Yh-äidin kasvattamat lapset, mitä on jäänyt mieleen lapsuudestasi hyvinä ja huonoina puolina?

Minun isäni kuoli, siksi äitini oli yh. No, asiat nyt vaan oli niin kuin ne oli eikä sille voinut mitään. Se oli meidän arkea eikä sitä osannut tai voinut verrata sellaisten perheiden elämään, jossa oli 2 aikuista. Sen muistan, että jotkut luokkakaverit puhuivat jo ala-asteella siitä, että hyvähän niiden yksinhuoltajien on olla, kun saavat niin hyvät tuet. Hyvin olivat omaksuneet vanhempiensa asenteet. Tuskin itse vielä ymmärsivät asioista mitään. Mielummin olisin kyllä ottanut isäni takaisin, kun nauttinut isästä saamastani eläkkeestä.

Oma tilanteeni oli siis hieman toinen, kun mitä ajat takaa, mutta ihan tavallista elämää sitä elettiin. Äitini oli hyväpalkkaisessa työssä, joten ei meillä ollut suurempaa puutetta mistään, vaikkei mitään rikkaitakaan oltu.

Yksinhuoltajuus tuskin on lapsellekaan ongelma, mikäli äiti on ns. täyspäinen ja turvallinen hoitaja. Isättömyys sen sijaan voi kehittyä ongelmaksi.

Ei huonoja muistoja. Rahasta oli tiukkaa aina, mutta sekään ei haitannut

Olen itse ainakin hyvin läheinen äidin kaa, mikä on ehkä positiivisin asia. Rahatilanne ei oo kuitenkaan ollu milloinkaan hyvä, koska äiti hoiti mua kotona: ikinä en oo sen takii ikinä saanut mitään ylimääräistä tai käynyt ulkomailla (ei sillä että olisin tarvinnut, mutta ystäviini ja tuttaviini verrattuna meillä ei ollut helppoa). 

Pelkkää hyvää.

Mutta äiti kun löysi uuden miehen niin siitähä se monen vuoden helvetti vasta alkoi.

No se mies on onneksi jo historiaa enkö minäkään niin kieroon kasvanut ole ja äitilläkin menee hyvin <3

Yksinhuoltajuus ei tarkoita isättömyyttä.

Mutta tässä tapauksessa siis tarkoittasi? 

Eihän se mikään ideaalinen lähtökohta ole, mutta varmasti selvittävissä lapsenkin kannalta. Olen yksinhuoltajan lapsi, mutta isä on ollut läsnä ainakin suurimmissa elämän käännekohdissa . Äitini ei yksinhuoltajuuteen tieten tahtoen lähtenyt, vaan isäni lähti toisen matkaan. 

Minulla on myös sisaruksia, mikä tietysti on olennaista perhedynamiikan kannalta. 

Ihan tavallista perhe-elämäähän se oli. Ainoa varsinainen huono puoli oli joidenkin muiden aikuisten suhtautuminen asiaan.

Alkoholisti hakkaaja isäpuolet, alkanut viimeistään nyrkki viuhumaan kun oman lapset ovat saaneet, jatkuva nälviminen isäpuolien puolelta etten kuulu perheeseen ja ei ole pelätty näyttää sitä, että haluavat mut pois elämästä pilaamasta heidän perhe"onneaan" (vai isäpuolien toimesta siis!!!). Jatkuva köyhyys, koulukiusaus koska muut olivat ehjistä perheistä, se turvattomuuden tunne. Plussia, äitini aina ollut todella läheinen ja rakas. Huonosta mies mausta ja avuttomuudestaan huolimatta. Äiti on kaikki kaikessa.

Hyvää:

- Rauhallisempaa, kuik alkoholisti-isän kanssa. - Ei tarvinnut miettiä koska isä tulee kotiin ja missä kunnossa

- Ei tarvinnut selitellä javereille, keksiä valheita ja hävetä isää

Huonoa:

- Äiti teki kahta työtä ja silti rahat oli aina loppu

- Aika paljon meitä kiusattiin, kun ei ollut isää ja olimme köyhiä

- Alitajuisesti olen koko ikäni hakenut isähahmoa suhteilla vanhempiin miehiin. Onneksi tämä selvisi mulle terapiassa, kun olin 17v.

- Äiti uupui ja sairastui, joutui sairaalaan

- Äidin sairaalassaoloaikana, 13-vuotiaana aloitin huumeidenkäytön ja minut huostaanotettiin, myöhemmin sisarukseni kävivät läpi saman

Antaisin ohjeeksi, ihan omien kokemusteni perusteella (itse olen ydinperheen äiti): etsi ensin luotettava kumppani, seurustele, tutustu, sitoudu ja vasta sitten perusta perhe.

Mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa yh-äidin lapsena kasvamisesta. Meillä on hyvin lämmin ja läheinen suhde, ja lapsuudessani olimme oikein hyvin toimiva tiimi. Olin aina etusijalla, ja kävimme paljon erilaisilla retkillä ja matkoilla milloin missäkin. Kavereihin verrattuna otin ehkä enemmän vastuuta kodista ja kotitöistä ja olin muutenkin oma-aloitteisempi.

Ainoa "huono" puoli on, että olen omaksunut äidiltäni itsenäisen ja vahvan naisen roolin. Ihmettelin kavereiden luona, kun heidän olohuoneissaan retkotti sohvalla mykkä isä, joka ei töistä tultuaan tehnyt mitään kotona tai lasten kanssa. Luulen, että kun kotoa on saanut aktiivisen ja hyvin osallistuvan kuvan vanhemmuudesta, minun on vaikea "hyväksyä" velttoina pitämiäni miehiä. Ystäviin verrattuna minulla onkin ehkä kovemmat kriteerit miehelle, ja olenkin tosi onnellinen, kun olen löytänyt koti- ja tunne-elämän kannalta oikeasti vastuullisen miehen.

Tilanteita on kuitenkin erilaisia, itse olen korkeastikoulutetun ja keskituloisen yh:n ainoa lapsi. Useamman lapsen matalapalkkaisella yh:llä on varmasti resurssit tiukilla, ja heille ei voi kuin nostaa hattua.

Meilläkin isä kuoli ja äiti jäi kolmen yhksi. Surua Lukuunottamatta hyvä lapsuus, rahasta oli tiukkaa.

En muista muita kuin vain huonoja puolia. Kun olimme äitini kanssa kahdestaan, olimme tasavertaisia taloudessamme. Käytännössä minä jaoin liikaa aikuisten asioita liian nuorena, esim. rahahuolia. Kun asuimme kahdestaan, muodostelma oli kaava, jossa on kaksi pistettä eli minä ja äiti ja välillämme suora viiva, eli suora yhteys. Äidillä vaihtui poikaystävät ja kuuntelin sitä nusuttelua sitten monta vuotta. Se oli kuvottavaa enkä voi vieläkään suhtautua äitiin täysin normaalisti. Huonoina aikoina minä huolehdin hänestä ja katsoin hänen peräänsä, vaikka sen olisi kuulunut olla perheen toisen vanhemman tehtävä. Kun olimme tasavertaisia taloudessamme jo valmiiksi, äiti oli vähän kynnysmatto kun apinavaihe teininä puhkesi. Sitä ei onneksi kestänyt kauaa. Kun äiti oli yksinhuoltaja, hänen markkina-arvonsa ei ollut kovinkaan korkea. Koin sen olevan minun vikani, enkä viitsinyt ärähtää äidilleni hänen poikaystäviensä ala-arvoisesta tasosta. Hän sieti alkoholiongelmaisia ja huumeriippuvaisia renttuja ja minä vain hymistelin, koska en halunnut hänen olevan yksinäinen takiani. Kun äiti tapasi isäpuoleni, joka muutti meille asumaan, suhteemme äidin kanssa muuttui. Isäpuoli syrjäytti minut tasavertaisesta roolista äidin vierellä; roolini muuttui perheen teiniksi. Muutos iski tietynlaisen loven minun ja äitini välille, mutta sisimmässäni olin tyytyväinen että äidillä oli vierellään ihan oikea aikuinen teini-ikäisen minän sijaan. Sitä ihanuutta ei tosin kauaa kestänyt, kun mies puolen vuoden jälkeen retkahti taas juomaan. Ja äiti oli hänelle raskaana. Pakkasin lopulta tavarani 15v ikäisenä enkä ole sen koomin äidin kanssa tekemisissä ollut. 

Up

Kuolleen isän lapsi täälläkin. Oli kaikki paljon paremmin silloin, kun oli vielä molemmat vanhemmat.

Ero elämään ennen isän kuolemaa ja sen jälkeen oli tosi iso. Vaikka äiti oli ihan kunnollinen ja töissä käyvä.

Paljon kaipasin isää myös ihan käytännön asioissa, korjaamaan kodin hajoavia asioita, fillarin laitosssa ja myöhemmin mm. auton kanssa, äidillä kun ei ollut edes korttia saati mitään ymmärrystä moottoreista.

Kun lähdin opiskelemaan, äiti jäi marttyyrinä yksin.

Niin että kyllä mä sanoisin, että isästä on lapselle hirveesti sekä iloa että hyötyä. Samoin äidille. Mutta pärjää sitä tietysti ilmankin.

Vierailija kirjoitti:

Hyvää:

- Rauhallisempaa, kuik alkoholisti-isän kanssa. - Ei tarvinnut miettiä koska isä tulee kotiin ja missä kunnossa

- Ei tarvinnut selitellä javereille, keksiä valheita ja hävetä isää

Huonoa:

- Äiti teki kahta työtä ja silti rahat oli aina loppu

- Aika paljon meitä kiusattiin, kun ei ollut isää ja olimme köyhiä

- Alitajuisesti olen koko ikäni hakenut isähahmoa suhteilla vanhempiin miehiin. Onneksi tämä selvisi mulle terapiassa, kun olin 17v.

- Äiti uupui ja sairastui, joutui sairaalaan

- Äidin sairaalassaoloaikana, 13-vuotiaana aloitin huumeidenkäytön ja minut huostaanotettiin, myöhemmin sisarukseni kävivät läpi saman

Antaisin ohjeeksi, ihan omien kokemusteni perusteella (itse olen ydinperheen äiti): etsi ensin luotettava kumppani, seurustele, tutustu, sitoudu ja vasta sitten perusta perhe.

Mutta ap:llähän ei olisi tällaisia lähtökohtia. Ei juoppoa miestä joka syö paljonkin kumppanin jaksamista, vaikka siitä joskus pääsiskin eroon.

Eikä lapsia enemää kuin se yksi.

Kyllä yhden kanssa paremmin jaksaa, varsinkin jos ei ole taloudellisia huolia. Eikä yhden lapsen kanssa niitä taloudellisia huolia niin helposti tule, verraten jos on 3-4 lasta elätettävänä. Siinä ei tahdo edes kahden palkka riittää, saatika yhden huoltajan.

Vierailija kirjoitti:

Kuolleen isän lapsi täälläkin. Oli kaikki paljon paremmin silloin, kun oli vielä molemmat vanhemmat.

Ero elämään ennen isän kuolemaa ja sen jälkeen oli tosi iso. Vaikka äiti oli ihan kunnollinen ja töissä käyvä.

Paljon kaipasin isää myös ihan käytännön asioissa, korjaamaan kodin hajoavia asioita, fillarin laitosssa ja myöhemmin mm. auton kanssa, äidillä kun ei ollut edes korttia saati mitään ymmärrystä moottoreista.

Kun lähdin opiskelemaan, äiti jäi marttyyrinä yksin.

Niin että kyllä mä sanoisin, että isästä on lapselle hirveesti sekä iloa että hyötyä. Samoin äidille. Mutta pärjää sitä tietysti ilmankin.

Tietenkin jos lapsella on ollut isä, jonka lapsi on tuntenut ja jonka kanssa on elänyt vuosikausia ja sitten isä kuolee elämä muuttuu.

Mutta ap:n tapauksessa lapsella ei ole isää ja monet sanoo, ettei sitä osannut edes kaivata, kun ei sitä ollut koskaan ollukaan. 

Kyllähän ihminen osaa sellaista surra, minkä menettää, mutta ei niinkään sitä, mitä ei ole koskaan ollut.

Voit antaa ehkä elämän lahjan lapselle. Se olisi lahjoista suurin. Ei kai kenenkään perhe ole täydellinen.

Täällä yksi yksinhuoltaja perheessä elänyt. Lapsuus oli aikalailla turvaton, joka myöhemmin osittain selittyi äidilläni diagnosoiduilla mielenterveysongelmilla. Äitini oli omapäinen ja jopa väkivaltainen, onneksi tosin harvoin. Kasvatus oli aikalailla puutteellista. Selittävä tekijä voi käytökselle olla myös äidin nuorehko ikä.

Olin ainut lapsi noin 12-vuotiaaksi asti, eli myöhemmin kuvioihin tuli uusperhe. Tällöin jäin tavallaan syrjään, ja hän alkoi suosimaan uusia perheeseen syntyneitä lapsiaan. Nyt aikuisiälläkin kohtelee minua huonosti, varmaan syynä on, että kanssani oleminen ahdistaa, se saa aikaan huonoja muistoja rankalta ajalta elämässään. Nykyään hän onkin sitä mieltä että, jos voisi nyt tehdä valinnan uudelleen, niin ei olisi hankkinut aikoinaan minua. Eli ei ollut hänelle äitiys unelmien täyttymys.

Yhteiskunnallisesti en koe, että yksinhuoltajaperheet olisivat kovinkaan hyväksyttyjä, vaikka esimerkiksi media antaa olettaa toisin. Ne ovat mm. yleinen riskitekijä uusperheiden ohella mielenterveysongelmille. Hyvin vanhoillinen lopultakin tämä yhteyskunta, jossa asumme. Esim. adoptio köyhästä maasta voisi olla aloittajalle hyvä idis, voisi pelastaa jonkun huonot eväät saaneen köyhyydeltä.

Oma lapseni on minun , yh-äidin kasvattama . Hän on kiittänyt siitä, että on saanut harrastaa haluamaansa ( kallistakin ) lajia , päässyt matkoille ja hän on tullut kuulluksi jutuissamme 

Itse koen, että niinä hetkinä kun elämässämme oli surua ja kuolemaa minun olisi pitänyt hakea vertaistukea ja apua, ollakseni myös vahvempi aikuinen lapselleni.

Lapseni on sanonut, että olisi varmasti paljon surullisempaa, jos hänellä olisi isä, joka ei haluaisi pitää yhteyttä, kuin se, että isänsä kuoli jo ennen kuin hän syntyi.

Olen myös kiitollinen puolisolleni, jolle on aina ollut selvää, että lapseni on mukana meidän jutuissamme ( hän sen myös heti teki selväksi) ja lapselleni hän onkin nyt aikuisenakin hyvin tärkeä ihminen.  meillä on tosi tiivis perhe yhä, vaikka lapsi onkin jo pitkään asunut pois kotoamme.

Vertaus korona-aikaan löytyy ensimmäisistä vastauksista.

Erityislapsiperheessä ainoan vanhemman sairastuminen johtaa huostaanottoon, jota on tunnetusti lähes mahdoton purkaa.

Lapset tuet siirtyvät kunnalle, joten mahdollista sairastumista ennakoiden vanhempi joutuu ottamaan lapsen kotiopetukseen, jotta välttyy lapsen huostaanotolta ja talouden romahtamiselta.