Teinin selittämätön viha meitä vanhempia kohtaan. Olen niin surullinen :'(

Ei sinun tarvitse noista muuttopuheista huolestua. Älä ala väittämään vastaan tai vetoamaan tyttöön, kun hän uhkaa muuttamisella, vaan anna asian vain olla ja puheiden mennä toisesta korvasta ulos.

Tiedäthän, ettei tyttö voi muuttaa minnekään ilman teidän rahallista tukeanne, joten kotona on ja pysyy täysi-ikäisyyteen saakka, jos te vanhemmat niin päätätte. Lukioikäinen omillaan asuminen ei muutenkaan sovi kuin erityisen kypsille nuorille ja poikkeustilanteessa. Teinit tarvitsevat vielä aikuisen tukea, vaikka ovat olevinaan kovin aikuisia.

Anna tyttären tuulettaa tunteitaan, mutta vetäkää raja johonkin. Voi sanoa "vihaan sinua" tai "painu helvettiin", koska se on teinin oma tunne tai toive. Sen sijaan vanhempia ei haukuta, nimitellä tai haistatella. Siitä pitää seurata jokin rangaistus, josta keskustellaan pahimman raivarin mentyä ohi. Voi olla esim. kuukausirahan vähennys tai mielusan menon peruutus. Haistattelun seurausten täytyy kuitenkin olla ennakkoon tiedossa, sitä ei saa langettaa sattumanvaraiselta tai epäoikeudenmukaiselta tuntuvalla tavalla. Jos saatte teinin keskustelemaan rauhallisesti, voisitte kertoa hänelle rajoistanne ja säännöistänne. Jos ette, niistä voi ilmoittaa vaikka kirjallisesti. 

Todella tärkeää on aiemminkin mainittu seikka, että teiniin ei saa ripustautua eikä haikailla "kadonneen lapsen" perään. Hänelle voi olla todella ahdistavaaja painostavaa kuulla, että hänestä tykättiin kyllä kilttinä, söpönä pallerona, mutta kasvettuaan hänestä on tullut vääränlainen. 

Eläkää omaa elämäänne, harrastakaa, älkää pyörikö teinin ympärillä hänen mielialojaan varoen ja nuuskien. Antakaa hänelle tilaa, osoittakaa että välitätte, pitäkää tiukasti kiinni rajoista. Kyllä se siitä. Nuorisopsykiatriltakin tai muilta ammattilaisilta voi pyytää apua, jos itseltä tuntuu loppuvan keinot ja käytös menee pahempaan suuntaan.

Tsemppiä ap:lle!

Mulla oma pahin ja vihaisin murrosikä ajoittui ikävuosille 12-14. Vihasin etenkin äitiäni, joka oli minulle myös aikuisen naisen malli ja edusti kaikkea sitä, mitä en itse halunnut tai pystynyt olemaan. Yläasteelle siirryttässä lapsen sosiaalinen elämä, ihmissuhteet, ihastukset ja ihan kaikki muuttavat muotoaan, pitäisi olla jo miniaikuinen mutta sisimmässään on tosi epävarma ja lapsi vielä. Paljon paineita ja odotuksia, oman minän etsintää ja hurjaa draamaa pään sisällä. Kotona huutaminen ja raivoaminen on turvallinen tapa purkaa tätä kaikkea, tyttö tietää että ette häntä hylkää sen takia.

Tärkeintä on olla uhriutumatta näistä tunteenpurkauksista, vaan ottaa ne luottamuksen- ja rakkaudenosoituksina. Ja miettiä, onko perheessänne joitakin ääneenlausumattomia odotuksia (koulumenestys, ammatinvalinta, naisen rooli, seurustelusuhteet, ulkonäkö jne), jotka tyttöä salaa ahdistavat ja huolettavat. Onko joitakin tiettyjä asioita, joista aina seuraa takuuvarma kilahdus? Ehkä ne voivat toimia johtolankoina?

Niin ja joku jo kirjoittikin hyvän vinkin, vaalikaa parisuhdettanne ja hanki vaikka joku uusi ja kiva harrastus, että tämä asia ei ala saada liian suurta roolia elämässäsi. Se on rankkaa ja satuttaa, mutta menee ohi ja on osa elämää. Jos tytön sosiaaliset ympyrät kovasti kapenevat, tallilla käynti lakkaa kiinnostamasta ja ulkonäkö muuttuu radikaalisti, voi kyse olla myös masennuksesta, ja siihen kannattaa hankkia asianmukaista tukea. Ja tällaisenaankin jos tuntuu, että arki muuttuu ihan mahdottomaksi, ei ole mitenkään outoa käydä itse juttelemassa ammattilaiselle.

Sekään ei ole hyvä, jos henkinen murrosikä alkaa vasta aikuisena. 

Se ettei tule aidosti kuulluksi ja ettei omia mielipiteitä ja tunteita kunnioiteta, aiheuttaa vihaa. Helposti tulee vähäteltyä oman lapsensa tulkintoja asioista ja pitää aikuisen vastaavia oikeampina. Lapsi voi vuosiakin vaan mukautua, mutta joskus ei enää jaksa yhtään enempää vähättelyä. Se voi olla yksi syy, vaikka yhteiselämä vanhemman mielestä on voinutkin olla hänen näkökulmastaan hyvää ja läheistä. Jos toinen joutuu tukahduttamaan itseään vahvemman ja tietävämmän vieressä, suhde ei ole ollut silloin tasa-arvoinen ja toista kunnioittava. Kunnioituksen puute aiheuttaa aina vihaa, peiteltyä tai hyvinkin räiskyvää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu murrosiän kuohuntaan, eriytymiseen. Ajattele luottamuksenosoituksena, olette niin turvalliset vanhemmat että tämä on mahdollista. Muista kuitenkin sanoa tytölle, että rakastat kaikesta kiukuttelusta huolimatta, kovan kuoren alla on herkkä itsetunto ja vielä pieni tyttö.

Tämä on totta. Kenellekään muulle ei oikeasti voi ja silti pystyä luottamaan, että koti säilyy ja sinne saa tulla, on ruokaa ja hoivaa. Olette onnistuneet tässä kohdin, vaikka rankkaa onkin.

Joku viisas sanoi murrosiästä, että lapsen sisällä olleen "normaalin" ihmisen tapaa seuraavan kerran noin 20-21 vuotiaana sitten.

Itsellä on sisaruksia ja heistä olen tajunnut, että mikä valtava sosiaalisuuden opetuspaketti he olivakaan lapsina: kenellekään tässä maailmassa en ole saanut olla yhtä hirveä. Purra, lyödä, haukkau, kiusata, kannella, ylenkatsoa, pilkata, väheksyä, olla noteeraamatta... ja kohdata itse tuo kaikki heiltä: vanhempien turvallisessa komenossa ja hoidossa, että ei tule ylityksiä, rakastettuna, vaikka mitä tekisi. Puolisoillekin pitää olla todella todella paljon fiksumpaa: ne ei kestä ollenkaan tuollaista hirviökäytöstä - enkä minä heiltä. Ainokaisesi harjoittelee sinun kanssasi, kun sisaruksia ei ole.

.

Lapset olivat vielä pieniä ja luin sarjakuvan, jossa oli isosisko Suvi, pikkuveli Simo ja pikkusisko Sini.

Kyseisessä sarjakuvassa Suvi ja Simo keinuivat ja Suvi sanoi Simolle:"Olet maailman onnekkaimpia poikia, kun sinulla on isosisko", Simo kysyi: "Miksi?"  Suvi vastasi: "Jos sinulla ei olisi isosiskoa, et saisi koskaan tietää kaikkia huonoja, ärsyttäviä, kamalia tapojasi ja piirteitäsi."

Täytyy sanoa, että on isosiskokin ollut meidän tapauksessamme yhtä onnekas. On harjoiteltu ja paljon.

Osansa olemme saaneet me vanhemmatkin. Välillä tuntuu, ettei noista voi kavereita tulla enää koskaan, odottelen kuitenkin toiveikkaana tulevaisuutta, koska vanhempi alkaa olla jo suht normaali.

Jaksamista teinien vanhemmille, täällä on jo hieman kirkastunut ja täytyy myöntää, että oli jo aikakin.

Ei enää halailla? Hirveän tukahduttavan tuntuista varmaan ollut tytölle niin fyysisesti kuin henkisestikin kun vanhemmat on konkreettisesti roikkuneet iholla.

Toivottavasti saa kohta "lämpöä ja läheisyyttä" joltain Parta-Pertsalta...[/quote]

Ja tämä kommentoija täysin metsässä? Juuri ne lapset, jotka saaneet rakkautta, syliä ja ihailua eivät tarvitset näitä parta-Pertsoja

=,D

Vierailija kirjoitti:

Ensin on esikoinen ja sitten ainokainen...

    Emme me tiedä, vaikka ei jäisikään ainokaiseksi.

Meillä esikoisella oli todella vaikea murrosikä. Mistään ei halunnut puhua, kaikesta suuttui, mitään ei saanut kysyä. Halusi muuttaa mahdollisimman kauaksi ym. En väkisin tuppautunut kyselemään, jos meni huoneeseensa, enkä kyllä vääntänyt itkua vaikka olisi kuinka haukkunut. Yläasteen jälkeen joutui muuttamaan toiselle paikkakunnalle, koska omalla paikkakunnalla ei ollut sitä koulutuspaikkaa, mihin olisi halunnut. Lähtiessään sanoi, että ei kyllä kovin usein tule käymään, nyt kun pois pääsee. Aluksi kävikin paljon harvemmin, pidin kyllä muuten yhteyttä, soittelin ja laitoin viestejä ja kävimme nuoren luona. Pikkuhiljaa hän alkoikin käydä itse useammin taas kotona, riitoja syntyi vähemmän ja nuori alkoi taas jutella asioistaan. Nyt on jo aikuinen, ja työelämässä, käy meitä tapaamassa n. kerran kuussa. Vaikka riitojen ollessa pahimmillaan välillä tuntui, että tuosta ei hyvää seuraa, niin ihan normaali ihminen sieltä kasvoi. Jotenkin tuntui, että tilannetta rauhoitti se, että nuori pääsi pois kotoa.

Kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu. Mulla oli ihan hirveä teini-ikä itselläni, tein oikeesti varmaan ihan kaiken mitä kuvitella saattaa vaikka siihen asti olin ollut aina se kiltti esikoinen joka veti kymppejä kokeista. Pari vuotta siinä taisi tuhraantua hölmöillessä, mutta sitten jo ysillä muistan että olin taas oma itseni ja panostin kouluunkin ihan tosissani että pääsisin haluamaani opiskelupaikkaan. Nykyään kolmekymppisenä voisin sanoa että oma äiti on yksi rakkaimmista ystävistäni, sen lisäksi että on tietysti äitini. Eli se mitä haluan sanoa on että pysy tiukkana äläkä luovuta tyttösi kanssa! Ja tsemppiä, on varmasti rankkaa juuri nyt.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ainoa lapsi tytär oli kiltti teini ja kuuliainen nuori. Mutta annas olla kun pääsi yliopistoon, nyt siis 21-v, niin mehän ollaan ihan tyhmiä ja hävettäviä kun ollaan tavis duunareita. Häpeää meitä, ettei vaan kukaan yliopisto kaveri näe tai kuule meistä. Olen niin surullinen, koska toivoin että hän olisi järkevä aikuinen. Tuli vissiin sitte murkkuikä nyt. Häpeää ilmeisesti kovasti taustaansa ja esittää jotain parempaa kuin on siellä.

Paistaa sille, että te olettekin. Lapsenne saattaa hävetä teitä ihan syystä. Mutta sinä et vain suostu tajuamaan sitä, koska olet niin omahyväisen oloinen.

Lapsella on turvaton olo, kun itkette. Siksi vihaa teitä, on peloissaan. Olkaa jämäkämpiä.

Normaalia on. Hormoonit todellakin vaikuttaa toisiin enemmän kun toisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älkää ainakaan tyrmätkö tytön muuttoajatuksia, vaikkette niitä hyväksyisikään/uskoisikaan tosissaan. Sen sijaan kannattanee ohjata keskustelua aikuisen/yksinasujan vastuisiin ja velvollisuuksiin ja alkaa harjoitella jo ihan käytännön juttuja, kodinkoneiden puhditusta ja huoltoa esim. Eikä mitenkään vihaiseen sävyyn tai "rangaistuksena" vaan hyvässä yhteishengessä, jos se on mitenkään saavutettavissa. Älkää saarnatko, pyrkikää opettamaan sellaisia asioita, jotka teini helposti ymmärtää tarpeellisiksi itsenäisessä elämässä.

Yrittäkää parhaanne avata keskusteluyhteys lapsen kanssa - siis kysyä ihan suoraan, miksi hän on vihainen ja mikä harmittaa. Tässäkin välttäkää saarnaamista ja omaa tunteilua. Tavoitteena pitäisi olla vain se, että teini saa tunteensa purettua puhumalla eikä raivoamalla. Älkää loukkaantuko teinin sanoista, vaan pyrkikää löytämään mahdollisiin ongelmiin yhdessä ratkaisuja ja kompromissejä. Antakaa hänelle vastuuta ja vapautta. Älkää koskeko, jos hän ei halua tulla halatuksi. Pyrkikää "samalle puolelle" hänen kanssaan.

En vaan voi päästää häntä muuttamaan niin pian, koska todennäköisesti se tapahtuisi ovet paukkuen. Miten voimme ikinä enää päästä osaksi tyttömme elämää jos hän muuttaisi meiltä vihoissaan pois? Pelkkä ajatuskin tästä on kuin pahimmista painajaisistani. Siksi uskon, että jos saan hänet pidettyä kotona ainakin täysi-ikäiseksi asti, niin välimme ehkä ehtisivät korjaantua ja muutto tapahtuisi hyvässä hengessä, jahka hänen teini-ikäaaltoilunsa tasoittuisi.

Ehkä jonkinlainen aikuismainen kohtelu voisi kuitenkin olla hyvä idea sitten, kun hän suostuu edes keskustelemaan kanssamme. Ainakin viimeisen vuoden olemme olleet hyvin irtaantuneita tyttäremme elämästä. Tietysti kuulemme opettajalta, miten koulussa menee ja siinä ei olekaan moitittavaa, mutta ei hän ole suostunut keskustelemaan kanssamme kunnolla pitkään aikaan. Heti vaan tulee tuota vihapuhetta jos vaikka kysymme kuulumisia.

Kunpa tietäisin, onko tässä nyt jotain, johon tarvittaisiin ihan ammattiapua vai onko tämä vaan normaalia teinin käytöstä?

ap

Tuo on naurettavaa itsekkyyttä, ja näkee, ettet osaa katsoa asioita lapsesi näkökulmasta ollenkaan. Olet tukahduttava kanaemo (arvasin tämän jo aloituksesta), etkä olleenkaan mikään niin hyvä äitti, kuin yrität täällä puolelle palstaa uskotella. Mitä VAHINKOA lapsellesi olisi siitä, että muuttaa pois kun haluaa? Mietipä sitä. Vihaan näitä "pidänpä lapseni väkisin kotona -äitejä. Te olette saastaa.

Kyllä voi tehdä selväksi teinille, että tuollaista vihan huutelukäytöstä ei suvaita. Ei tarvitse hormoonihöyryissään halailemaan vaatia, mutta ei teini ole mikään eläin, joka ei voi halutessaan hieman hillitä käytöstään tai pitää mennä lääkäriin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on samanlaisia kokemuksia. Olimme esikoisen kanssa valtavan läheisiä, eikä käyty läpi esimerkiksi yhtään varhaislapsuuden uhmaa. Tyttö oli tavattoman kiltti ja hyvä koulussa. Yhdessä vuodessa kaikki muuttui. Olemme etäisiä, kaikki hänen vaikeudet on minun syytäni, ja olen varmaan pas*in äiti maailmassa.

Mietin myös, että jos kokee teini-iän vaikeaksi koulussa tms, johonkin se viha on purettava. Läheiset vanhemmat on turvallinen kanava purkaa vihaa. Irtiotto vanhemmista kuuluu teini-ikään ja olisiko itsenäistyminen sitä vaikeampi mitä läheisempiä ollaan. Muista myös kuinka suuresti hormonimuutokset voi nuoreen vaikuttaa.

Yritän ottaa rauhassa, ja toivoa että läheiset välit vielä palaisivat. Myönnän ettei se aina onnistu, ja välillä menee hermot, ja tipahdan teinin tasolle huutamaan. Lapsi ei ole hemmoteltu, eikä vaadi asioita, on vain se valtava kiukku ja angsti.

Voimia sinulle. Neuvoisin sen minkä joku ylempänä. Älä anna kaiken pyöriä lapsen ympärillä. Elä omaa elämääsi, harrasta ja hoitakaa parisuhdettanne esim treffeillä. Tämä tekee hyvää teille molemmille, lapsille ja vanhemmille. Anna lapselle esim vastuusta kodin töistä kun olet poissa. Se on hyvää harjoittelua yksin asumiseen.

Olen muuten todennut etten kustanna kodin ulkopuolista elämää, joka saa teinin asumaan kotona kunnes on oikeutettu tukiin.

Usein nää paskimmat äidit kuvittelee, ettei vika IKINÄ ole heissä, kun HEILLE raivotaan. Mun äiti on just samanlainen. Kaikki katkeruus ja viha jota tunnen häntä kohtaan johtuu hänen uskomuksissaan aina jostain mitä on tapahtunut kodin seinien ulkopuolella. Ikinä ei näe omia vikojaan ja haavoittavia toimiaan.

Ehkä nyt vaan kannattaisi antaa sille lapselle omaa tilaa eikä tukahduttaa. Niinkuin joku jo aikaisemmin sanoi: hanki itsellesi uusi harrastus ja keskity enemmän parisuhteeseesi. Ainokaisesi on muuttumassa lapsesta aikuiseksi ja samalla myös teidän täytyy muuttua aikuisen lapsen vanhemmiksi. Muutosta on siis tulossa teille kaikille ja sinuna keskittyisin nyt vaan omaan itseesi ja hyvinvointiisi. Älä kysele lapsen kuulumisia, jos selkeästi vaikuttaa, että hän niistä ärsyyntyy. Anna lapsen tulla ne kertomaan sinulle aikanaan.

Liian tukahduttavat vanhemmat?

Vierailija kirjoitti:

Mä pian 30-v ja omat teiniajat vielä ihan kirkkaina muistissa. Kyllä se vaihe ohi menee. Muistan kans ton raivon ja ihan tahallani piruilin etenkin mummille joka aina kehuskeli tuttavilleen millanen herranterttu olen ja oli aina nyyhkimässä jos vähänkään tein tuhmuuksia. Ahdisti kun porukat piti ihan pikkukakarana vaikka olin olevinaan niin aikuinen. Nykyään oma käytös hävettää, se kesti ehkä jonnekin 16-v tienoille saakka.

Saatkin hävetä, toi on niin naurettavaa. Moni kypsempi nuorikin on nauranut sulle koska oot vaikuttanut niiin tyhmältä kuvitellessasi, että sua ei oteta isona! Grrr!

Vierailija kirjoitti:

Ehkä nyt vaan kannattaisi antaa sille lapselle omaa tilaa eikä tukahduttaa. Niinkuin joku jo aikaisemmin sanoi: hanki itsellesi uusi harrastus ja keskity enemmän parisuhteeseesi. Ainokaisesi on muuttumassa lapsesta aikuiseksi ja samalla myös teidän täytyy muuttua aikuisen lapsen vanhemmiksi. Muutosta on siis tulossa teille kaikille ja sinuna keskittyisin nyt vaan omaan itseesi ja hyvinvointiisi. Älä kysele lapsen kuulumisia, jos selkeästi vaikuttaa, että hän niistä ärsyyntyy. Anna lapsen tulla ne kertomaan sinulle aikanaan.

Ap on niin pullossa kasvaneen pehmon oloinen, ettei varmaan kykene tähän. Menettäää lapsensa hahaa koska ei osaa antaa liekaa. Ap on epäkypsä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En enää tiedä, onko tämä normaalia teini-ikää vai ei, hän on esikoisemme. Koko ikänsä aikaisemmin ollut oikea kullanmuru, lapsi, josta vanhemmat saivat olla kokoajan ylpeitä. Menee hänellä yhä koulu hyvin, mutta käytöksensä meitä vanhempia kohtaan on ihan luokatonta nykyään. Ei mene päivääkään, ettei hän kertoisi vihaavansa meitä. Vielä 10- ja 11-vuotiaanakin tahtoi halailla päivittäin ja vastasi rakkaudentunnustuksiimme myös rakastavansa meitä. Nykyään 13-vuotiaana hän on ihan mahdoton suustaan. Ei välit yhtään vaikka saa esimerkiksi minut, äitinsä ja mumminsa itkemään ikävistä sanoistaan.

Viimeksi kun kehuttiin hänen hyvää todistustaan, niin siitäkin hän raivosi, ettei ole opiskellut meitä varten, vaan siksi että pääsee nopeasti pois meidän luota. Hän siis tahtoisi muuttaa mahdollisimman pian pois ja uskoo voivansa muuttaa viimeistään lukioon mennessään. Mitä ihmettä tuon tytön raivo oikein on, mistä se tulee? Paheneeko tämä tästä vaan?

Hän on ainokaisemme ja emme kestä jos hän todella tulee ulkoistamaan meidät elämästään täysin muutettuaan pois kotoa. Etenkin ilman syytä. Emme ole mitään alkoholisteja tai muuta, vaan ihan normaali perhe. Hänellä ei pitäisi olla mitään syytä vihata meitä, mutta niin vaan näyttää olevan. Itkettää edes kirjoittaa tästä. Olemmeko sittenkin epäonnistuneet huomaamattamme vanhempina ja onko mitään enää tehtävissä? :'(

Kuulosta murkulta. Mulla oli samanlainen aikoinaan. Alkoi tokeentua  kyllä lukioiässä ja nyt parikymppisenä on mitä järkevin nuori ihminen.

Se ottaa etäisyyttä, etsii itseään. Tuo kuuluu asiaan kun hormonit jylläävät.Pahimmillaan nuo  ovat kasiluokkalaisina, sitten alka helpottaa.

Ole tavoitettavissa mutta älä painosta, älä holhoa liikaa.  Et sinä häntä menetä.

Näin juuri. Äiti joka pelkää menettävänsä lapsensa koska tämä itsenäistyy on alinta pohjasakkaa. Äidinkö pillin mukaan lapsen elämän tulee mennä? Ei kuule tule, tai kasvatat masentujan.