Mitä tehdä, kun lapsi ei kertakaikkiaan tottele?

Vierailija kirjoitti:

Voi näitä nykyajan vanhempia, kun eivät osaa kasvattaa lapsiaan. :(

Enn tiedä onko se sitäkään ,joku tässä ajassa on .... kakarat käy vanhempien ja opettajien silmille. Ollaan olevinaan aikuisten tasolla ,käytös aivan syvältä auktoriteetti puuttuu koulussa ja kotona, pennusta on tullu kuningas jolta pitää ottaa valta pois tai ei hyvä heilu!

Särähti "korvaan" tuo jonkun vanhemman lausahdus "lapset olivat/ ovat niin tyhmiä, että..."

Johdonmukaisuus ja säännöissä pysyminen ovat avainsanat. llman suurempia tunnekuohuja on vietävä perille asiat, joiden tulisi olla jatkossa itsestäänselvyyksiä. Sen jälkeen niistä ei myöskään saa lipsua, tai on entistä vaikeampaa saada lapsi tottelemaan.

Kaupan kassajonossa karkin perään selällään kirkuva ja potkiva lapsi on syytä ottaa tyynen viileästi kainaloon ja vietävä autoon tai tarpeeksi kauas ennen kuin lasketaan sylistä. Meillä tämä toimi kerrasta kun hänelle selitettiin hänen rauhoituttuaan, ettei karkkia osteta joka kerta. Hieman isompana hän katosi kaupassa ja löytyi kassojen välistä ahtamassa salaa Pätkistä... oli niin ovela, että oli kääntynyt selin, ettei kukaan näkisi. Kysyin mitä hän touhuaa ja toruin välittömästi luvatta ottamisesta. Sanoin, että se pitää nyt maksaa, kun se on avattu. Pettymys oli suuri kun suklaa meni maksamisen jälkeen roskikseen ja muistutin, ettei tänään ollut lupaa ottaa karkkia...ja se mitä hän teki oli varastamista, eikä sitä sallita lainkaan, missään eikä milloinkaan.

Pukemistaisteluja ja -viivyttelyjä alkoi sattua lisääntyvässä määrin. Ne loppuivat siihen, kun otin hoitopaikassa hänen vaatteensa ja kenkänsä käsiini, otin kädestä kiinni ja sanoin heipat hoitotädille. Saattelin lapsen autoon lumisen pihan läpi sukkahoususillaan. Hän itki matkalla "mä haluun pukee, mä haluun pukee". Sanoin vain rauhallisesti, ettei me tässä pihalla pueta enää mitään, pukea pitää sisällä silloin kun tullaan hakemaan. Olipa sen jälkeen miellyttävämpää hakea hänet hoidosta, kun ei tarvinnut hikisenä istua odottamassa ja maanittelemassa. Tätä samaa oppia kun noudatti muuallakin, oli lapsi vaivaton ja "helppo". Hyvästä käytöksestä sitten yllätyksenä joskus palkittiin, ne olivat suuria ilon aiheita hänelle. Hän myös ihmetteli kovasti muiden lasten kiukkuamista ja saattoi sanoa näille "ei kannattais kiukutella, ei se kumminkaan mitään auta".. Se kuulosti hauskalta vaahtosammuttimen kokoisen suusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäähypenkki ei ole hyvä ajatus.

Siinä jää lapsi tunteidensa kanssa yksin ja aikuinen käyttää tarpeetonta valtaa.

Ennemminkin kannattaa rauhallisina hetkinä sanoittaa ne tunteet ja kun tulee kiukku/uhma, ihan rauhallisesti kysyä, että onko nyt sellainenjasellainen olo ja purkaa se.

Ei lapsi jää tunteidensa kanssa yksin jos häntä ei jätetä yksin. Kyllä jäähypenkilläkin aikuinen voi tunteita sanoittaa. Nyt olet tosi raivostunut, odotetaan että se menee ohi ja se tapahtuu rauhoittumalla. Helppojen ja pehmeiden lasten äitien on helppo sanoa, mutta kun lapsia on niin monta laatua. Naurattaa jutut jostain mehiläispesäsaduista kun lapsi käy päälle lyöden ja purren :). Tätä ennen on tietysti kaikkea satuilua yritetty ja tietyn iän jälkeen lapsi ei vaan enää mee halpaan. Suuttuessaan tulistui aina nollasta sataan pienenä, nyt on rauhalliseksi kasvatettu. Noin viisi vuotta sinä meni.

Ei siihen tunteista puhumiseen tarvita mitään erillistä istuinta.

Ja paljosta vetoa että koko tuo sinun sotasi ja "rauhalliseksi kasvattamisesi" oli ihan turhaa. Sait vain noilla toimillasi kamalan sodan aiakiseksi.

Vanhempi, joka pelkää sodan syttymistä 3 vuotiaan uhmaikäisen kanssa, on menettänyt sen pelin jo valmiiksi.

Toisinsanoen: Mitä sitten vaikka sota syttyisikin? Eikö lapsi saa raivota ja näyttää tunteitaan? Pitääkö aina olla hyvällä tuulella ja hymistellä, ettei vain äiti säikähdä kovaa ääntä ja raivoa?

yksinhuoltaja-äiti kirjoitti:

Särähti "korvaan" tuo jonkun vanhemman lausahdus "lapset olivat/ ovat niin tyhmiä, että..."

Johdonmukaisuus ja säännöissä pysyminen ovat avainsanat. llman suurempia tunnekuohuja on vietävä perille asiat, joiden tulisi olla jatkossa itsestäänselvyyksiä. Sen jälkeen niistä ei myöskään saa lipsua, tai on entistä vaikeampaa saada lapsi tottelemaan.

Kaupan kassajonossa karkin perään selällään kirkuva ja potkiva lapsi on syytä ottaa tyynen viileästi kainaloon ja vietävä autoon tai tarpeeksi kauas ennen kuin lasketaan sylistä. Meillä tämä toimi kerrasta kun hänelle selitettiin hänen rauhoituttuaan, ettei karkkia osteta joka kerta. Hieman isompana hän katosi kaupassa ja löytyi kassojen välistä ahtamassa salaa Pätkistä... oli niin ovela, että oli kääntynyt selin, ettei kukaan näkisi. Kysyin mitä hän touhuaa ja toruin välittömästi luvatta ottamisesta. Sanoin, että se pitää nyt maksaa, kun se on avattu. Pettymys oli suuri kun suklaa meni maksamisen jälkeen roskikseen ja muistutin, ettei tänään ollut lupaa ottaa karkkia...ja se mitä hän teki oli varastamista, eikä sitä sallita lainkaan, missään eikä milloinkaan.

Pukemistaisteluja ja -viivyttelyjä alkoi sattua lisääntyvässä määrin. Ne loppuivat siihen, kun otin hoitopaikassa hänen vaatteensa ja kenkänsä käsiini, otin kädestä kiinni ja sanoin heipat hoitotädille. Saattelin lapsen autoon lumisen pihan läpi sukkahoususillaan. Hän itki matkalla "mä haluun pukee, mä haluun pukee". Sanoin vain rauhallisesti, ettei me tässä pihalla pueta enää mitään, pukea pitää sisällä silloin kun tullaan hakemaan. Olipa sen jälkeen miellyttävämpää hakea hänet hoidosta, kun ei tarvinnut hikisenä istua odottamassa ja maanittelemassa. Tätä samaa oppia kun noudatti muuallakin, oli lapsi vaivaton ja "helppo". Hyvästä käytöksestä sitten yllätyksenä joskus palkittiin, ne olivat suuria ilon aiheita hänelle. Hän myös ihmetteli kovasti muiden lasten kiukkuamista ja saattoi sanoa näille "ei kannattais kiukutella, ei se kumminkaan mitään auta".. Se kuulosti hauskalta vaahtosammuttimen kokoisen suusta.

Minä arvostan ja noudatan aivan samoja periaatteita lapsen kasvatuksessa. Olen johdonmukainen, lempeä mutta napakka viimeiseen asti. Toivoisin silti että kaikki ymmärtäisivät, että siinä missä yhdelle lapselle riittää kerta ulkona sukkahoususillaan, toisen voi vaikka jädyttää lumihankeen eikä kiukuttelu siitä paljoa parane. Ajan kanssa ja johdonmukaisuudella käytös joskus toivottavasti muuttuu.

Kun jotain paskaa/rajoituksia/kieltoja tulee aikuiselle vastaan, jokainen reagoi niihin eri tavalla. Toiseen uppoaa heti, toiseen ei milloinkaan, useimpiin jotenkin siltä väliltä. Eivät lapset sen kummempia ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäähypenkki ei ole hyvä ajatus.

Siinä jää lapsi tunteidensa kanssa yksin ja aikuinen käyttää tarpeetonta valtaa.

Ennemminkin kannattaa rauhallisina hetkinä sanoittaa ne tunteet ja kun tulee kiukku/uhma, ihan rauhallisesti kysyä, että onko nyt sellainenjasellainen olo ja purkaa se.

Ei lapsi jää tunteidensa kanssa yksin jos häntä ei jätetä yksin. Kyllä jäähypenkilläkin aikuinen voi tunteita sanoittaa. Nyt olet tosi raivostunut, odotetaan että se menee ohi ja se tapahtuu rauhoittumalla. Helppojen ja pehmeiden lasten äitien on helppo sanoa, mutta kun lapsia on niin monta laatua. Naurattaa jutut jostain mehiläispesäsaduista kun lapsi käy päälle lyöden ja purren :). Tätä ennen on tietysti kaikkea satuilua yritetty ja tietyn iän jälkeen lapsi ei vaan enää mee halpaan. Suuttuessaan tulistui aina nollasta sataan pienenä, nyt on rauhalliseksi kasvatettu. Noin viisi vuotta sinä meni.

Ei siihen tunteista puhumiseen tarvita mitään erillistä istuinta.

Ja paljosta vetoa että koko tuo sinun sotasi ja "rauhalliseksi kasvattamisesi" oli ihan turhaa. Sait vain noilla toimillasi kamalan sodan aiakiseksi.

Vanhempi, joka pelkää sodan syttymistä 3 vuotiaan uhmaikäisen kanssa, on menettänyt sen pelin jo valmiiksi.

Toisinsanoen: Mitä sitten vaikka sota syttyisikin? Eikö lapsi saa raivota ja näyttää tunteitaan? Pitääkö aina olla hyvällä tuulella ja hymistellä, ettei vain äiti säikähdä kovaa ääntä ja raivoa?

Se on ns turha sota.

Kun sen voi välttää ennakoimalla ja olemalla järkevä.

Tunnen useamman äidin jotka laukaisee näitä kiistoja ja sitten naama punaisena kinataan sen taaperon kanssa jostain täysin käsittämättömästä pikkuasiasta.

Minä olen itse temperamentikas ja nopea.

Sain pinenenä näitä ns raivareita ja edelleen äiti jaksaa selittää miten hankala olin. Muistan ihan selkeästi, miten otti pattiin se että hän oli niin hidas ja jotenkin aina ärsytti suunnattomasti, kun muutenkin oli jo kiukkuinen ja turhautunut olo. Ei osannut käsitellä minua yhtään, ei osaa edelleenkään.

Itse ymmärrän paljon paremmin sitä lastani joka on nopea ja räiskyvä kuin sitä joka on aina rauhallinen ja aina vakaa.

Meillä on helppo 3-vuotias, mutta jaan silti mielelläni neuvoja.

Kuten: Muista, että sinä olet aikuinen ja se toinen on pieni. Ymmärrät, että pienen lapsen kanssa tulee ikiä ja aikoja, jolloin lapsi koettelee sinua. Se ei ole pelkästään huono asia. On hyvä asia, että meidän lapsemme kasvavat ja osoittavat omaa mieltään tai että he haluavat tehdä asioita ITSE. Se, että lapsi uskaltaa kiukutella, kertoo siitä, että lapsi luottaa sinuun.

Kiukkuja voi ennakoida ja pyrkiä ennalta ehkäisemään antamalla lapselle myönteistä huomiota jatkuvasti. Meillä on aina kiitelty esim. onnistuneen kauppareissun jälkeen - "ai kun sinä olit tosi hienosti kaupassa". Ja kun mennään jonnekin, puhutaan etukäteen, miten siellä käyttäydytään. Ja kun pitää päästä jonnekin, pyritään varaamaan aikaa riittävästi esimerkiksi pukemiseen ja siirtymisiin.

Mitä isompi lapsi, sitä enemmän kannattaa kuulla, mitä se lapsi yrittää kiukultaan kertoa. Pienemmälle voi sanoittaa tunteita ("äiti ymmärtää, että sua harmittaa tämä pukeminen... että olet nyt väsynyt... että sulla on nälkä") ja isommalta voi kysyä, että mikä sua harmittaa?

Ole armollinen ja muistaa joustaa silloin, kun kysymys ei ole oikeasti isosta asiasta. Älä tee elämääsi tarpeettoman vaikeaksi. Mutta silloin kun kyse on asioista, joista tasan äiti päättää, ole johdonmukainen ja kärsivällinen. Jos et halua, että lapsi kadulla säntää autotielle, päättömästä juoksemisesta pitää olla joku seuraus. Mutta voi olla, että joudut vaan käymään sen keskustelun monta kertaa.