14v poika aina yksin. Surettaa niin että itkettää.

Meillä 13 asperger-tyttö ja sama kaava. Kuulokkeet päässä pelaa (siellä kavereita) mutta muuten ei lähde (jaksa,halua,jne) mihinkään. Ei edes kauppaan tms. Koiran kans käy pieniä lenkkejä pakotettuna. Hällä tosin on pari kaveria mutta ei halua heitä nähdä vapaalla. Whatsupissa juttelee kyllä. Vanhempien kanssa tehtiin vähän sotasuunnitelmaa, ettei päivät menisi vain koneella. Koneellaoloaikaa on rajoitettu.

Kesät ja lomat on syvältä :/ Kouluarki niinkin rullaa mutta lomilla passivoituu täysin!

Itse kokee, että hällä on parempi olla yksin. On hyvin tyytyväinen olotilaansa.

Onneksi meillä on pitkä ulkomaanmatka edessä ja terapiat, jotka jatkuvat osin myös kesällä. Ja koira <3

Mulla oli sama juttu aikoinaan. Olin koko peruskoulun yksinäinen, istuin kaiket päivät sisällä. Kavereita ei ollut. Minulla ei ole koskaan diagnisoitu mitään, mutta olen aina ollut hiljainen ja epäsosiaalinen. Päivän kohokohta oli lähteä kauppaan yhdessä äitini kanssa, muuta tekemistä minulla ei koskaan ollut. Minäkään en viihtynyt yhdessäkään harrastuksessa jota kokeilin, kömpleyyden vuoksi minusta kuiskittiin ja puhuttiin pahaa. Se on kuitenkin poikasi tilanteessa hyvä asia, että hänellä on jonkinlaisia kavereita netissä/peleissä! Olivat he sitten Suomesta tai ulkomailta, kaikenlainen puheseura on aina hyväksi. Minulla oli myös nettikavereita, heidän kanssaan oli helppoa vaihtaa ajatuksia ja keskustella erilaisista asioista. Yhden kanssa jopa tapasin ihan livenä.

Ammattikoulussa löysin kuitenkin heti samanhenkisiä kavereita ja sain elämääni enemmän sisältöä. Pojallasi ei ole enää paljoa peruskoulua jäljellä. Toivon, että toisen asteen oppilaitokseen siirtyminen parantaisi tilannetta. Olen nyt 19v ja valmistuin juuri kokiksi. Vaikka olen vieläkin vähän yksinäinen, käyn kuitenkin aina välillä kavereiden kanssa ulkona syömässä tai ostoksilla.

Tsemppiä teille. <3 Tiedän että surettaa, minun äitini oli myös huolissaan minusta aikoinaan. Oletko puhunut poikasi kanssa, että miltä yksinäisyys hänen mielestään tuntuu? Minä olin ainakin jollain tapaa tottunut siihen, joten se ei enää tuntunut loppupeleissä pahalta. Äitinikin helpottui hieman, kun kuuli, että nettikaverit paransivat mielialaani.

Voisko koulun kautta llytyä rinnakkaiselta jotain kavereita, jos suuri koulu ja paljon rinnakkaisia. Opet tai kuraattori voisibtietää muita yksinäisiä.

Ainakin mun lapsi löysi samanoloisia rinnakkaislta montakin. Ne löytyivät valinnaisaineryhmistä. Koulussa oli 5 tai 6 rinnakkaisluokkaa.

Onko masennus poissuljettu lapseltasi?

Mun lastani oli kiusattu koulussa, ja lopulta masentui, ei myöskään tehnyt muuta kuin pelasi koneella alkuun tuntemattomien kanssa, ja ystävystyi myös monen kanssa siellä.

Tilanne paheni masennuken myötä nopeasti, eli ei käynyt enää koulussa. Oli silloin 13-14v.

Haittaako tilanne poikaa itseaan? Olin itse aika samanlainen nuori, olin aina kotona tietokoneella ja menin kaikkialle (harrastuksiin, kouluun, kaupungille, hoiran kanssa ulos, shoppailemaan...) yksin. Itse tilannetta enemman minua hairitsi aitini makatys asiasta ja tekosentimentaalinen huolestunut kysely, miksei minulla ole kavereita. Mita sitten jos ei kaipaa kontaktia muihin koulun ja harrastusten ulkopuolelta?

Minusta kasvoi ihan samanlainen aikuinen, en tapaa ihmisia vapaamuotoisesti vapaa-ajallani kun harrastukset ja (tietenkin teknillinen) yliopisto riittavat. Tykkaan olla yksin tai miehen kanssa kahden, usein skippaamme sosiaalisia pakotteita yhdessa. Anna pojan olla ja kasvaa, kylla siita viela ihminen tulee.

Jos poika tykkää pelailla pleikan kanssa ja pelaa moninpelejä joissa juttelee toisten kanssa ympäri maailmaakin niin mikä tässä on ongelma. Miksei tätä lasketa harrastukseksi ja sosiaaliseksi toiminnaksi?

Onhan sun teinilläs kavereita :) itsekin nyhjötin tuossa iässä vain koneella, irl kavereita oli yks, mutta irkissä niitä kavereita oli ympäri maailmaa. Oma irkkituttunikin oli tuollainen, että nyhjäs vaan kotona eikä kavereita ollut kuin netissä. Löysipä hän sitten tytön amerikasta erään pelin kautta, meni naimisiin ja asuvat nyt jenkeissä

Kuulostaa, että poika on introvertti/masentunut/huono säkä, minkälaisia koulukavereita.

Laittaisin tuon harrastamaan jotain itsepuolustuslajia kuten krav maga. Kasvattaa primitiivistä itseluottamusta, josta on hyvä ponnistaa muihin juttuihin,

Itse olin kymmenen vuotta sitten vielä aikalailla samassa tilanteessa ja vielä aikalailla saman ikäinen. Äitini myös murehti ja itkeskeli samaa, asuin pienessä kylässä, kiusaaminen ja siitä seurannut häpeä ja nolaaminen jättivät yksinäiseksi pitkäksi aikaa.

Netti ja pelaaminen pelasti siinä tilanteessa. Tapasin tuon ikäisenä vähän vanhemman suomalaisen kaverin joka oli toiselta puolelta maata, olemme olleet nyt ystäviä jo noin 11-12 vuoden ajan. Tapaamme ja olemme yhteydessä vähän väliä. Samalla tavalla tapasin ensimmäiset tyttöystäväni ja muut läheiset ystävät. Netti on siitä mukava tapa tavata ihmisiä että ulkomuoto ja muut seikat eivät ole ensimmäisenä esillä vaan toisen luonne.

Omat vanhemmat yrittivät pitkään patistaa menemään ulos ja viettämään aikaa muiden kanssa siellä, mutta ainoat ystävät olivat toisissa maissa tai pitkän matkan päässä muuten.

Toinen asia on se että 14 vuotiaana toisen asteen opinnot ovat vielä edessä. Siellä tulee hieman pakollakin tutustuttua toisiin ihmisiin, varsinkin jos koulu ei ole ihan kotinurkilla. Itse hain tuosta syystä toiselle paikkakunnalle ja kävin bussilla kotoa koulussa.

Ei se tietysti ole välttämättä elämän mukavin vaihe, mutta ei se ihan välttämättä niin ikävää ole että itkeä kannattaisi. Tuon ikäisellä on vielä paljon muutoksia edessä.

Vierailija kirjoitti:

Tosi moni tuon ikäinen on paljon yksin, vaikkei kaverisuhdeongelmia olisikaan. Se on suorastaan kasvava trendi, ettei kukaan lähde mihinkään.

Älkääkä kyselkö pojaltanne, huvittaako häntä lähteä teidän kanssanne johonkin. Kun lähdetään, niin lähdetään!

Jatkan tähän, että meillä on ollut samantyyppisiä ongelmia, mutta nyt enää vähemmän. Sanoisin samoin - sanokaa pojalle, että sinä olet meille rakas ja hieno poika ja me halutaan olla sinun kanssasi. Tehkää jotain, joka on teistä mukavaa niin se välittyy lapselle ja pyytäkää aktiivisesti vähitellen häntä ehdottamaan tekemistä. Hän on osa teidän perhettä ja se on jo paljon. Entä muu suku? Löytyisikö sieltä tukea ja seuraa?

Pojalle on hyvä päättäväisesti sanoa, että vaikka pelaaminen on kivaa ja ihan ok harrastus, ainoa elämänsisältö se ei voi olla. Liikkuminen, ulko-ja seurapeliit, yhteinen ruuanlaitto, remontoiminen, pihahommat, kyläily, leffat, teatteri.. Ihan mitä vain muuta välillä. Entä olisiko vertaisryhmää - siis add-leiriä tms? Näkisi , ettei ole ainoa ongelman kanssa painiva perhe.

Nämä ongelmat tuntuvat välillä musertavilta, mutta älä anna periksi. Joskus vie aikaa ja hirveästi vaivaa, että löytää sen toivonkipinän. Kirjoitit varmaan, koska etsit sitä ja avun etsiminen on aina hyvä ajatus. Halaus sinulle ja koko perheellesi

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli sama juttu aikoinaan. Olin koko peruskoulun yksinäinen, istuin kaiket päivät sisällä. Kavereita ei ollut. Minulla ei ole koskaan diagnisoitu mitään, mutta olen aina ollut hiljainen ja epäsosiaalinen. Päivän kohokohta oli lähteä kauppaan yhdessä äitini kanssa, muuta tekemistä minulla ei koskaan ollut. Minäkään en viihtynyt yhdessäkään harrastuksessa jota kokeilin, kömpleyyden vuoksi minusta kuiskittiin ja puhuttiin pahaa. Se on kuitenkin poikasi tilanteessa hyvä asia, että hänellä on jonkinlaisia kavereita netissä/peleissä! Olivat he sitten Suomesta tai ulkomailta, kaikenlainen puheseura on aina hyväksi. Minulla oli myös nettikavereita, heidän kanssaan oli helppoa vaihtaa ajatuksia ja keskustella erilaisista asioista. Yhden kanssa jopa tapasin ihan livenä.

Ammattikoulussa löysin kuitenkin heti samanhenkisiä kavereita ja sain elämääni enemmän sisältöä. Pojallasi ei ole enää paljoa peruskoulua jäljellä. Toivon, että toisen asteen oppilaitokseen siirtyminen parantaisi tilannetta. Olen nyt 19v ja valmistuin juuri kokiksi. Vaikka olen vieläkin vähän yksinäinen, käyn kuitenkin aina välillä kavereiden kanssa ulkona syömässä tai ostoksilla.

Tsemppiä teille. <3 Tiedän että surettaa, minun äitini oli myös huolissaan minusta aikoinaan. Oletko puhunut poikasi kanssa, että miltä yksinäisyys hänen mielestään tuntuu? Minä olin ainakin jollain tapaa tottunut siihen, joten se ei enää tuntunut loppupeleissä pahalta. Äitinikin helpottui hieman, kun kuuli, että nettikaverit paransivat mielialaani.

Voi että, kun sunkaltaisista nuorista saatais jotenkin tukihenkilöitä nuoremmille, joilla on tuollaisia ongelmia, kouluun juttelemaan tms. Ihan parasta apua, kun näkee, että parempaa voi olla luvassa. Vanhempana myös niin toivoa herättävää lukea tällaista. Hieno aikuinen kasvanut sinusta

Ap iso halaus sinulle. Minuakin on surettanut monet kerrat, kun 12 v poika on vaan kotona ja pelaa. Yritän aina keksiä jotain tekemistä ja otan mukaan asioille. Onneksi hänellä on yksi hyvä ystävä jota tosin näkee harvakseltaan, kun asuu 400 km päässä.

Minulla on myös 16v tyttö joka taas on aivan ääripää. Kaverita ollut aina tosi paljon. Kotona käy vaan syömässä ja nukkumassa.

Huolta siis riittää. Tyttöä saa aina odotella kotiin ja pojan puolesta surettaa, kun aina kotona yksin. Huoh.

Jännä, itsellä oli tuollanen lapsuus eikä kukaan minua säälinyt. Aikuisena on sitten kasvanut siihen ettei ole kavereita riesana. Onnellisena olen vaimoni kanssa ja 2 lasta. 

Pidä vaan huoli siitä että poikasi jotenkin kestää sen nuoruuden. Itse olen helvetin vahvaluonteinen ja periksiantamaton mutta kaikki eivät ole. 

Haittaako sitä yksin oleminen? Kun itse muistelen lapsuuttani niin asuttiin sen verran syrjässä, että vietin aina iltapäivät ja illat ilman ikäisiäni kavereita ja samoin kesä- ym. lomat. Mutta ei se mua haitannut ollenkaan, keksin tosi paljon luovaa puuhaa ihan yksikseni. Ja sitten netissä kirjoittelin iltaisin muutamien ympäri maailmaa olevien tuttujen kanssa.

Taideharrastus (tanssi, kuvataide, teatteri, musiikki....) joko kokeiltu.

Missä asutte? Suurinpiirtein..

Tuon ikäiset pelaa paljon ja kehittyy enkun kieli kun täytyy jutella sillä kielellä. Isän kanssa olisi hyvä viettää aikaa mennä uimaan käydä kenties ulkomailla, yhteistä tekemistä. Ehkä ei oo nk laumasielu ja viihtyy nyt niin noin vaan pelailen.

Vierailija kirjoitti:

Kuntoutuksessa (neuropsykologinen) käyty 3vuotta. Harjoiteltu myös sosiaalisia taitoja.

Harrastuksista yritetty karatesta partioon ja uimisesta parcouriin. Aina jäänyt jälkeen ja sit kiusattu sen takia. Itkun kanssa joskus menty harrastukseen...

Leireille ei halua tuon kiusaamispelon vuoksi.

Pelaa kuulukkeilla ja juttelee muille sitä kautta. Kaikki ulkomailla asuvia, joten tapaaminen ei onnistu.

Isänsä kanssa sama homma kun mun kanssa, ei huvita lähteä/tehdä.

Ap

Kiinnostuisko ratsastuksesta? Vaikka suurin osa harrastajista taitaa olla tyttöjä mutta kai heidänkin kanssaan voi ystävystyä. Hevoset ei tuomitse. Tai mitä jos hankkisitte koiran? Senkin kanssa voi harrastaa kaikenlaista ja tutustua ihmisiin. Koiran kanssa tulee juttua toisten koiraihmisten kanssa jo ulkoillessa. Koira itsessäänkin on kaveri vaikka ei tietenkään ihmiskavereita korvaa.

Hei! Asutteko pk-seudulla? Tunnetko Heron toimintaa? http://www.lukihero.fi/

Herossa on erilaisille nuorille harrasteryhmiä, vertaisryhmiä ja muuta toimintaa.

Minulla on ihan sama juttu, olen siis nyt 16v tyttö. Jonkinlaisia kavereita on, mutta ei sellasia kenen kanssa oikeastaan haluaisin olla. Kesä pelottaa, koska joudun olemaan varmaankin aikalailla yksin.