Totuuksia, joita teistä ei uskoisi päällepäin?

Mun kommentti julkaistiin ja sitten poistettiin. Puhuin yllättäen m muutosta. Älytön palsta kun ei edes tämmöiseen ketjuun voi vastata.

Kiitos kun jaoit tämän asiantuntija arvion tolastasi. Tunnistin sanoista itseni. Et uskoisi jos näkisit minut asteleva vastaan kadulla. Näytän hyvältä, syön usein  minttupastellia,  lirkuttelen kauniille naisille ja kerron kaskuja kapakan kantapeikkojen pöydän äärellä. Naiset  hymyä kuin minalisa. Ryyppyveikot miltei tukehtuvat nauruun ja kerjäävät lisää huumoria, siis minulta. Voisiko olla vinhenpaa Veikkoa kuin minä? Ihan sama. Vituttaa koko maapallo ja vihaan jokaista. En ole mikään rasisti, vihaan jokaista ihmistä tasapuolisesti. Ja itseäni eniten. 

En oo koskaan harrastanut seksiä (jätän sen pseisuhteeseen, ei mitään traumoja tai lahkoja taustalla 😅). Nyt ei vaan enää jaksaisi yhtään odottaa. Tosi lupaava juttu oli mut mies jätti yllättäen. N34

Vierailija kirjoitti:

En oo koskaan harrastanut seksiä (jätän sen pseisuhteeseen, ei mitään traumoja tai lahkoja taustalla 😅). Nyt ei vaan enää jaksaisi yhtään odottaa. Tosi lupaava juttu oli mut mies jätti yllättäen. N34

*Pseisuhteeseen = parisuhteeseen N34

Olen joitakin vuosia sitten käynyt läpi vakavan trauman, joka vei terveyteni, sekä fyysisen että henkisen, melko kokonaisvaltaisesti. Olin lähes vuoden kotona, uskaltamatta poistua edes viemään roskia. 

Nyt olen taas työelämässä ja jaksan välillä harrastuksiakin. Olen ihmisten ilmoilla pirteä ja jaksavainen, mutta kotona pääasiassa nukun ja toivun päivän kuormituksesta. Toipuminen on sinänsä hyvällä mallilla, mutta normaaliin pääsemisessä tulee kestämään kauan. 

Olen akateeminen ja tieteisiin uskova järki-ihminen, mutta minulle on sattunut toistuvasti muutama asia joita ei voi selittää tieteen keinoin (vielä) ja siksi olen kokemusteni kanssa yksin. Eli väkisinkin olen alkanut uskoa tiettyihin asoihin maailmassa, mutta ei sitä minusta päällepäin näe mitenkään.

Nään/kuulen mielessäni et joku tietty biisi on ihankuin joku tuttu tai tuntematon henkilö, jotenkin olemus ym linkittyy vahvasti. 

Sitä miten olen sisimmässäni kuin seula, sydän sirpaleena -90 luvulta saakka, kai jollain tapaa traumatisoitumiseen asti. 

Olen menneisyyden vanki, joka jäi henkisesti kiinni nuoruudenrakkauteensa  siihen pitkään komeaan hymypoikaan J..., jonka olin aina halunnut (en ketään muuta). En ole sen koomin rakastanut ketään, on ollut muutamia suhteita mutta ne ovat tunnetasolla pikkuihastumisia ja tyyliin "ihan ok seuraa", ei muuta. Olen sielultani yksiavioinen (eläintermein sanottuna) ja koska en saanut sitä kenet halusin ei sille paikalle ole päässyt kukaan muukaan. 

Jäin ns yksineläjäksi vaikka olisin halunnut loppuelämän kumppanin ja parisuhteen.

Koska olen ollut aina joidenkin mielestä kaunis, omasta mielestä ok, pukeudun tyylikkäästi, pidän itsedtäni huolta, olen koulutettu, hyväpalkkainen, omillani toimeentuleva, niin minun luullaan olevan parisuhteessa ja jopa perheellinen vaikkei minulla ole sormusta. 

Minulla on ollut aina voimakas tarve yksityisyyteen, en puhu omista asioistani tuntemattomille ja tutuillekin melko pääpiirteittäin. Olen ollut isoissa firmoissa töissä pääkaupunkiseudulla joissa ketään ei pääsääntöisesti kiinnosta toisten asiat. Se sopii minulle, ärsyynnyn heti jos joku yrittää utsia esim lapsi tai parisuhdetilannetta. Ihmiset jotka ei tiedä totuutta, puhuvat minulle aina te muodossa, eli oletusarvo on se että olen parisuhteessa. 

Kun minua katsoo päällepäin ja nekin jotka edes jollain tavalla tuntevat elämänkulkuani, kukaan ei tiedä kuinka hemmetin yksinäinen olen ja miten kärsin siitä että jäin ns "vanhaksipiiaksi". 

Lapsia en ole ikinä halunnut mutta parisuhteen kyllä, en ole sitä saanut enkä enää ole 10v jaksanut/viitsinyt edes etsiä, en edes ihastu enää tsi jos ihastunkin vähän mies on yleensä varattu koska kaikki ne jotka minua viehättää ovat taatusti varattuja. 

N55v

Se ei näy päällepäin että oikeasti en pidä tämänhetkisestä työstäni ja lähinnä naureskelen ja vähättelen nykyistä työnantajaani. Oikeasti en edes kehtaa täällä paikallisesti sanoa kellekään edes missä firmassa olen töissä, häpeän sitä. Pidän myös suurinta osaa kollegoista ja pomoanikin vähän tyhminä eikä niin kovin pätevinä siihen työhön mitä tekevät. 

Olen sanonut vain muutamalle muualla asuvalle ystävälleni, että mua ihan huvittaa miten hyvää palkkaa saan tämän tasoisesta työstä joka on minulle aivan liian vaatimatonta ja jota itseasiassa pidän vähän turhana. 

Pelkään että joskus möläytän töissä stressaantuneena ja turhautuneena jotain mitä oikeasti ajattelen. 

mulla on r-vika, eikä näy päällepäin mitenkään

En ole keltään kysynyt eikä kukaan ole sanonut mutta luulempa että se ei näy päällepäin, että arvioin ihmisiä hyvin nopeasti eri kategorioihin esim käytöstapojen, puhetyylin ja puheen sisällön, hoksaavuuden=nokkelaälyisyyden ja ulkonäön (huoliteltu vs homssuinen olemus) suhteen. 

Vaikken ole itsekään mikään kirjaviisas akateemisesti koulutettu olen aina ollut nokkelaälyinen ja hoksaan asioita keskivertoa paremmin (tätä sanottiin minulle jo lapsena ja nuorena), olen looginen ja rekisteröin mitä ympärilläni tapahtuu, olen hyvä tulkitsemaan muiden sanatonta viestintää tai sanallisen ja kehollisen viestinnän ristiriitoja. Minua ärsyttää yksinkertaiset, hidasälyiset ja/tai typerästi käyttäytyvät ihmiset, en voi sille mitään, mutta toivon että se ei näy päällepäin.

Varmaankaan sitä kuinka traumatisoitunut olen enkä ole osannut, ymmärtänyt, viitsinyt nähdä vaivaa terapoida niitä (en usko terapiaan). Jonkinasteisia traumoja on lapsuusvuosilta tyrannimaisen ja ankaran (jopa agressiivisen) yh äidin lapsena.  Kuten myös rakastamani ihmisen taholta 2x petetyksi ja jätetyksi tulemisen myötä, kun en saanut sitä kenet halusin ja kuinka välinpitämättömästi hän kohteli minua vaikka kuitenkin sanoi aina rakastavansa ja viimekädessä kuitenkin itki vielä perääni kuinka olisi halunnut minut, oli aina halunnut (vaikka itse heitti minut menemään), muuta meni kuitenkin naimisiin jonkun laastarisuhteensa kanssa. Se oli niin helvetinmoinen trauma etten ole selvinnyt siitä täysin koskaan. 

Päällepäin näytän iloiselta, fiksulta, hyvin toimeentulevalta uraputkinaiselta joka elää näköistänsä mielenkiintoista ja elämäntäytteistä elämää, matkustelen harrastan, tapaan ystäviä (joita enää liian vähän) panostan hyvinvointiin ym ym. Mut sielu on säpäleinä ja ikävä loputon.

Jätin lapsen onnettomuuspaikalle ilman apua, vaikka olisin voinut pysähtyä lohduttamaan tai auttamaan häntä. Päätin kävellä kylmästi ohi, koska auttaminen olisi vain hidastanut minun omaa matkaani ja aiheuttanut minulle paljon turhaa vaivaa (rahanmeno, ajanhukka). Olisin joutunut menemään käräjäoikeuteen todistajaksi ja kuuntelemaan sitä haukkumista / uhkailua mitä rikoksentekijä VARMASTI syytää minun päälleni. 

Viestintuoja ammutaan aina. Silminnäkijä haukutaan aina. 

Ei näy päällepäin eikä mistään muustakasn etten tiedä vieläkään kuka isäni on. En ole sitä sitten teinivuosien edes kysynyt äidiltäni koska hän ei suostunut siitä aikoinaan puhumaan vaan kilahti aina heti kun otin puheeksi ja sanoi että sitä ei tarvitse tietää koska miehet on sikoja. No sillä on menty. Kurakuinkin omankin kokemukseni mukaan olen mutsin kans samaa mieltä tuosta sika määrittelystä.

 T. n 56v (yllätys yllätys, yksineläjä)

Mua tunnutaan pitävän usein harmittomana ja kilttinä tyyppinä. Sellainen olenkin pitkään, mutta jos kuvaan tulee jatkuva piikittely ja vittuilu, huono kohtelu, vedättäminen jne niin laitan asioita liikkeelle ja sanon myös henkilölle suorat sanat. Voi niitä ilmeitä, kun jäävät kiinni valheistaan julkisesti. 

Teen tosin näin vaan henkilöille, jotka ovat ensin halventaneet pidempään minua. Jostain syystä useat luulevat, että kärsivällisyyteni on loputon enkä osaa/viitsi tehdä asioille mitään.