Yh-äidin kasvattamat lapset, mitä on jäänyt mieleen lapsuudestasi hyvinä ja huonoina puolina?

Täällä totaali yh:n kasvattama. Hyvin meni, ei pahaa sanottavaa. Rohkeasti vain, jos siltä tuntuu ja olet valmis sitoutumaan 24/7 moneksi vuodeksi.

Olen korkeakoulutettu, keskituloinen yh, yksi lapsi. Ei ole rahaongelmia, mielenterveysongelmia, jaksamisongelmia, eikä mielestäni muitakaan ongelmia. Työni on säännöllinen kahdeksasta neljään. Tein lyhennettyä, kun lapsi oli pieni. Hän on ensi vuonna abi, harrastaa kaikenlaista, on hyvä koulussa ja rauhallinen, tasapainoinen nuori, jolla on mukavia, pitkäaikaisia ystäviä.

Olen tehnyt lyhyttä työmatkaa, että olen päässyt viemään ja hakemaan tarvittaessa. Hyvä koulutus on mahdollistanut työn, jossa on melko paljon joustoa saatavilla. Suku asuu lähellä.

Varmasti ydinperhekin olisi ollut kiva, mutta ei elämässä voi tilata pakettia. Täytyy ottaa, mikä saatavilla on. Olen onnellinen äiti, ja teinini on kasvamassa ihan tavalliseksi opiskelijaksi, josta on hyvää vauhtia tulossa tavallinen aikuinen. Meillä on hyvät välit, ja hän suunnittelee omilleen muuttoa opiskelemaan. Minä suunnittelen lisää urakehitystä ja harrastuksia, sekä sosiaalista elämää (koronan salliessa) kaverieni kanssa, joiden lapset ovat myös aikuisia jo.

Tämä vain muistutuksena, ettei tämäkään huono elämä ole, en usko että meille kummallekaan. Kaikilla on elämässä jotain, joka olisi voinut mennä normimmin, mutta elämä on tällaisenaankin hyvinkin elämisen arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Alkoholisti hakkaaja isäpuolet, alkanut viimeistään nyrkki viuhumaan kun oman lapset ovat saaneet, jatkuva nälviminen isäpuolien puolelta etten kuulu perheeseen ja ei ole pelätty näyttää sitä, että haluavat mut pois elämästä pilaamasta heidän perhe"onneaan" (vai isäpuolien toimesta siis!!!). Jatkuva köyhyys, koulukiusaus koska muut olivat ehjistä perheistä, se turvattomuuden tunne. Plussia, äitini aina ollut todella läheinen ja rakas. Huonosta mies mausta ja avuttomuudestaan huolimatta. Äiti on kaikki kaikessa.

Anteeksi, kun käytän sun viestiä esimerkkinä, mutta nämä tällaiset perheet on jotenkin vaan niin äärettömän surullista.

Siis äiti on alistanut lapsensa turvattomalle lapsuudelle, ottanut lapsen kotiin vaihtuvia isäpuolia, tehnyt näille lisää lapsia sinne köyhyyteen, väkivaltaan ja alkoholismin vaikutuspiiriin ja silti lapset palvovina vielä aikuisuudessakin kuvaa äitiään äärettömän rakkaaksi ja että äiti "on kaikki kaikessa". Loistoesimerkki siitä, kuinka vanhemman ja lapsen rooli on kellahtanut päinvastoin kuin pitäisi. Lapsi onkin se äidin ymmärtäjä ja tukija :,(

AP.lla tuskin on tätä riskiä, mutta vähän samaan suuntaan olen kuullut useamman yh.n kasvattamaan kaverini puhuvan lapsuudestaan, lapsi ei ole saanut olla lapsi vaan joutunut kasvamaan liian aikaisin vastuulliseksi ja huolehtimaan sellaisista perheen asioista, jotka kuuluisivat vanhemmalle. Lapsi on ikään kuin nostettu vanhemman toimesta parisuhteen toiseksi osapuoleksi, ja joutunut kuuntelemaan ja keskustelemaan asioista jotka ei lapselle kuulu. Tämä yleensä aiheuttaa sen, että lapsi myöhemmin kuvaa kyllä suhdetta vanhempansa kanssa läheiseksi, mutta monella onkin sitten selvittämätöntä mt-oireilua, ylisuorittamisesta johtuvia burnoutteja etc... Jos vihjaakin siihen suuntaan, että lapsuuden kokemuksilla voisi olla jotain tekemistä niiden kanssa ja asiaa kannattaisi ehkä käsitellä, nousevat piikit välittömästi pystyyn "kyllä äiti mua rakasti ja parhaansa teki, oli kiva kun äiti luotti muhun ja sain vastuuta, ei ole mikään äidin syytä!!1!"

Jos siis hankkii lapsen tarkoituksella yksinhuoltajana, tulee kyllä tukiverkkojen olla kunnossa, että voi taata lapselle sen, että lapsi saa olla lapsi.

Mun vanhemmat erosivat kun olin 2v, joten en edes muista millaista on asua ydinperheessä. Itselläni oli sinänsä hyvin asiat että äiti oli työssäkäyvä ja vakaa ihminen, eikä ollut huume- tai alkoholiongelmia tai väkivaltaisuutta. Sitä olen miettinyt että ehkä kuitenkin jouduin liian nuorena kantamaan liian isoa vastuuta kun ei ollut toista aikuista. Rikkaiksi meitä ei kyllä voinut sanoa, mutta varmasti oli köyhempiäkin (jopa ydinperheitä). Sain harrastaa valitsemaani kallista lajia ja aina oli ruokaa kaapissa. Teininä sain joitain merkkivaatteita.

Hyviksi puoliksi sanoisin että opin vastuunkantoa ja hyvin itsenäiseksi. Olen nähnyt että nainen pärjää yksinkin vallan mainiosti, joten en ole ikinä etsinyt kumppania tai ollut epätoivoinen sen takia että olen sinkku.

Huonoja puolia... No joskus ihmisten suhtautuminen on ollut vähän säälivää, ja ihan turhaan. Minulla on myös taipumusta perfektionismiin ja ylisuorittamiseen, samoin tuntuu aina että olen vastuussa jostakin. Kaveritkin leikillään sanoo mua äidiksi:D

Mä koen, että mulla oli ihan hyvä lapsuus. Äiti alkoi paniikissa opiskella itselleen ammattia kun sai tietää odottavansa mua ja olin jo alle 1-vuotiaana päiväkodissa. Olin tosi helppo lapsi. Äidillä oli iso ystäväpiiri ja niistä tuli mullekin perhe. Mulla on neljä kummitätiäkin, kun äiti ei osannut valita. :D 

Eihän parikymppisellä yh:lla ole kauheasti rahaa, kun vielä opiskelee ja lama-aikakin painoi päälle. Olen siis -89 syntynyt. Meillä oli kuitenkin aina ruokaa pöydässä ja saimme harrastaa. Oli musiikkileikkikoulua, tanssituntia, jalkapalloa... Ne oli enemmän kokeiluja. Taitoluistelu sitten oli koko ala-asteen ajan.

Pikkuveli syntyi -92. Nyt jälkeenpäin ajatellen oltiin me tosi paljon keskenämme. Kun oltiin molemmat isompia niin, että pikkuveli oli jo päiväkodissa ja mä ekalla, niin mä hain pikkuveljen sieltä tarhasta itselleni leikkikaveriksi, kun äiti oli vielä töissä. Kuulostaa hurjalta, että 7 vuotias hakee kolme-neljävuotiaan hoidettavaksi. Mutta se oli 90-lukua, jolloin tuo oli ihan ok. 

Roiskeläppiä ja hampurilaisia välipalaksi koulun jälkeen, sekin oli ajan henki. :D Äiti teki kyllä sitten kotiruokaa kunhan kotiutui.

Eli: mulla on ollut ihan hyvä ja turvallinen lapsuus yh-äidistä huolimatta. :) Ehkä se isähahmon puuttuminen on aiheuttanut jotain, olen aika vapaamielinen mitä tulee yhden yön juttuihin, fwb-suhteisiin, avoimiin suhteisiin, koska jonkinlaista sitoutumiskammoa mulla on. 

Lapselle riittää että on turvallisia aikuisia ympärillä. Ei se isättömyys mikään maailmanloppu ole. Pahempi on isä joka ei välitä ollenkaan tai vaikka lyös tms. kuin se ettei ole sellaista ollenkaan.

Eli rohkeasti vaan ap liikkeelle. Yksin lapsen haluaville on myös tarjolla paljon vertaistukea ja nykymaailmassa ei enää mikään harvinaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Olen korkeakoulutettu, keskituloinen yh, yksi lapsi. Ei ole rahaongelmia, mielenterveysongelmia, jaksamisongelmia, eikä mielestäni muitakaan ongelmia. Työni on säännöllinen kahdeksasta neljään. Tein lyhennettyä, kun lapsi oli pieni. Hän on ensi vuonna abi, harrastaa kaikenlaista, on hyvä koulussa ja rauhallinen, tasapainoinen nuori, jolla on mukavia, pitkäaikaisia ystäviä.

Olen tehnyt lyhyttä työmatkaa, että olen päässyt viemään ja hakemaan tarvittaessa. Hyvä koulutus on mahdollistanut työn, jossa on melko paljon joustoa saatavilla. Suku asuu lähellä.

Varmasti ydinperhekin olisi ollut kiva, mutta ei elämässä voi tilata pakettia. Täytyy ottaa, mikä saatavilla on. Olen onnellinen äiti, ja teinini on kasvamassa ihan tavalliseksi opiskelijaksi, josta on hyvää vauhtia tulossa tavallinen aikuinen. Meillä on hyvät välit, ja hän suunnittelee omilleen muuttoa opiskelemaan. Minä suunnittelen lisää urakehitystä ja harrastuksia, sekä sosiaalista elämää (koronan salliessa) kaverieni kanssa, joiden lapset ovat myös aikuisia jo.

Tämä vain muistutuksena, ettei tämäkään huono elämä ole, en usko että meille kummallekaan. Kaikilla on elämässä jotain, joka olisi voinut mennä normimmin, mutta elämä on tällaisenaankin hyvinkin elämisen arvoista.

Mä voisin olla tuo sun kuvailema lapsesi. Siksi tekstisi oli hieman pelottava. Lapsesi voi olla tikittävä aikapommi. Kaikki se vastuu, pärjääminen, rauhallisuus ja mitä muuta kuvailit... Mulla hajosi lopulta pää ja lääkäri puhui 'kiltin tytön syndroomasta'.

Ei tietenkään päde kaikkiin, mutta oma äitini oli järkyttynyt, eikä ollut aavistanut miten paljon pinnan alla kuohui vaikka todella läheisiä oltiinkin. 

Vanhemmat erosi kun olin alakoulussa. Äidin kanssa kaksin asuminen tuntui tosi kivalta, ei vanhempien riitoja, ei ankaraa ja vaativaa isää aina siinä. Äiti oli ymmärtäväinen. Toisaalta hän oli aika ylisuojeleva ja hermostui iltamenoista kavereiden kanssa( ei kieltänyt kuitenkaan). Muistan miettineeni että voisi hommata jo jotain omaa elämää. Poismuuttoni oli hänelle kova paikka. Läheisyyden kaksi puolta: toisaalta hänelle sai aina jutella kaikkia asiat mutta itsenäistyminen oli vaikeaa.

Mun lapseni isä lähti, kun lapsi oli vauva. Alkuun ei ollut lapsesta yhtään kiinnostunut. Leikki-ikäiseen lapseen halusi sitten alkaa ottaa kontaktia, mutta käyttäytyy lapsen seurassa jotenkin oudosti. Lapsi valittaa, että isä hihittelee ja nauraa koko ajan ja että se on hänestä outoa ja pelottavaa. Muitakin ongelmia on. Lapsi nyt jo koululainen ja alkanut nyt puhua näistä enemmän. Meillä vanhemmilla ei ole puhevälejä, mies alkaa huutaa, haukkua ja kiukuta, jos näkee minut.

En suosittele. Meillä meni aikuisen ja lapsen roolit sekaisin jo kun olin pieni, lapsen piti aina olla se täysijärkinen joka tietää asioita, ja toisaalta lohduttaa kun taas kerran joku äidin miessekoilu meni pieleen.

Sitten ei ollut sukua, jäi vähän kaikesta paitsi, ei viety mihinkään (ei ole varaa eikä henkistäkään rikkautta viitsiä etsiä niitä halpoja harrastuksia).

Lapsi tarvitsisi paljon enemmän, vaikka tuostakin toki jäi henkiin. Itse ollut sitten päinvastainen, mies on valittu ajatellen millainen isä hän on.

Se että tosi nuorena piti itsenäistyä. Kotona ei ollut ketään kun äiti oli iltaisin töissä tai harrastuksissa.

Huonoja puolia että olin aina yksin. Äiti teki töitä 6 päivää viikossa klo 8-20. Tosin sen takia me oltiin ns hyväosaisia, sain 100 markkaa aina parille päivälle, jolla ostin itselleni ruokaa jne. Vaatteet ostettiin Stockmannilta. En kaivannut isääni lainkaan, äitini oli erittäin huolehtiva.

Aika huonoa kerrottavaa. Yh-äitini vieraannutti meidät isästämme, ei antanut tavata eikä pitää yhteyttä. Kuitenkin hän itse oli väsynyt ja stressaantunut. Rahasta oli tiukkaa, eikä sitä laitettu lasten tarpeisiin. Mutta pahinta oli, että äitini oli aikamoinen narsisti. Todella itsekäs, tiukka, arvaamaton ja ilkeä. Eikä kukaan muu aikuinen ollut tätä näkemässä, joten mikään ei muuttunut koko aikana. Kun muutin omilleni, äidistäni paljastui vielä lähimmäisriippuvuus. Vaikka ensin oli itse ajanut minut pois, jäi roikkumaan kiinni ja häiritsemään elämääni.

Olen itsekin yh. Kaikin keinoin olen pyrkinyt välttämään omien vanhempieni virheet ja tavat.

truth is out there kirjoitti:

Vertaus korona-aikaan löytyy ensimmäisistä vastauksista.

Erityislapsiperheessä ainoan vanhemman sairastuminen johtaa huostaanottoon, jota on tunnetusti lähes mahdoton purkaa.

Lapset tuet siirtyvät kunnalle, joten mahdollista sairastumista ennakoiden vanhempi joutuu ottamaan lapsen kotiopetukseen, jotta välttyy lapsen huostaanotolta ja talouden romahtamiselta.

Höpöhöpö. Taas tätä erityislasten ja yksinhuoltajien syrjintää. Ihan hyvin meni koronan poikkeusaika erityislapsen äitinä ja yksinhuoltajana. Ei ole yhden ainuttakaan lasua ikinä tehty.

Miehenä ja omalla kohdallani haasteita aiheutti miehen mallin puuttuminen, piti keksiä tietyt asiat itse ja tosiaan hieman pidemmän ajan kuluessa verrattuna normaaliin (=turvalliseen ja tasapainoiseen) 2 vanhemman kotiin.

Uskon tosin, että miehen mallin voi saada muiltakin lähisukulaisilta, mutta sen antamista ei voi heiltä lähtökohtaisesti odottaa.

Lapsen hankkimisen ei sinänsä pitäisi olla mikään perusoikeus, omasta mielestäni.