Lue keskustelun säännöt.
Sanokaapa rehellisesti: pitääkö vain tyytyä mieheen johon ei ihastu?
25.05.2017 |
Olen kolmeakymppiä lähestyvä nainen ja ongelmani on, että en tunne vetoa saati ihastu miehiin helposti. Miesmakuni ei ole kovin laaja ja olen yrittänyt tutustua myös muunlaisiin miehiin, käynyt treffeillä ja koittanut tutustua, mutta en tunne mitään. Käsittääkseni edes jotain kemiaa tai tunnetta pitäisi tuntua jotta voisi lähteä tapailuasteelle, vai? Olen kuitenkin joskus tuntenut ihastuksenkin, ja sitä tunnetta kaipaan. En kuitenkaan haluaisi olla yksin ikuisesti, mitä jos sitä ei koskaan tule? Odotanko että kohtaan ihmisen johon oikeasti tykästyn, vai otanko vain "kivan kaverin" jossa ei ole mitään vikaa, mutta joka ei tunnu muulta kuin kaverilta?
Kommentit (60)
En mä ainakaan aio tyytyä. Mieluummin olen yksin. Miten joku edes pystyy elämään niin, että on vaan tyytynyt johonkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en aio tyytyä myöskään, mieluummin yksin sitten kuin ihmisen kanssa, jota ei halua.
Lapsia haluan, mutta jos einsopivaa miestä löydy, teen lapsen/lapset yksin. En siis aio tyytyä ihan kehen tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset ja heidän ihastumisensa… itse miehenä en ainakaan suostuisi tyytymään sellaiseen naiseen joka kiinnostuisi minusta jonkin lapsenomaisen ihastumisena takia.
Vähän samoin ajattelen, vaikka en ehkä sanoisi noin jyrkästi.
Jos minä käyttäytyisin kuten tuommoinen nainen, niin juoksisin epätoivoisesti 23v fitness ja voimistelunaisten perässä. Ei se ole minulle mahdollista koska en ole 10/10 mies, edes 9/10, ja ikää on 35 jo. Se laiva meni, jalat maassa tapailen ihan normaaleja 28v+ naisia.
Naisetkin ihastuvat ihan normaaleihin miehiin, ei tarvitse olla joku miljonääri lentokapteeni personal trainerin fysiikalla. Ihastutaan usein sekä ulkonäköön, älyyn että huumoriin. Noin esimerkiksi.
Vierailija kirjoitti:
Kyselen kokemuksia! Onko joku ottanut miehen johon ei tuntenut mitään vetoa, mutta joka oli muuten mukava ja ok? Onko ollut kannattavaa? Onko ehkä myöhemmin tullut vastaan joku, joka oikeasti tuntui joltain?
Ap
Mulla kokemusta molemmista. Ensimmäinen pitkä suhde oli vähän semmoinen "ihan kiva". Oli nyt sentään jotain ihastusta, mutta ei sellaista jollaista kaipasin. Yritin järkeillä, että hyvä tästä tulee vaikka ei niin salamoikaan eikä järisyttävää intohimoa ollut. Helppoa se elämä oli, kun toinen oli samanlainen. Mutta samalla olin tyytymätön hiljalleen katkeroituva kurppa, joka sitten lopulta täysin yllättäen löysikin täyden vastakohdan eli ihmisen, jonka kanssa säkenöi kaikin tavoin niin, että kävi tämä klassinen, että ei vaan kertakaikkiaan mahtanut mitään eikä halunnut. Suhde oli/on hyvin erilainen, parempi siinä mielessä mitä parisuhteelta odottaa. Halua, avoimuutta, huumoria, samanlaista ajatuksenjuoksua jne. En vaan enää tiedä, mitä tästäkään tulee. Tässä sitten tilanne/persoonat on muuten niin vaativia. Jos tämä tästä päättyy, niin luultavasti päädyn siihen, että yksin on paras. Aina on jokin ongelma kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosi karua, että jotkut tyytyvät kumppaniin, kun parempaakaan ei sillä hetkellä ole. Sitten jätetään kaikki, jos sattuu se jalat altavievä ihastus iskemään. Tuttava pääsi hengestään pettyneen aviomiehen toimesta, kun ensin mieheen tyytyneenä kohtasikin tosirakkauden ja erosi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miltä sinusta itsestäsi tuntuisi, ap, jos kumppanisi ei olisi koskaan ollut ihastunut sinuun ja olisi kanssasi vain sen takai, että "on edes joku"?
Oikeasti, ei tuolla tavalla pysty saamaan hyvää parisuhdetta, ja aina on parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa.
Mulle ainakin kelpaisi, että nainen ottaisi mut, koska oon hyvä mies, vaikka ei olisikaan varsinaisesti ihastunut
Tämä on jotenkin hieman pateettista, - Luulen kyllä ymmärtäväni mitä totesit, mutta joskus minusta tuntuu, että ihmiset odottavat ihastumisen tunteelta,jotain mik kuullostaa enemmän liian imelältä ja siirappiselta, että tälliasen tunteen sanoiksi pukeminen on miltei mahdotonta. Vaan mikä olisikaan riittävä määrä ihastumista ja miten osoittaa toiselle se, ettei toinen oikeasti pelästy sitä kun toinen -paremman termin puuttuessa: tuntee niin voimakkaasti ja vahvasti toista kohtaan. Tai mitä me dotamme toisen tekevän; ellei sitten olisi parempi ollakin tekemättä mitään. ..
Mitä mahtipontista tuossa muka on?
No. Nyt kun ajattelen toisen kerran, niin eikä ehkä mikään. Joskus vaan tuntuu, että kumppanilta odotetaan joko kaikkea tai ei mitään. Kumppaniksi ei haluta tai huolita tai olla valmiita sellaisen kanssa, joka kokee sinut oikein hyväksi, kun jää kaihertamaan, että varmasti "se" paras kävelee kumppanin elämään seuraavan kulman takaa, jolloin suhteemme on mennyttä kun kumppani haluaa kuitenkin vaihtaa minut samantien tuohon parhaaseen.
Itse kai yritän ajatella jotenkin niin, että meillä kaikilla voi olla useita erinomaisen hyviä ja todella hyviä kumppani tarjokkaita, eikä vain ja ainoastaan sitä yhtä. Ja jollemme sitten löydä ja kohtaa tätä yhtä täydellista ja muodota hänen kanssaan liittoa (e. paisuhdetta, -niin mieluummin sitten elämme lopun ikäämme yksin ja katkeroituneena, kun tuo toinen varmaankin tahallaan piilottelee olemassa oloaan. - Tai ei ymmärrä parastaan vaan onkin jo tahollaan liitossa, jonkun hyvä, siis ts. "väärän" kanssa. Hän on varmaan myös masokisti kun alistuu tuolla tavoin kohtaloonsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyselen kokemuksia! Onko joku ottanut miehen johon ei tuntenut mitään vetoa, mutta joka oli muuten mukava ja ok? Onko ollut kannattavaa? Onko ehkä myöhemmin tullut vastaan joku, joka oikeasti tuntui joltain?
Ap
Mulla kokemusta molemmista. Ensimmäinen pitkä suhde oli vähän semmoinen "ihan kiva". Oli nyt sentään jotain ihastusta, mutta ei sellaista jollaista kaipasin. Yritin järkeillä, että hyvä tästä tulee vaikka ei niin salamoikaan eikä järisyttävää intohimoa ollut. Helppoa se elämä oli, kun toinen oli samanlainen. Mutta samalla olin tyytymätön hiljalleen katkeroituva kurppa, joka sitten lopulta täysin yllättäen löysikin täyden vastakohdan eli ihmisen, jonka kanssa säkenöi kaikin tavoin niin, että kävi tämä klassinen, että ei vaan kertakaikkiaan mahtanut mitään eikä halunnut. Suhde oli/on hyvin erilainen, parempi siinä mielessä mitä parisuhteelta odottaa. Halua, avoimuutta, huumoria, samanlaista ajatuksenjuoksua jne. En vaan enää tiedä, mitä tästäkään tulee. Tässä sitten tilanne/persoonat on muuten niin vaativia. Jos tämä tästä päättyy, niin luultavasti päädyn siihen, että yksin on paras. Aina on jokin ongelma kuitenkin.
Ja niin se vielä, että sen kuitenkin olen oppinut, että ihan kivaan en tyydy. Kyllä suhteessa täytyy olla jotain erityistä. Jos ei ole niin mieluummin ilman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyselen kokemuksia! Onko joku ottanut miehen johon ei tuntenut mitään vetoa, mutta joka oli muuten mukava ja ok? Onko ollut kannattavaa? Onko ehkä myöhemmin tullut vastaan joku, joka oikeasti tuntui joltain?
Ap
Mulla kokemusta molemmista. Ensimmäinen pitkä suhde oli vähän semmoinen "ihan kiva". Oli nyt sentään jotain ihastusta, mutta ei sellaista jollaista kaipasin. Yritin järkeillä, että hyvä tästä tulee vaikka ei niin salamoikaan eikä järisyttävää intohimoa ollut. Helppoa se elämä oli, kun toinen oli samanlainen. Mutta samalla olin tyytymätön hiljalleen katkeroituva kurppa, joka sitten lopulta täysin yllättäen löysikin täyden vastakohdan eli ihmisen, jonka kanssa säkenöi kaikin tavoin niin, että kävi tämä klassinen, että ei vaan kertakaikkiaan mahtanut mitään eikä halunnut. Suhde oli/on hyvin erilainen, parempi siinä mielessä mitä parisuhteelta odottaa. Halua, avoimuutta, huumoria, samanlaista ajatuksenjuoksua jne. En vaan enää tiedä, mitä tästäkään tulee. Tässä sitten tilanne/persoonat on muuten niin vaativia. Jos tämä tästä päättyy, niin luultavasti päädyn siihen, että yksin on paras. Aina on jokin ongelma kuitenkin.
Tämä virkkeesi "yksin on paras. Aina on jokin ongelma kuitenkin." kiteyttää ehkä koko nyky-yhteiskunnan mentaliteetin. Elämän pitää olla ongelmatonta. Mikään ei ole kyllin hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyselen kokemuksia! Onko joku ottanut miehen johon ei tuntenut mitään vetoa, mutta joka oli muuten mukava ja ok? Onko ollut kannattavaa? Onko ehkä myöhemmin tullut vastaan joku, joka oikeasti tuntui joltain?
Ap
Mulla kokemusta molemmista. Ensimmäinen pitkä suhde oli vähän semmoinen "ihan kiva". Oli nyt sentään jotain ihastusta, mutta ei sellaista jollaista kaipasin. Yritin järkeillä, että hyvä tästä tulee vaikka ei niin salamoikaan eikä järisyttävää intohimoa ollut. Helppoa se elämä oli, kun toinen oli samanlainen. Mutta samalla olin tyytymätön hiljalleen katkeroituva kurppa, joka sitten lopulta täysin yllättäen löysikin täyden vastakohdan eli ihmisen, jonka kanssa säkenöi kaikin tavoin niin, että kävi tämä klassinen, että ei vaan kertakaikkiaan mahtanut mitään eikä halunnut. Suhde oli/on hyvin erilainen, parempi siinä mielessä mitä parisuhteelta odottaa. Halua, avoimuutta, huumoria, samanlaista ajatuksenjuoksua jne. En vaan enää tiedä, mitä tästäkään tulee. Tässä sitten tilanne/persoonat on muuten niin vaativia. Jos tämä tästä päättyy, niin luultavasti päädyn siihen, että yksin on paras. Aina on jokin ongelma kuitenkin.
Ja niin se vielä, että sen kuitenkin olen oppinut, että ihan kivaan en tyydy. Kyllä suhteessa täytyy olla jotain erityistä. Jos ei ole niin mieluummin ilman.
- On tavallaan ylellisyyttä, että voi vaatia ja odottaa parisuhteelta jotain "erityistä." - Toisaalta miksei odottaisi, sillä, jollei suhteeltaan odottaisi jotain "tällaista erityistä", niin aika lähellä saatettaisiin, ehkä olla tilannetta, jossa voisimme luovuttaa kumppanin valitsemisen jollekin kolmannelle. - Jotenkin mieleeni tulee nyt Ensi-treffit alttarilla formaatti, jossa ns. asiantuntijat muodostavat pareja, joiden kohdalla odotus on, että he sanoavt toisilleen tahdon (sitoutua minulle tarjottuun ja järjestettyyn kumppaniin).
Ohjelman yksi opetuksia on minusta on sen osoittaminen, että papereilla ja taustahaastattelujenkaan perusteella kukaan tai ketkään ulkopuoliset ei välttämättä onnistuneesti pysty muodostamaan paria, joka haluaisi jakaa loppuelämänsä yhdessä, ta edes parin "harjoittelu kuukauden" jälkeen jatkaa eloa yhdessä toistaiseksi.
Kaverin/ystävän kanssa tulisi varmasti parempi ja vakaampi suhde, koska olette muutenkin todennäköisesti samalla aallonpituudella. Ihastuminen menee ohi ja sitten voidaankin olla ihmeissään että onpas tuokin ihmeellinen tapaus kun yhteistä ei olekaan niin paljon kun alkuun luultiin. Silloin kumppanin virheet on helppo unohtaa kun pääkoppa on vähän sekaisin.
Toki vielä parempi ihastua ystävään...
This is how I roll. A natural twenty every time.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Istaria kirjoitti:
Kaverin/ystävän kanssa tulisi varmasti parempi ja vakaampi suhde, koska olette muutenkin todennäköisesti samalla aallonpituudella. Ihastuminen menee ohi ja sitten voidaankin olla ihmeissään että onpas tuokin ihmeellinen tapaus kun yhteistä ei olekaan niin paljon kun alkuun luultiin. Silloin kumppanin virheet on helppo unohtaa kun pääkoppa on vähän sekaisin.
Toki vielä parempi ihastua ystävään...
Vastakkaista sukupuolta olevissa ystävissä on yleensä jotain perustavanlaatuista vikaa parisuhdetta ajatellen. Muutenhan ne ei olisi platonisia ystäviä. Ei vain kertakaikkiaan ole kipinää ja seksuaalista himoa. Tai sitten ystävä voi olla elintavoiltaan, arvoiltaan tai tulevaisuudenhaaveiltaan sellainen, ettei yhteiselo saman katon alla onnistuisi.
Vierailija kirjoitti:
Olen kolmeakymppiä lähestyvä nainen ja ongelmani on, että en tunne vetoa saati ihastu miehiin helposti. Miesmakuni ei ole kovin laaja ja olen yrittänyt tutustua myös muunlaisiin miehiin, käynyt treffeillä ja koittanut tutustua, mutta en tunne mitään. Käsittääkseni edes jotain kemiaa tai tunnetta pitäisi tuntua jotta voisi lähteä tapailuasteelle, vai? Olen kuitenkin joskus tuntenut ihastuksenkin, ja sitä tunnetta kaipaan. En kuitenkaan haluaisi olla yksin ikuisesti, mitä jos sitä ei koskaan tule? Odotanko että kohtaan ihmisen johon oikeasti tykästyn, vai otanko vain "kivan kaverin" jossa ei ole mitään vikaa, mutta joka ei tunnu muulta kuin kaverilta?
Kyllä kipinätön suhdekin voi koitua siunaukseksi. Moni ei ehkä ymmärrä, mitkä tunnekuviot vaikuttavat omien mieltymysten ja kiinnostuksen taustalla. Esim. tiedän erään naisen, joka ihastuu aina vääränlaisiin miehiin. Hän kyllä itsekin tietää, että miehet ovat vääränlaisia, eikä suhteesta tulisi koskaan mitään pidempää; hän ei vain voi tunteilleen mitään. Kiltit ja kunnolliset miehet eivät kiinnosta häntä. Hän kyllä tajuaa itsekin sen järjettömyyden. Itse ajattelen niin, että ihmissuhteet ovat muutakin kuin pelkkää intohimoa ja kipinää. Keskiluokkainen kulissi olisi monelle oikeasti parempi ratkaisu kuin se, että hypitään suhteesta toiseen ja tehdään siinä sivussa ehkä muutama juureton lapsikin traumatisoitumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu motiiveistasi. Monet ottavat, koska eivät osaa olla ilman miestä hetkeäkään.
Vierailija kirjoitti:
Tosi karua, että jotkut tyytyvät kumppaniin, kun parempaakaan ei sillä hetkellä ole. Sitten jätetään kaikki, jos sattuu se jalat altavievä ihastus iskemään. Tuttava pääsi hengestään pettyneen aviomiehen toimesta, kun ensin mieheen tyytyneenä kohtasikin tosirakkauden ja erosi.
Eli petti ensin, sitten vasta erosi.
Istaria kirjoitti:
Kaverin/ystävän kanssa tulisi varmasti parempi ja vakaampi suhde, koska olette muutenkin todennäköisesti samalla aallonpituudella. Ihastuminen menee ohi ja sitten voidaankin olla ihmeissään että onpas tuokin ihmeellinen tapaus kun yhteistä ei olekaan niin paljon kun alkuun luultiin. Silloin kumppanin virheet on helppo unohtaa kun pääkoppa on vähän sekaisin.
Toki vielä parempi ihastua ystävään...
Varmasti moni suhde on saanut, tai voinut saada alkunsa ystävyydestä. Mutta, mutta en malta en malta olla tähän täydentämättä, että vastakkaiset sukupuolet - siinä missä samaa sukupuolta olevatkin voivat olla myös ja ainoastaan ja vain erinoamsien hyviä ystäviä, eikä mitään muuta. - Toisaalta erinomaisen syvä ystävyys voi olla myös jotain todella merkittävää, vaikkakin eritavalla kuin se, minkä ymmärrän kahden ihmisen väliseksi molemminpuoliseksi rakastavaksi parisuhteeksi.
- Minua jotenkin hieman loukkaa, tai oikeammin harmittaa, jos joku olettaa minun olevan ystävä vastakkaisen sukupuolen kanssa siksi, että von tai ellen vielä niin ainakin tavoitteenani olisi päästä hänen kanssaan harrastamaan seksiä.
Ja vielä kun edellä käytin sellaistakin ilmaisua kuin sukupuoli ja/ tai vastakkaiset sukupuolet, niin oikeasti, mitä sillä sukupuolella on loulta väljä silloin kun kyse on parisuhteesta tai ystävyydestä, jos ja kun molemmat kokee syvää kiintymystä ja (/tai) kunnioitusta toista kohtaan. Oli tuo toinen sitten parisuhde kumppani tai "vain" erinomain hyvä ystävä.
Kyllä esimerkiksi järjestetyssä avioliitossa olevat ovat usein onnellisia, vaikkeivat alkuun ole olleet edes ihastuneita. Rakkaus voi kasvaa ajan myötä, toiseen ihmiseen vähintäänkin kiintyy, jos sen kanssa viettää toistakymmentä vuotta saman katon alla.
Ystävyys vs. rakkaus kirjoitti:
Istaria kirjoitti:
Kaverin/ystävän kanssa tulisi varmasti parempi ja vakaampi suhde, koska olette muutenkin todennäköisesti samalla aallonpituudella. Ihastuminen menee ohi ja sitten voidaankin olla ihmeissään että onpas tuokin ihmeellinen tapaus kun yhteistä ei olekaan niin paljon kun alkuun luultiin. Silloin kumppanin virheet on helppo unohtaa kun pääkoppa on vähän sekaisin.
Toki vielä parempi ihastua ystävään...
Vastakkaista sukupuolta olevissa ystävissä on yleensä jotain perustavanlaatuista vikaa parisuhdetta ajatellen. Muutenhan ne ei olisi platonisia ystäviä. Ei vain kertakaikkiaan ole kipinää ja seksuaalista himoa. Tai sitten ystävä voi olla elintavoiltaan, arvoiltaan tai tulevaisuudenhaaveiltaan sellainen, ettei yhteiselo saman katon alla onnistuisi.
Tai sitten yksinkertaisesti ihastumisen "muodostumisesta" kahdenimisen väliseksi rakkausliitoksi on vain yksinkertiasesti jotain muuta kuin se ystvysten välinen "rakkaus". Eihän parisuhde-rakkauskaan edellytä tai vaadi sitä, että pariskunnan täytyisi ehdottomastiasua ja elää saman katon alla, - Olen myös kuullut sellaisista suhteista, jotka ovat rakentuneet vain parin fyysisyyden varaan; eli niin, että ainoa paria yhdistänyt asia on tai on ollut ainoastaan seksi. - - Sen sijaan riittävän iso samansuuntainen mielikuva siitä, mihin yhteinen suhde on matkalla, lienee välttämätön, että yhteinen suhde (/liitto) voisi jatkaa eloaan.
Mitä mahtipontista tuossa muka on?