Kotiäidin kasvattamat - mitä hyviä ja huonoja puolia?

Tässä pitää muistaa se, että aikakausi on ollut eri meidän ollessamme lapsia. Siten ne eivät mene yks yhteen nykykotiäitien lapsuuden kanssa. Itselläni on lämpimät muistot varhaislapsuudestani, mutta en tunnista keskustelua hyysäämisestä. Äiti oli taustalla; teki ruokaa, siivosi, ompeli ja oli lämmin äiti. 80-luvulla me lapset saimme kuitenkin kulkea vapaasti pihalla, naapurustossa ja metsissä. Kavereita oli aina pihalla, vanhemmat sisarukset katsoivat nuorempien perään. Kun jäin omien lasteni kanssa kotiin, pihapiirit ja leikkipuistot ammottivat tyhjyyttään. Nykyään jokainen ulkoilu, sosiaalisen piirin järjestäminen yms. on sen kotiäidin vastuulla. Minusta vastuu on itse asiassa aika hurja, kun ottaa huomioon että nykytyöelämässä pärjää lähinnä sosiaaliset ihmiset. Olen itse introvertti, mutta saattaisin toki olla sitä vaikka olisinkin ollut päiväkodissa.

Minulla on tosiaan lämpimät muistot lapsuudestani, äiti oli kotona 10 + vuotta. Varhaisteini-ikä ja teini-ikä olikin sitten hankalampia. Äidin työkokemus ja koulutus oli vanhentunutta, joten hän kouluttautui uudelleen ja rahat oli tiukassa. Moni harrastus jäi harrastamatta, vaikka tuohon aikaan harrastustoiminta oli nykyistä huomattavasti edullisempaa. Mihinkään extraan ei koskaan ollut varaa. Noin nelikymppisenä äidille tuli selkeä minä-vaihe, oli kuulemma hukannut oman itsensä perhe-elämälle.

Myöskin sellainen normaali arkirytmi on pitänyt opetella vasta itse työelämässä. Ylipäätänsä kaikki työelämän realiteetit ja normaalit säännöt on pitänyt opetella itse. Lapsuudessa mallia ei ollut, enemmänkin mentiin fiiliksen mukaan. Jos ei huvittanut, ei ollut pakko. Sain myös hyvin vahvan arvokasvatuksen siitä, että lapsen paikka on kotona. Kuitenkin monet sellaisista ystävistäni, jotka vietiin pienestä pitäen hoitoon, ovat itse asiassa läheisempiä vanhempiensa kanssa ja viettävät näin aikuisiällä enemmän aikaa keskenään. En koe, että heidän perheissään perhearvot olisivat mitenkään sen vähäisemmät kuin omassa lapsuuden perheessäni.

Olen työssäkäyvän uraäidin lapsi, joka eli lapsuutensa 70-luvulla. Kotona - koska samassa taloudessa asui isän äiti - hän oli se apulainen, hoitaja, tms. joka huolehti meistä lapsista äidin työssä ollessa. Isä oli maanviljelijä.

Mallia siis tuli vähän kaikenlaisesta. Äiti oli aina poissa. Erittäin paljon teki kaikkea työnsä lisäksi. Minä olen ollut 30v. saakka kotiäiti, korkeasta koulutuksestani huolimatta.

Käytännössä minusta on tullut luuseri, koska nyt en työllisty oltuani näin kauan kotiäiti/pitkäaikaistyötön. Malli, minkä olen antanut lapsilleni: rahaton, itsetunnoton, työtön, "vaikeassa työmarkkinatilanteessa oleva", ylihuolehtivainen ja kontrolloiva. Olen onnistuneesti nitistänyt lasteni itsetuntoa, enkä ole antanut heidän esim. opetella kokkaamaan. Sotkevat keittiön, jne. Olen käytännössä yksinhuoltaja, koska mieheni aina töissä.

En suosittele kenellekään kotiäidiksi ryhtymistä. Suomessa siis. Muista maista en tosin tiedä, mutta tosiasia on, että kotiäitiys synnyttää köyhiä naisia, valkokaulusköyhyyttä, työelämästä syrjäytymistä kaikin mahdollisin tavoin.

Suomessa ei arvosteta kotona tehtyä työtä, enkä tiedä miten muissa maissa. Suomessa on oltava palkkatyössä jotta elintasoa voi ylläpitää - mutta myös yleisen arvostuksen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Muistan vain kuinka ekalla luokalla meinasin jäädä ilman kavereita kun muilla oli esikoulusta jo tutut kuviot. Muistan myös hävenneeni kun muut luokkalaiset utelivat missä esikoulussa olin ollut. Kotonahan minä vain.. Tätä ennen en kyllä osannut kaivata muuta.

Mä olin ekalle mennessä ollut seuriksen kerhossa.. " kaikki muut" oli tarhan eskarissa.

Sit musta tuli hyljeksitty paska.

Et joo, ei kotona, ei kerhossa, vain tarha on hyvä. Jep jep.

Vierailija kirjoitti:

Tässä pitää muistaa se, että aikakausi on ollut eri meidän ollessamme lapsia. Siten ne eivät mene yks yhteen nykykotiäitien lapsuuden kanssa. Itselläni on lämpimät muistot varhaislapsuudestani, mutta en tunnista keskustelua hyysäämisestä. Äiti oli taustalla; teki ruokaa, siivosi, ompeli ja oli lämmin äiti. 80-luvulla me lapset saimme kuitenkin kulkea vapaasti pihalla, naapurustossa ja metsissä. Kavereita oli aina pihalla, vanhemmat sisarukset katsoivat nuorempien perään. Kun jäin omien lasteni kanssa kotiin, pihapiirit ja leikkipuistot ammottivat tyhjyyttään. Nykyään jokainen ulkoilu, sosiaalisen piirin järjestäminen yms. on sen kotiäidin vastuulla. Minusta vastuu on itse asiassa aika hurja, kun ottaa huomioon että nykytyöelämässä pärjää lähinnä sosiaaliset ihmiset. Olen itse introvertti, mutta saattaisin toki olla sitä vaikka olisinkin ollut päiväkodissa.

Minulla on tosiaan lämpimät muistot lapsuudestani, äiti oli kotona 10 + vuotta. Varhaisteini-ikä ja teini-ikä olikin sitten hankalampia. Äidin työkokemus ja koulutus oli vanhentunutta, joten hän kouluttautui uudelleen ja rahat oli tiukassa. Moni harrastus jäi harrastamatta, vaikka tuohon aikaan harrastustoiminta oli nykyistä huomattavasti edullisempaa. Mihinkään extraan ei koskaan ollut varaa. Noin nelikymppisenä äidille tuli selkeä minä-vaihe, oli kuulemma hukannut oman itsensä perhe-elämälle.

Myöskin sellainen normaali arkirytmi on pitänyt opetella vasta itse työelämässä. Ylipäätänsä kaikki työelämän realiteetit ja normaalit säännöt on pitänyt opetella itse. Lapsuudessa mallia ei ollut, enemmänkin mentiin fiiliksen mukaan. Jos ei huvittanut, ei ollut pakko. Sain myös hyvin vahvan arvokasvatuksen siitä, että lapsen paikka on kotona. Kuitenkin monet sellaisista ystävistäni, jotka vietiin pienestä pitäen hoitoon, ovat itse asiassa läheisempiä vanhempiensa kanssa ja viettävät näin aikuisiällä enemmän aikaa keskenään. En koe, että heidän perheissään perhearvot olisivat mitenkään sen vähäisemmät kuin omassa lapsuuden perheessäni.

Lisäisin vielä, että myös minun äidilläni on tulossa aivan minimieläke. Osin tämän takia hän on viimeiset työssäolovuodet tehnyt jopa kahta työtä, + kaikki mahdolliset extravuorot esimerkiksi juhlapyhinä. Emme siis oikeastaan näe juhlapyhinä koskaan. Kun taas ne ystävieni äidit, jotka kävivät aikoinaan töissä, ovat voineet ottaa rennommin työelämässä viisikymppisinä ja esimerkiksi osallistua lapsenlastensa arkeen.

Vierailija kirjoitti:

Olen työssäkäyvän uraäidin lapsi, joka eli lapsuutensa 70-luvulla. Kotona - koska samassa taloudessa asui isän äiti - hän oli se apulainen, hoitaja, tms. joka huolehti meistä lapsista äidin työssä ollessa. Isä oli maanviljelijä.

Mallia siis tuli vähän kaikenlaisesta. Äiti oli aina poissa. Erittäin paljon teki kaikkea työnsä lisäksi. Minä olen ollut 30v. saakka kotiäiti, korkeasta koulutuksestani huolimatta.

Käytännössä minusta on tullut luuseri, koska nyt en työllisty oltuani näin kauan kotiäiti/pitkäaikaistyötön. Malli, minkä olen antanut lapsilleni: rahaton, itsetunnoton, työtön, "vaikeassa työmarkkinatilanteessa oleva", ylihuolehtivainen ja kontrolloiva. Olen onnistuneesti nitistänyt lasteni itsetuntoa, enkä ole antanut heidän esim. opetella kokkaamaan. Sotkevat keittiön, jne. Olen käytännössä yksinhuoltaja, koska mieheni aina töissä.

En suosittele kenellekään kotiäidiksi ryhtymistä. Suomessa siis. Muista maista en tosin tiedä, mutta tosiasia on, että kotiäitiys synnyttää köyhiä naisia, valkokaulusköyhyyttä, työelämästä syrjäytymistä kaikin mahdollisin tavoin.

Suomessa ei arvosteta kotona tehtyä työtä, enkä tiedä miten muissa maissa. Suomessa on oltava palkkatyössä jotta elintasoa voi ylläpitää - mutta myös yleisen arvostuksen vuoksi.

Jännä.. Opetetaanko suomessa vain ammattikouluissa et hommat on kunnossa ennen kotiin jäämistä? En ole kenenkään ammattikoulutetun kuullut tästä valittavan. On työmaa mihin palataan ja lapset opetetaan käytännön ihmisiksi.

Taitaa olla korkkisten ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä pitää muistaa se, että aikakausi on ollut eri meidän ollessamme lapsia. Siten ne eivät mene yks yhteen nykykotiäitien lapsuuden kanssa. Itselläni on lämpimät muistot varhaislapsuudestani, mutta en tunnista keskustelua hyysäämisestä. Äiti oli taustalla; teki ruokaa, siivosi, ompeli ja oli lämmin äiti. 80-luvulla me lapset saimme kuitenkin kulkea vapaasti pihalla, naapurustossa ja metsissä. Kavereita oli aina pihalla, vanhemmat sisarukset katsoivat nuorempien perään. Kun jäin omien lasteni kanssa kotiin, pihapiirit ja leikkipuistot ammottivat tyhjyyttään. Nykyään jokainen ulkoilu, sosiaalisen piirin järjestäminen yms. on sen kotiäidin vastuulla. Minusta vastuu on itse asiassa aika hurja, kun ottaa huomioon että nykytyöelämässä pärjää lähinnä sosiaaliset ihmiset. Olen itse introvertti, mutta saattaisin toki olla sitä vaikka olisinkin ollut päiväkodissa.

Minulla on tosiaan lämpimät muistot lapsuudestani, äiti oli kotona 10 + vuotta. Varhaisteini-ikä ja teini-ikä olikin sitten hankalampia. Äidin työkokemus ja koulutus oli vanhentunutta, joten hän kouluttautui uudelleen ja rahat oli tiukassa. Moni harrastus jäi harrastamatta, vaikka tuohon aikaan harrastustoiminta oli nykyistä huomattavasti edullisempaa. Mihinkään extraan ei koskaan ollut varaa. Noin nelikymppisenä äidille tuli selkeä minä-vaihe, oli kuulemma hukannut oman itsensä perhe-elämälle.

Myöskin sellainen normaali arkirytmi on pitänyt opetella vasta itse työelämässä. Ylipäätänsä kaikki työelämän realiteetit ja normaalit säännöt on pitänyt opetella itse. Lapsuudessa mallia ei ollut, enemmänkin mentiin fiiliksen mukaan. Jos ei huvittanut, ei ollut pakko. Sain myös hyvin vahvan arvokasvatuksen siitä, että lapsen paikka on kotona. Kuitenkin monet sellaisista ystävistäni, jotka vietiin pienestä pitäen hoitoon, ovat itse asiassa läheisempiä vanhempiensa kanssa ja viettävät näin aikuisiällä enemmän aikaa keskenään. En koe, että heidän perheissään perhearvot olisivat mitenkään sen vähäisemmät kuin omassa lapsuuden perheessäni.

Lisäisin vielä, että myös minun äidilläni on tulossa aivan minimieläke. Osin tämän takia hän on viimeiset työssäolovuodet tehnyt jopa kahta työtä, + kaikki mahdolliset extravuorot esimerkiksi juhlapyhinä. Emme siis oikeastaan näe juhlapyhinä koskaan. Kun taas ne ystävieni äidit, jotka kävivät aikoinaan töissä, ovat voineet ottaa rennommin työelämässä viisikymppisinä ja esimerkiksi osallistua lapsenlastensa arkeen.

Tämäkin on vain sinun näkemyksesi.

Kaikki viiskymppiset tekee aika paljon työtä, oli sitten olleet kotona tai ei.

Vierailija kirjoitti:

.

  

Suomessa ei arvosteta kotona tehtyä työtä, enkä tiedä miten muissa maissa. Suomessa on oltava palkkatyössä jotta elintasoa voi ylläpitää - mutta myös yleisen arvostuksen vuoksi.

Kyllä arvostetaan, mutta on väärin vaatia sitä samaa elintasoa kuin työssäkäyvilta, jotka kuitenkin töiden jälkeen tekevät aika paljon myös kotitöitä. Lapsille tuskin se elintaso niin paljon merkitsee, kunhan on turvallinen koti ja välttämättömät tarpeet tyydytetään.

Nämä ovat paljon valintakysymyksiä, ja ensin sinun itsesi pitäisi arvostaa itseäsi ja valintojasi.

Olen 80-luvulla syntynyt melko isosta perheestä. Pienempien sisarusten takia äitini oli kotona vielä kun olin ylä-asteella. Lapsuudenmuistoni ovat turvallisia ja stressittömiä. Minusta lapsuus kotihoidossa oli hyvä juttu ja välillä käytiin seurakunnan kerhossa. En koe jääneeni mistään paitsi, vaikka ei meillä mitään tarkoituksellista varhaiskasvatusta harrastettu.

En ole ollut kovin aloitteellinen ja aikaansaava ihminen ja se kyllä johtuu vanhempieni kasvatustyylistä, mutta ei äitini kotiäitiydesta. Vanhempani ovat itse kasvaneet liiankin tiukassa kurissa ja nuhteessa, joten ovat halunneet antaa omille lapsilleen vapaampaa kasvatusta. Harvemmin pakotettiin tekemään kotitöitä tai  mitään muutakaan, jos ei halunnut. Läksyjäkään ei ollut pakko tehdä, jos ahdisti.  Voi arvata mitä siitä seurasi...

Olen kuitenkin ihan fiksu ja korkeakoulutettu ja omat lapseni ovat oma-aloitteisia. Olen itse joutunut aikuisiällä kamppailemaan asian kanssa ja opiskelujen ohessa opin pusertamaan itsestäni tarvittavat suoritukset. Äitiys on opettanut minua myös ryhdistäytymään, kun asiat on vaan pakko tehdä.

Ennen vanhaan perheverotus helpotti kotiäitiyttä. Nettotuloissa on melkoinen ero jos puolisoiden tulot ovat esim 3000+4000 vs 0+7000 brutto. Tämä tarkoittaa että harvalla hyvätuloisen miehen rouvallakaan on varaa jäädä kotiin. Ehkä se on myös hyvä niin.

Minä kaipasin päiväkotiin ja esikoulun alkaminen oli kuin lottovoitto. Sielläkin harmitti kun piti lähteä kesken päivän kotiin. Viihdyin myös koulussa. Kotona ei ollut mitään vikaa, mutta olen aina tykännyt opiskelusta ja oppimisesta, ehkä siksi näin. Koulussakin olisin kaivannut enemmän haastetta, joten ymmärrettävää että tylsistyin kotona. Ja ei, tylsistyminen ei tehnyt minusta luovaa ihmistä. :)

Menin päiväkotiin vasta viisivuotiaana ja olin siellä yhden vuoden, kun menin kuusivuotiaana kouluun. Olin ollut kotona hoidettavana, lisäksi meillä oli hoitolapsia, koska äitini oli perhepäivähoitaja tuohon aikaan.

Olin päiväkodissa ja myöhemmin koulussa armottoman ujo, koska minulla ei ollut lapsena erityisen paljon muita aikuiskontakteja kuin äitini.

En myöskään osannut toimia ryhmässä, koska olin "pomottanut" hoitolapsia kotonani. En näe kotihoidossani juurikaan hyvää näistä syistä.

Kieltämättä verenperintönä on vähän hassu suhtautuminen työntekoon. Työnteko on ok, jos on absoluuttinen pakko tehdä töitä. Jos työntekoon suhtautuu intohimoisesti saati nauttii työstään, on arvot mukamas väärät. Eli työtä saa tehdä vain marttyyrinä, ei vahingossakaan jos ei ole aivan pakko. Suvussa siis paljon kotiäitejä useammassa sukupolvessa.

Kotiäiti voi olla luokanopettaja, lasten terapeutti tai kouluttamaton mielenterveysongelmainen, kuten lähipiirissämme. Hän voi olla kiinnostunut lapsistaan tai vain omista harrastuksistaan. "Kotiäidin kasvattama," ei minusta kerro mitään.

Omalta osaltani en osaa sanoa, sillä oma äitini meni töihin ollessani 2-v. Ensin olin perhepäivähoidossa, sieltä ei ole kovin paljon muistikuvia. Pari vuotta myöhemmin menin päiväkotiin ja inhosin jokaista päivää siellä. Hoitajat lähinnä istuskelivat keskenään ja me lapset touhusimme mitä touhusimme, hoitajat puuttuivat asioihin vain jos jotain sattui. Ehkä kerran viikossa askarreltiin, ohjatusti tietysti, en tykännyt. Päiväunille piti mennä vielä 6-vuotiaana, eihän sitä tietenkään saanut nukuttua, piti vain hiljaa maata sängyssä puoli tuntia.

Myöhemmin koululaisena kadehdin ystävääni, jonka äiti oli kotona. Aamulla ystäväni söi puuroa ja kun meni koulusta kotiin, oli äiti laittanut hyvän välipalan, läksyjä hän teki äitinsä avustamana. Usein he leipoivat, kävivät retkellä, uimassa tms. Minun äitini tuli töistä, laittoi kiukkuisena ruokaa, tiskasi ja istui illan telkkarin ääressä. 

Kaipa noista muistoista mulle jäi mieli, että ehdottomasti hoidan lapseni kotona ja niin tein. On varmasti ollut hyviä ja huonoja puolia. Huono puoli on ainakin ollut se, että meillä oli aina rahat tiukalla, ei ollut varaa matkustella ja ostella kaikenlaisia uusi vermeitä, vaan juoksin tarjousten perässä, kiersin kirppareita ja tein itse. Toisaalta lapset oppivat siinä säästäväisen ja ekologisen elämäntavan. Myös käsillään ovat oppineet tekemään kaikenlaista, käsitöitä, ruokaa, puutarhatöitä, marjanpoimintaa, leipomista. Tietävät, miten vähänkin rahan saa riittämään. Arvostavat itsetehtyä ja kaikenlaista "pientä". Heille pyöräretki oli mahtavuutta ja kun mentiin oikein autolla jonnekin vähän kauemmas, oltiin kuin ulkomailla.

Aikaa meillä on ollut runsaasti lapsille, myös miehellä, koska minä tein aina päivän aikana ihan kaikki kotityöt. Huono puoli oli se, että lapset näkivät isän melko harvoin tekevän kotitöitä, tosin niitä "miesten töitä" sitten kyllä. Eli ehkä melko perinteiset roolit oppivat. Usein kyllä selitin lapsille, että yleensä äiditkin käyvät töissä ja miesten pitää tehdä kotitöitä siinä kuin naistenkin. Varoin paapomasta lapsia liikaa, eli heille oli määrätyt kotityöt viikkorahaa vastaan.

Koulumenestys lapsillamme on ollut hyvää ja siitä olen iloinen, että jokainen on löytänyt sen oman juttunsa, johon ovat erityisesti paneutuneet. Esikoinen opiskelee matikkaa ja fysiikka yliopistossa, keskimmäisellä on yo-juhla ensi lauantaina ja kuopus aloittaa lukion ensi syksynä.

Meillä oli aina tietty rytmi päivissä ja myös arki ja pyhä erotettiin toisistaan. Opetin lapsillemme mm. luonnon kunnioitusta, erilaisten uskontojen ja elämänkatsomusten kunnioittamista, sitä, että ketään ei saa kiusata ja kiusattuja pitää puolustaa, avuntarvitsijoita auttaa, vanhuksia kunnioittaa, hyviä tapoja ja sitä, että aina ei tarvitse olla päänä ja päsmärinä, vaan annetaan muillekin suunvuoro ja maltetaan kuunnella ja odottaa omaa vuoroaan. Koulussa kaikki tämä ei ikävä kyllä toiminut.

Olen varmasti tehnyt virheitä enkä ole mikään mallikasvattaja, mutta parhaani olen tehnyt ja rakkaudesta lapsiani kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tuosta oma-aloitteisuuden puutteesta, oma äitini oli työssäkäyvä ja silti hyysäsi kaiken puolestani. Elin käsityksessä että mitään en voi itse tehdä enkä pärjää enkä osaa,maailma on täynnä vaaroja. Ehkä enemmän siis persoonakysymys..

Sama kokemus täällä. Vanhemmat olivat töiden jälkeen niin väsyneitä, etteivät jaksaneet opettaa meille lapsille arkirutiinien hoitoa. Ne oli ilmeisesti helpompaa hoitaa kiireesssä vasemmalla kädellä itse, koska lasten opastaminen ja osallistaminen olisi vaatinut henkistä energiaa, jota ei ollut. Sisko joutui ala-asteella tukiopetukseen, koska vanhemmat eivät olleet opettaneet häntä lukemaan kellotaulua. Kuljin itse tarralenkkareissa vitosluokalle asti, koska mua ei opetettu solmimaan kengännauhoja. Kotihommat opin hoitamaan pikkuhiljaa oma-aloitetteisesti opetellen jostain lukioikäisestä lähtien, mutta vieläkin tosi monet käytännön asiat herättävät mussa ensin jonkun alkukantaisen epävarmuuden tunteen ja pärjäämättömyyden pelon.

Mieheni isä taas oli ajan tavoista poiketen koti-isänä. Mieheni ja veljensä oppivat lukemaan joskus 4-vuotiaina ja ovat nyt työssään menestyneitä, valoisia ja itsevarmoja "partiolaisia", jotka laittavat ruokaa ilolla ja hoitavat kotia.

Oletan, että ratkaisevan tärkeää on olla henkisesti läsnä lapsilleen ja aktiivisesti osallistaa heitä maailman menoon. Lapsilla tulisi myös olla tunne siitä, että joku on valmiina "ottamassa koppia", jos joku asia on liian vaikea yksin selvitettäväksi. Liika passaaminen voi jättää turvattomuuden tunteen, mutta niin myös henkinen yksinjääminen.

Mulla myös tuo kokemus, että vanhemilla ei vaan riittänyt energiaa eikä mielenkiintoa meihin lapsiin. Sitä oltiin kuin oman onnensa nojassa. Vanhemmat lähti aamulla kuudelta töihin ja tulivat puoli viiden maissa kotiin. Lähdin aamulla kouluun tyhjin vatsoin ja kun tulin koulusta, söin lähinnä pullaa ja maitoa. Äiti oli usein huonotuulinen ja kattilat kolisivat kun hän teki ruokaa, joka oli hyvin yksipuolista. Ruuan jälkeen isä tiskasi ja piti takassa tulet. Äiti katsoi telkkaria ja kutoi sukkaa. Usein vanhemmat riitelivät.

Ainoa mielenkiinto esim. mun koulunkäyntiä kohtaan oli todistuksen vilkaiseminen. Harrastuksiin sain mennä itse ja ymmärsin, että parempi kun niitäkään ei olisi. Teininä sain huidella missä lystää ja kyllähän minä huitelinkin. Kun muutin pois kotoa, oli sellainen olo, että nytkö pitäisi aloittaa oma elämä, enhän mä osaa mitään, enkä tiedä mistään mitään. Olin kuin joku tynnyrissä kasvanut. Alle kouluikäisenä olin perhepäivähoidossa, jossa oli kivoja kavereita, ei siellä paha ollut olla. 

Aloin aikuistua vasta saatuani omia lapsia.  Tällainen kokemus mulla, mutta en väitä, että kaikilla päivähoidetuilla olisi olllut samanlaista, eiköhän se ole ihan ihmisistä kiinni. 

^ Ehkä tuossakin on ollut mukana vähän ajankuvaa? Aikaisemmissa sukupolvissa on keskimäärin vietetty vähemmän aikaa lasten kanssa kuin nykyisin. Energia meni ehkä ennemmin töiden lisäksi kodinhoitoon kuin lapsiin? Lapset kävivät harrastuksissaan itse eikä koulunkäyntiin vanhemmat hieveästi puuttuneet. Nyt prioriteetit on aika eri, työssäkäyvilläkin. Monista "turhista" kotitöistä kuten vaikkapa silittämisestä ja mankeloinnista on luovuttu ja kotitöitä on alettu taas ulkoistamaan. Sen sijaan lapsiin ja lasten harrastuksiin satsataan ajallisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta oma-aloitteisuuden puutteesta, oma äitini oli työssäkäyvä ja silti hyysäsi kaiken puolestani. Elin käsityksessä että mitään en voi itse tehdä enkä pärjää enkä osaa,maailma on täynnä vaaroja. Ehkä enemmän siis persoonakysymys..

Sama kokemus täällä. Vanhemmat olivat töiden jälkeen niin väsyneitä, etteivät jaksaneet opettaa meille lapsille arkirutiinien hoitoa. Ne oli ilmeisesti helpompaa hoitaa kiireesssä vasemmalla kädellä itse, koska lasten opastaminen ja osallistaminen olisi vaatinut henkistä energiaa, jota ei ollut. Sisko joutui ala-asteella tukiopetukseen, koska vanhemmat eivät olleet opettaneet häntä lukemaan kellotaulua. Kuljin itse tarralenkkareissa vitosluokalle asti, koska mua ei opetettu solmimaan kengännauhoja. Kotihommat opin hoitamaan pikkuhiljaa oma-aloitetteisesti opetellen jostain lukioikäisestä lähtien, mutta vieläkin tosi monet käytännön asiat herättävät mussa ensin jonkun alkukantaisen epävarmuuden tunteen ja pärjäämättömyyden pelon.

Mieheni isä taas oli ajan tavoista poiketen koti-isänä. Mieheni ja veljensä oppivat lukemaan joskus 4-vuotiaina ja ovat nyt työssään menestyneitä, valoisia ja itsevarmoja "partiolaisia", jotka laittavat ruokaa ilolla ja hoitavat kotia.

Oletan, että ratkaisevan tärkeää on olla henkisesti läsnä lapsilleen ja aktiivisesti osallistaa heitä maailman menoon. Lapsilla tulisi myös olla tunne siitä, että joku on valmiina "ottamassa koppia", jos joku asia on liian vaikea yksin selvitettäväksi. Liika passaaminen voi jättää turvattomuuden tunteen, mutta niin myös henkinen yksinjääminen.

Todella tuttua...epävarmuus, pärjäämisen pelko ja henkinen yksinäisyys ovat osa mun jokapäiväistä elämää.. olen lapsena kokenut olevani jo yksinäinen..

..en ole kotiäidin kasvattama vaan ollut hoidossa.

T: Eka sivulla kommentoinut nykyisin (yli) huolehtiva kotiäiti

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti se, että ei tullut normaalia mallia työssäkäynnistä. Äiti oli aina kotona, aina. Mulle on jäänyt vähän sellainen ajatusmalli, että nainen voi olla vaan kotona ja rahaa tulee. Äidillä tuntuu olevan tämä sama käsitys, ei ymmärrä että on normaalia käydä töissä.

Tämä. Ihan tutkittu juttu, että korkeakoulutetuilla naisilla (jotka myös keskimääräisesti jäävät harvemmin kotiäideiksi) on korkeammin koulutetut (ja työssä käyvät) tyttäret kuin kotiäideillä. Yksi tärkeimpiä asioita mitä haluan omalle tyttärelleni (ja pojalleni myös) opettaa on se, että naisella pitää olla oma ammatti ja omaa rahaa.

Minua äiti hoiti kotona. Minulla oli tosi turvallinen lapsuus. Seuraakin riitti, koska minulla oli paljon sisaruksia ja naapurustossa asui muutama suunnilleen saman ikäinen lapsi. Mitään negatiivista en oikein keksi. Olen nyt aikuisena aika ujo, mutta toisaalta niin ovat myös nuorimmat sisarukseni, vaikka he olivat lapsina päivähoidossa.

Luulen, että riippuu ihmisistä ja elämäntilanteista, kannattaako lapsi kasvattaa kotona vai laittaa päivähoitoon. Kummassakin on omat hyvät ja huonot puolensa.