14v poika aina yksin. Surettaa niin että itkettää.

Kauniita neuvoja. Toivon sydämestäni seuraa pojallesi. Tsemppiä kaikille yksinäisyyden kanssa kamppaileville. Ja muistetaan, että ketään ei saa kiusata. Ihminen on pyhä.

Ite olin tuollainen yksinäinen lapsi, joka oli aina vain kotona, pelasin ja askartelin. Koulussa kiusattiin hieman, mutta koska olin (erilainen) tyttö niin kiusaaminen ei suurimmaksi osaksi ollut fyysisestä tai edes selkeää, sellaista että muut tytöt vältteli kuin ruttoa ja jätti porukasta ulos. 

Mulla ei ikinä ollut synttärikutsuja, eikä mua ikinä kutsuttu minnekään. Tämä jatkui koko peruskoulun, yläasteen, amiksen ja lukion... ammattikorkeassakaan meininki ei muuttunut, joten ihan turhaa valaa otivoa siihen että tilanne muuttuisi merkittävästi. Jos lapsi on riittävän erilainen, ei se iän tuleminen aina merkitse mitään. 

Erona suhun AP mun äiti ei välittänyt yhtään mun yksinäisyydestä. Tosi nuorena (7-9-vuotiaana) joskus kerroin äidille kuinka mulla on paha olla koska olen aina yksin, niin äiti ei sanonut eikä tehnyt mitään. Joskus jopa vähän suuttui ja sanoi "no mene ja hanki niitä kavereita". Joskus ehdotin jotain harrastusta joka kiinnosti, niin äiti ei reagoinut mitenkään. Nyt jälkikäteen kun ajattelen, niin nimenomaan se harrastustoiminta olisi voinut olla se mun olon lievittäjä. Askartelukerho tai jotain, koska mä tykkäsin piirtää, maalata ja muovailla. Ehkä sinne askartelukerhoon ei olisi eksynyt niitä pahimpia kiusaajaluonteita (jotka muuten iana oli niitä suosittuja ja urheilullisia tyttöjä). Jos sun poika ei ole kovin urheilullinen, on kömpelö ja herkkä, niin älä usuta sitä johonkin urheilujuttuun. 

Harmittaa että oma lapsuus oli noin ankeaa eikä kukaan auttanut. Nyt aikuisena on ahdistavaa opetella sosiaalisuutta ihan uudelleen. Mulla ei vieläkään ole ystäviä, vaikkakin len joitain tuttuja kehittänyt :(

Vierailija kirjoitti:

Olisiko seurakunnalla jotain toimintaa, mihin voisi osallistua?

Tai joku muu kiva aivopesu kerhi

Mielestäni ei kannata väkisin yrittää sosialisoida poikaa. Voihan olla, että poika viihtyykin hyvin yksin, eikä oikeastaan edes kaipaa kavereita? Itsekin olen ADD ja ainakin näin aikuisena viihdyn hyvin yksin ja monen muun silmiin elämäni voi varmasti näyttää yksinäiseltä.  Mutta tietysti nuorena tilanne on eri. 

Jos pojalla on sujunut koulu hyvin ja tällä hetkellä hän on kuitenkin elämäniloinen ja jaksaa miettiä tulevaa niin en olisi huolissani. Eri asia, jos poika itsekin kärsii yksinäisyydestä. Varmasti myöhemmin rohkaistuu, kun löytää kenties oman henkisiä ihmisiä. Elokuussa Helsingissä on ilmeisesti Assembly tällainen tietokonetapahtuma, niin pystyisitkö rohkaisemaan häntä esim. sinne? Kokoaisi vaikka netin kautta  jonkun porukan mukaaan.  Lisäksi voithan sinä esim. äitinä yrittää tutustua vaikka muihin ADD- lasten vanhempiin ja tavata vaikka perheineen, jos poika ei esim. yksin uskalla tutustua uusiin ihmisiin. 

Ei kannata kuitenkaan tuoda ilmi sitä omaa surua ja alakuloa pojalle. Hän voi kokea valtavaa syyllisyyttä siitä, että on "erilainen."  Rohkaise poikaa mutta niin ettei se tuntuisi syyllistämiseltä tai pakottamiselta. 

Tiedän monia ja monia nuoria, jotka ovat lapsena ja nuorena olleet yksinäisiä ja vaikka koulukiusattuja mutta myöhemmin elämässään ovat löytäneet sen oman polun ja ovat todella menestyneitä. Monesti koulukiusaajille käy toisin..

Vierailija kirjoitti:

Ite olin tuollainen yksinäinen lapsi, joka oli aina vain kotona, pelasin ja askartelin. Koulussa kiusattiin hieman, mutta koska olin (erilainen) tyttö niin kiusaaminen ei suurimmaksi osaksi ollut fyysisestä tai edes selkeää, sellaista että muut tytöt vältteli kuin ruttoa ja jätti porukasta ulos. 

Mulla ei ikinä ollut synttärikutsuja, eikä mua ikinä kutsuttu minnekään. Tämä jatkui koko peruskoulun, yläasteen, amiksen ja lukion... ammattikorkeassakaan meininki ei muuttunut, joten ihan turhaa valaa otivoa siihen että tilanne muuttuisi merkittävästi. Jos lapsi on riittävän erilainen, ei se iän tuleminen aina merkitse mitään. 

Erona suhun AP mun äiti ei välittänyt yhtään mun yksinäisyydestä. Tosi nuorena (7-9-vuotiaana) joskus kerroin äidille kuinka mulla on paha olla koska olen aina yksin, niin äiti ei sanonut eikä tehnyt mitään. Joskus jopa vähän suuttui ja sanoi "no mene ja hanki niitä kavereita". Joskus ehdotin jotain harrastusta joka kiinnosti, niin äiti ei reagoinut mitenkään. Nyt jälkikäteen kun ajattelen, niin nimenomaan se harrastustoiminta olisi voinut olla se mun olon lievittäjä. Askartelukerho tai jotain, koska mä tykkäsin piirtää, maalata ja muovailla. Ehkä sinne askartelukerhoon ei olisi eksynyt niitä pahimpia kiusaajaluonteita (jotka muuten iana oli niitä suosittuja ja urheilullisia tyttöjä). Jos sun poika ei ole kovin urheilullinen, on kömpelö ja herkkä, niin älä usuta sitä johonkin urheilujuttuun. 

Harmittaa että oma lapsuus oli noin ankeaa eikä kukaan auttanut. Nyt aikuisena on ahdistavaa opetella sosiaalisuutta ihan uudelleen. Mulla ei vieläkään ole ystäviä, vaikkakin len joitain tuttuja kehittänyt :(

Sä kuulostat tosi kivalta ja mukavalta. Mä toivoisin. että mulla olisi noin kiva ystävä kuin Sinä. Tsemppiä!

olet ihana! ja mä uskon että löydät vielä kavereita.

Hei Ap! Minulla on samanikäinen poika, jolla ei ole mitään kiusaamista tai muutakaan "ongelmaa". Koulussa on kavereita ja viihtyy siellä, mutta ei iltaisin jaksa/halua nähdä ketään. Yksi lapsuudesta saakka ollut kaveri käy harvakseltaan, muuttivat kauemmas joten enää ehkä kerran kuussa. Poikani on ihan tasapainoinen ja tyytyväinen. Viikonloppuisin tehdään paljon asioita yhdessä ja reissaillaan. Kesätekemiseksi hänelle riittää mökkeily yms. Aika monta vuotta yritin patistaa harrastuksiin jne, kunnes uskoin, että oikeasti hän on tällainen ja murhe kaverittomuudesta on yksin minun. Pojalla on hyvät suunnitelmat tulevaisuudelle, haluaa lukioon ja menestyy koulussa siis hyvin.

En tiedä lohduttiko tämä nyt yhtään, mutta yritin sanoa, että poikia on 14 vuotiaana moneen lähtöön, eikä kaikki muutkaan hengaile jossain kavereiden kanssa.

Ajattelin juuri tulla kirjoittamaan vähän samaa kuin 46. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla nuori.

Minulla ei ole koskaan ollut läheistä ystävää, oikeastaan ahdistun aika helposti jos joku pyrkii sellaiseksi. Teini-ikäinen poikani on melko poikkeava ikäisekseen, hänellä on silti kavereita. En ala hänen erikoispiirteitä luettelemaan, mutta kannattaa huomioida, ettei tuomitse muita, ettei ne halua olla poikasi kanssa, jos ei hän itsekään halua tai ole valmis olemaan muiden kanssa. Kaveruus harvoin toimii vain toisinpäin.

Olisiko teillä lähellä serkkua tai sinun kaverin lasta, jonka kanssa lapsesi voisi viettää aikaa samalla, kun tapaat kaveriasi/serkkuasi/siskoasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisiko seurakunnalla jotain toimintaa, mihin voisi osallistua?

Tai joku muu kiva aivopesu kerhi

Siellä kuitenkin hyväksytään ihminen sellaisena, kuin hän on. 

Oletteko kokeilleet muita kuin liikunnallisia harrastuksia? Olisiko kiinnostusta musiikkiin, piirtämiseen, elokuvien tekemiseen...?

Yksinäisten nuorten vanhemmat! Jos nuorenne ei ole allerginen eläimille hankkikaa tälle lemmikkieläin. Kukin varojensa mukaan sekä sen mukaan mistä vastuullisesti jaksaa huolehtia. Kasvattaa nuoren vastuuntuntoa ja oppii huolehtimaan toisesta. Nämä lemmikit ovat nuorelle todella tärkeitä ja tulevat vuosi vuodelta tärkeämmäksi osaksi omaa elämää.

Ulkoilutettavat lemmikit vievät nuoret ulos ja niiden kautta voi luoda uusia ihmiskontakteja tai Suhteita

Ap ei taida kertoa koko totuutta...

Löytyykö paikkakunnaltanne poikien taloa? Siellä järjestetään kaikenlaista toimintaa.

Kannattaa huolestua jos poika ei ala juokdemaan seurustelukumppanin perässä. Minulla se ainakin katkaisi tuon kierteen.

Onko keskiverto ikätoveriaan huomattavasti älykkäämpi? Tuon ikäisistä suurin osa on moraalittomia ja lapsellisia ja sellaista älykäs ei katso.

Miksi hänellä ei ole lääkitystä?

Meidän poika (14 v) istuu kaiket ajat huoneessaan luurit päässä. Koulussa käy, mutta muun ajan nököttää huoneessaan. Ei tule (en halua pakottaa) edes yhdessä syömään, hakee oman lautasen ruokaa huoneeseensa. Tätä on nyt jatkunut seiska luokan ajan, kun aiemmat kaverit meni eri kouluihin painotetuille linjoille.

Onhan tuosta ollut hyötyäkin tuosta maailmalle höpöttelystä. Kaikista englannin kokeista tuli 10-. Muuten numerot 7-8.  

Vierailija kirjoitti:

Eikö tuon ikäiset oo jo kesätöissä?

Oletpa nokkela! Töitä ei ole edes kaikille täysi-ikäisille koululaisille.

Toinen vaihtoehto on tuhota aivosoluja leikkipuistossa kavereiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Taideharrastus (tanssi, kuvataide, teatteri, musiikki....) joko kokeiltu.

Homoko se olikin.

Hitto mitä nössöjä teidän teinit. Ja varsinkin te "vanhemmat" kun ette edes lastanne saa samaan ruokapöytään tai tekemään jotain muuta kuin nysväämään tietokoneella. Tietokone pois niin johan alkaa löytymään fiksumpaakin tekemistä.