Lue keskustelun säännöt.
Miltä teistä tuntuu, kun olette puolisostanne erossa pari viikkoa?
18.05.2017 |
Aina puhutaan siitä, että pitäisi olla ihan ok, ilman ikävää ja nauttia omasta ajasta. Jos puoliso on työreissulla, moni ajattelee, että kerrankin on rauha olla kotona (jos ei ole lapsia) jne. Meillä se menee niin, että soittelemme puolin ja toisin 2-3 kertaa päivässä, laitetaan paljon viestejä ja molemmilla on tyhjä, puristava olo rinnassa jo parin päivän jälkeen. Kumpikaan ei saa nukuttua yksin. On ihanaa vain kuulla toisen ääni puhelimessa. Tästä olen saanut kuulla ikäviä kommentteja, että olemme vain riippuvaisia toisistamme, että aikuistukaa. Olemme olleet 10v yhdessä ja itse olen 29v, mies 30v. Olimme heti alusta asti kuin liimatut toisiimme, eikä tunteet ole laimentuneet ollenkaan ajan saatossa.
Olisi mielenkiintoista kuulla miten muut koette tämän asian. Tuleeko teillä heti ikävä? Vai odotatteko ihan rauhassa ja elätte normaalisti arkeanne eteenpäin, jos puoliso ei ole kotona? Kysyn tätä siksi, koska mies on ollut kaksi viikkoa työreissussa ja minusta tuntuu että rinta räjähtää jo ikävästä. Tuntuu siltä ettei tällainen tunteiden intensiivisyys ole edes normaalia. Vai onko?
Kommentit (36)
Vaikea edes kuvitella paria viikkoa kun olemme olleet erossa korkeintaan vain pari päivää ja silloinkin tuli jo pieni ikävä. Yhdessä 26 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entisenä merimiehenä työni rytmitys oli 6 viikkoa töissä-6 viikkoa kotona. Kumpikin pidimme tällaisesta. Ilmoittelin vain silloin tällöin itsestäni, vaimoni vain jonkin suuremman ongelman yhteydessä. Ikävä ei suuremmin vaivannut, vaikka kotia oli aina kiva tulla...
No ei pari viikkoa suoraan sanottuna tunnu missään.
Akka alkaa unohtumaan jo parissa päivässä,lasta on ikävä.
Veikkaan että pariskunnat jakautuvat tässä ikäväjutussa kahdenlaisiin: niihin jotka tekevät kaiken aina arkena yhdessä, joilla kaikki huvit ja harrastukset liittyvät toiseen ihmiseen, ja joilla ei ole omia kavereita. Ja sitten niihin, jotka ovat tuon vastakohtia, eli säilyttävät pitkälti yksilöllisyytensä parisuhteen aikana, tekevät omiakin juttuja ja joilla on omia harrastuksia ja kavereita. Jos elämä on todella kietoutunut toiseen ihmiseen, totta kai tuon toisen äkillinen puuttuminen arjesta tuntuu kaikin tavoin. Tähän vielä päälle ripaus läheisriippuvaisuutta eli sitä että ei edes halua tehdä omia juttuja vaan hillua vain sen kumppanin kanssa, niin totta kai rintaa puristaa ja ahdistaa (kietoutuneisuuteenhan liittyy itsekseen pärjäämättömyyden tunne, ainakin skeematerapian mukaan). Jos taas suhde on vähemmän kietoutunut, arki jatkuu joitain muutoksia lukuunottamatta enemmän ennallaan ja toisen puuttuminen voi aiheuttaa kaipausta, mutta ei ahdistusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ollaan asuttu yhdessä 15v. Ja oltu erossa alle 10 kertaa niin, että toinen ollut yön yli poissa. Pisin aika erossa on kaksi yötä. Siis niin, että toinen on lähtenyt perjantaina illasta ja tullut takas sunnuntaina aamupäivästä.
Onneksi ei ole mitään reissutöitä.
Ei ole tervettä tuollainen riippuvuus. Pitää osata olla myös yksilö. Me laitetaan hyvänyön viestit reissuilta, tosi harvoin tarvii soitella. Rakkautta on, riippuvuutta erittäin vähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vapaalta ja ihanalta. Mietin ihan tosissani, että veisin laukkuni äidilleni ennen kuin mies tulee ja ilmoittaisin etten tuu enää kotiin ja alkaisin etsiä uutta kämppää. Mulla on niin paljon parempi olo ollut nyt näinä kolmena viikkona jotka oon ollut yksin. Ei yhtään paniikkikohtausta, oon lähtenyt töihin ja tullut kotiin hyvällä tuulella ja jaksanut käydä lenkillä ja kaupungilla. Oon onnellinen. Meillä ei sinällään ole suhteessa vikaa, kaikki toimii, mutta mulla on ollut joku selittämätön ahdistus joka on nyt kadonnut.
Vierailija kirjoitti:
Me ollaan asuttu yhdessä 15v. Ja oltu erossa alle 10 kertaa niin, että toinen ollut yön yli poissa. Pisin aika erossa on kaksi yötä. Siis niin, että toinen on lähtenyt perjantaina illasta ja tullut takas sunnuntaina aamupäivästä.
Onneksi ei ole mitään reissutöitä.
Niin ja meillä kyllä on ihan omat erilliset harrastukset ja omat kaverit ( toki on vuosien varrella tullut myös yhteisiä). Ei me mitenkään toisissamme nyhjätä ja tehdä kaikkea yhdessä. Mutta minusta on kyllä parasta mennä iltaisin nukkumaan sen oman miehen viereen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli tuollaista ekassa suhteessani, jota ei sitten mies kestänytkään. Perheterapeutin diagnoosi oli jotain sentapaista, että rakastin rakastumisen tunnetta ja lapsuudessa vanhempani eivät rakastaneet mua. Nyt ollut hyvä suhde parikymmentä vuotta, on omia harrastuksia ja reissuja yksin, kaksin tai koko perheen kanssa. En juuri ikävöi lapsiakaan reissulla, mielestäni isän kanssa aika ilman mua on heillekin hyväksi.
Kyllä minusta on normaalia ikävöidä. Omat vanhempani ovat ollet yhdessä melkein viisikymmentä vuotta ja kun äitini on sukuloimassa viikonlopun ja isä yksin kotona niin isä kyllä ikävöi ja soittelee vähintään hyvät yöt äidilleni.
Itse olen ollut vasta päälle kolme vuotta mieheni kanssa joten noin pitkiä (1-3 viikkoa) eroja ei ole vielä ehtinyt olemaan, mutta jo viikonlopun kestävässä erossa soitellaan tai viestitellään usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt viimeksi, kun oltiin 5 päivää erossa mieheni kanssa, ensimmäiset päivät oli ihan tuskaa. Ekana yönä ei saanut nukuttua ollenkaan ja itkettikin välillä. Ja just toi puristava tunne rinnassa. Loppua kohti helpotti vähän, mutta oli kyllä ihana nähdä taas kun mies vihdoinkin tuli kotiin..:)
Vierailija kirjoitti:
Korkeintaan 5 päivää ollaan oltu parisuhteen aikana näkemättä. Kahtena ensimmäisenä päivänä hetkellisesti saatan ikävöidä häntä. Etenkin iltaisin. Loppuaikana ajattelen, että näin viihdyn hyvin. Puoliso alkaa jopa pelottamaan. Miten minulla sellainen voi olla. Kun sitten tapaamme jälleen, olen erittäin arka ja hiljainen.
Eikö sinua ihmetytä itseäsi tuo? Jos mies päättäisi jäädä tulematta kotiin vaan kertoisi että onkin vaikka saanut työn toiselta puolelta. Suomea ja pitää viisaana erota, olisitko helpottunut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin 5 päivää menee helposti ja nautin kun voin laittaa esim. ruokia joille puoliso on allerginen, sitten alkaa tulla ikävä.
Yhdessä 18 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
No ei pari viikkoa suoraan sanottuna tunnu missään.
Minulla sama. Toisaalta olen myös sellainen, että eron jälkeen menee vuosi jos toinenkin ennen kuin pääsen yli. Ehkä minulle pitkä aika tuntuu lyhyemmältä kuin monille muille, en tiedä.
Miksi sitten olet suhteessa?