14v poika aina yksin. Surettaa niin että itkettää.

No voi että😕

Eikö kuitenkin jokin hänelle mieluisa harrastus kannattaisi aloittaa? Kokeilkaa erilaisia vaihtoehtoja, kyllä varmaan joku harrastus ja porukka löytyy missä viihtyy.

Muakin surettaa 2-vuotiaamme kun ei ole leikkikavereita lähellä. Puistotkin aina ihan tyhjillään, tai sitten vain isompia lapsia.

Olettehan järjestäneet hänelle jo lapsesta asti sosiaalisten taitojen kuntoutusta sekä kuntoutusta add ongelmiin? Jos ette niin nyt on viimeiset hetket. Muuten sama jatkuu aikuisenakin.

Aivojen toimintaa voidaan parantaa ja kohentaa kuntoutuksella paljon.

Sosiaalisessa kuntoutuksessa hän saisi eväitä muiden nuorten kohtaamiseen. Eli hänelle opetetaan miten muiden ihmisten kanssa ollaan niin, että hänen kanssaan halutaan olla kavereita.

Onko pojan isä maisemissa? Voisko hän viettää aikaa pojan kanssa tehden jotain hauskaa kesän aikana?

Olisiko seurakunnalla jotain toimintaa, mihin voisi osallistua?

Lähetä johonkin kesäleirille siellä on ohjattua toimintaa ja monenlaista kaveria, eikä moni välttämättä tunne ennestään.

Mäkin aattelin heti, että isä tsemppaamaan poikaa. Toivottavasti saa kavereita.

Eikö tuon ikäiset oo jo kesätöissä?

Oletko varma ettei ole psn kautta kavereita? onko hänellä mikrofoni koska oon saanut netistä paljon kavereita joita olen nähnyt sitten livenäkin

Kuulostaa ihan minulta. Ei mulla koskaan diagnosoitu mitään mutta mua kiusattiin koulussa 9 vuotta (olen nyt 43) ja ammatillisissa opinnoissa sain taistella opettajia vastaan kun ne eivät olisi antaneet mun pitää opiskelupaikkaani. Mutta pk-aikana mä olin niin h**vetin ujo! Ja oon vieläkin.

Parasta on joku tekeminen missä noin niinkuin vahingossa tutustuu ja tulee juttuun uusien kavereiden kanssa: kerhot leirit yms. Siinä voi ihan oikeesti ystävystyä. Toimiiko alueella esim 4H tms?

Voisiko jossakin tutustua toisiin add nuoriin?

Leirit jne.

Kuntoutusta eikä parkumista, ongelmia pitää ratkaista ei voivotella.

Kuntoutuksessa (neuropsykologinen) käyty 3vuotta. Harjoiteltu myös sosiaalisia taitoja.

Harrastuksista yritetty karatesta partioon ja uimisesta parcouriin. Aina jäänyt jälkeen ja sit kiusattu sen takia. Itkun kanssa joskus menty harrastukseen...

Leireille ei halua tuon kiusaamispelon vuoksi.

Pelaa kuulukkeilla ja juttelee muille sitä kautta. Kaikki ulkomailla asuvia, joten tapaaminen ei onnistu.

Isänsä kanssa sama homma kun mun kanssa, ei huvita lähteä/tehdä.

Ap

Minunkin poika oli saman ikäisenä pelkästään pleikalla, enkä pitänyt sitä pahana kun selitti että on kavereiden kanssa pelin kautta. Anna pojan pelata ja jutella edes sitä kautta toisiin (on edes joku yhteys). Nyt tosin poika lähenee kuuttatoista, eikä enää kotona juurikaan näy.

Iso halaus teille.. Tiedän itse myös millaista on murehtia omaa erityislastaan. Jos yhtään lohduttaa niin ette ole ainoita jotka näiden kanssa kamppailee. Oletko yrittänyt etsintäkuuluttaa esim. facessa löytyisikö toista perhettä jolla olisi toista samanikäistä/yksinäistä/erityislasta? Oma kokemukseni on että erityislapset on ihanan suvaitsevaisia toisiaan kohtaan kun kaikilla on vähän "jotain" :D

Onko teillä ketään naapuria, sukulaista tai tuttavaperhettä jotka tykkäis pojasta tai josta poika tykkäisi? Sen ei tarvi ollaan suoraan pojan ystävä, kunhan olisi edes jotain sosiaalista verkkoa. Joskus edes se yksikin ihminen tekee ihmeitä.

Oma add-poikani löysi roolipelaamisen kautta kavereita. Siellä oli muitakin vähän valtavirrasta poikkeavia tyyppejä.

Meillä ei ole onneksi kiusaamista kuvioissa, mutta sosiaalisten suhteiden vähäisyys näyttää periytyvän lapselle vanhemmilta. Yhdessä isän tai äidin kanssa on harrastettu kokkausta, vaellusta, mökin laittoa, pyöräilyä, matkailua. Partio ja siitä valikoidut retket ja leirit ovat näiden luonnollinen jatke, kun on jo erätaitoja ja oma-aloitteisuutta. Kannustan nuorta myös pelaamaan sosiaalisia pelejä (ammutaan toisia tai pelataan joukkueena), sillä niissä pääsee kokemaan erilaisia rooleja kuin koulussa.

Ainakaan ei pidä painostaa nuorta ulos kaverien pariin ja saada tätä tuntemaan itsensä huonoksi. Kotona pitäisi kokea hyväksyntää omana itsenään, yhdessä tekemistä, kaikenlaisten taitojen kehittymistä ja onnistumisia.  Omasta nuoruudesta tiedän, että vanhempien jatkuvat kehotukset mennä pelaamaan muiden nuorten kanssa eivät ainakaan auta. Vanhempien esimerkki siitä, miten kutsutaan tuttavia kotiin ja pidetään yhteyttä etäällä oleviin vähiin ystäviin, on myös ollut minulle hyödyksi, ja koetan parhaani näyttää samaan mallia omilla teoillani.

Tuo ei ehkä ole se hedelmällisin ikä lähteä tutustumaan toisiin jos se ei ole ennenkään sujunut. Aika moni 14v poika on enemmän tai vähemmän juro ja kovin epävarma itsestään. Organisoikaa puuhaa koko perheellä ja pojan on pakko lähteä. Ette anna vaihtoehdoksi jäädä kotiin neljän seinän sisälle. Oletan, että olette nyt töissä niin hän saa kyllä olla rauhassa ihan riittävästi. En siis tarkoita, että kaikki päivät pitäisi ohjelmoida aamusta iltaan. Voisiko joku seurakunnan juttu olla vaihtoehto harrastukseksi tai vpk? Mistä poika pitää vai pitää vain pelaamisesta? Pelaaminen porukoissa on parempi kuin ei mitään sosiaalista toimintaa, että älkää tätä häneltä kieltäkö. Onko teillä kaupungin sponssaamaa nuorten liikuntatoimintaa? Se olisi aika matalan kynnyksen juttua, jossa voi käydä missä huvittaa milloin huvittaa. Esim Helsingissä on tällaista toimintaa ja olen kuullut siitä kehuja. Sitten tiedätkö, että kiusataanko poikaasi, koska hän jää jälkeen hommista vai siksi, että on sosiaalisesti niin taitamaton? Sosiaalinen kömpelyys ei parane kuin harjoittelemalla, mutta siihen pitäisi varmaan kysyä vinkkiä siltä terapeutilta, koska täällä kokemusta on varmaan sen ikäisistä, kun vanhempi voi mennä mukaan ja opastaa.  

Vierailija kirjoitti:

Kuntoutuksessa (neuropsykologinen) käyty 3vuotta. Harjoiteltu myös sosiaalisia taitoja.

Harrastuksista yritetty karatesta partioon ja uimisesta parcouriin. Aina jäänyt jälkeen ja sit kiusattu sen takia. Itkun kanssa joskus menty harrastukseen...

Leireille ei halua tuon kiusaamispelon vuoksi.

Pelaa kuulukkeilla ja juttelee muille sitä kautta. Kaikki ulkomailla asuvia, joten tapaaminen ei onnistu.

Isänsä kanssa sama homma kun mun kanssa, ei huvita lähteä/tehdä.

Ap

Monella teinillä ne langan toisessa päässä olevat pelikaverit ovat tärkeämpiä kuin fyysisesti nähtävissä olevat kaverit. Pelikavereiden kanssa on sentään yhteinen mielenkiinnon kohde. Samanikäisen kanssa ei ole välttämättä mitään muuta yhteistä kuin ikä ja sukupuoli.

On kuitenkin tuota peliseuraa, vaikka onkin ulkomailla.

Kaikilta lapsilta ei vaan luonnistu sosiaalisuus. On kauheaa väkisin viedä itkevää lasta harrastuksiin tai jättää jonnekin leirille, jossa ei ole yhtään kaveria. Oma lapseni oli saman tyylinen, paitsi ettei mitään add:ta tai diagnoosia. Nyt nuorena aikuisena on päässyt johonkin kuntouttavasn toimintaan. Koulu hänellä sujui normaalisti.

Minusta tuntuu, ettänämä ihmiset, jotka ehdottavat leirejä ja harrastuksia ratkaisuksi, eivät oikeasti tiedä tästä aiheesta mitään. Heilöä on varmaan sosiaaliset lapset, jotka ovat suosittuja kaveripiirissä.

Tosi moni tuon ikäinen on paljon yksin, vaikkei kaverisuhdeongelmia olisikaan. Se on suorastaan kasvava trendi, ettei kukaan lähde mihinkään.

Älkääkä kyselkö pojaltanne, huvittaako häntä lähteä teidän kanssanne johonkin. Kun lähdetään, niin lähdetään!