Lue keskustelun säännöt.
kun oma ulkonäkö surettaa
17.05.2017 |
Ajatukset taas pinnalla tuon yhden kauneus-ketjun takia. Eli olen koko tähänastisen nuoruus ja aikuiselämäni surrut sitä, että olen ruma. Ei siis sitä että en olisi varsinaisesti kaunis, vaan että olen suorastaan ruma. Itkettää kun näkee omia valokuvia ja näkee taas sen todellisuuden.
Miten muut rumaksi itsenne kokevat olette pystyneet hyväksymään asian? Olen 35 ja tämä tuska ei ole helpottanut vieläkään. Rumuuteni on sellaista, ettei mikään pieni stailaus tai vaatteet pelasta. Rakenteellista rumuutta ja naaman rumuutta. En osaa sanoa mikä osa minusta ei olisi ruma!
Tuntuu että nykyään kaikkialla on vaan kyse ulkonäöstä. Millään muulla ei ole väliä (naisella) kuin että näyttää hyvältä. Muusta viis. Olenkin tullut siihen tulokseen, että kaikista eniten maailmassa toivoisin sitä, että voisin olla kaunis. antaisin mitä vaan. Saisin varmaan ystäviä ja miehen ja kunnioitusta... nyt häpeän muiden seurassa ja olen pahoillani heidän puolesatan että joutuvat katsomaan rumaa olemustani. Ahistaa. Ja sitten jotain tyyliin maria veitolaa haukutaan rumaksi ja hahhah... mikään ei riitä paitsi bikinimissin ulkonkö... :( en taida enää poistua kotoa.
Kommentit (49)
Täällä parikymppinen mies ja tuskailen aivan samaa. Olen todella siis ruma ja todella lyhyt mieheksi. Useat ovat tämän minulle ilmoittaneetkin, ikinä en ole saanut tyttöystävää ja kun vertaan muihin lähes jokainen on minua aivan helvetin paljon paremman näköisiä miehistä. Olen tästä erittäin katkeralla ja masentunut- meitä rumia ihmisiä ei sekä naisista tai miehistä ole paljoakaan eli todella huono tuuri meillä on käynyt. Antaisin myös mitä vaan että olisin edes normaalin näköinen mies ja voisin viettää ainoaa nuoruuttani ja elämääni pitäen hauskaa ja ennenkaikkea tapaillen naisia. Tämä kyllä latistaa elämää niin paljon että olen usein miettinyt jopa että haluaisin kuolla pois tästä mitään antamattomasta surkeasta elämästäni
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä parikymppinen mies ja tuskailen aivan samaa. Olen todella siis ruma ja todella lyhyt mieheksi. Useat ovat tämän minulle ilmoittaneetkin, ikinä en ole saanut tyttöystävää ja kun vertaan muihin lähes jokainen on minua aivan helvetin paljon paremman näköisiä miehistä. Olen tästä erittäin katkeralla ja masentunut- meitä rumia ihmisiä ei sekä naisista tai miehistä ole paljoakaan eli todella huono tuuri meillä on käynyt. Antaisin myös mitä vaan että olisin edes normaalin näköinen mies ja voisin viettää ainoaa nuoruuttani ja elämääni pitäen hauskaa ja ennenkaikkea tapaillen naisia. Tämä kyllä latistaa elämää niin paljon että olen usein miettinyt jopa että haluaisin kuolla pois tästä mitään antamattomasta surkeasta elämästäni
Lisään että en minäkään koskaan halua nähdä kuvia rumasta naamastani ja vältän valokuviin joutumista. Viehättävä ulkonäkö on varmasti parasta mitä tähän elämään voi saada- se esimerkiksi on oikeus parisuhteeseen ja seksiin mikä on tässä elämässä niin keskeistä, miellyttävää ja tärkeää
Olen vasta 23-vuotias nainen enkä todellakaan ole päässyt sen asian yli, että olen aika hassun/oudon näköinen. Näin ulkonäköäni on kuvailtu jo lapsesta asti. Edes oma äitini ei pysty kehumaan minua aidosti, vaan kuvailee ulkonäköäni "persoonalliseksi". Muita sisaruksiani hän kyllä kehuu senkin edestä, tämä sylettää ihan toden teolla. Tunnen itseni niin mitättömäksi ja rumaksi ihmisenä, en ole tarpeeksi hyvä edes omalle äidilleni, joten miten ihmeessä muu maailma koskaan hyväksyisi minua sellaisena kuin olen?
Itsetuntoni on ihan äärettömän huono, jokainen päivä on tuskaista taistalua itseni kanssa. Ulos lähteminen on työn takana, ja kun viimein saan itseni ihmisten ilmoille, painan pääni alaspäin häpeän merkiksi. En uskalla ottaa kontaktia muihin ihmisiin, luulen että sosiaalinen kehittymättömyyteni on pääasiallisesti ulkonäköni syytä. Kun on koko ikänsä tullut muiden taholta torjutuksi, vuorovaikutustaidot jäävät puutteellisiksi. En yksinkertaisesti osaa olla muiden ihmisten kanssa, en vaikka kuinka yritän olla sosiaalinen, avoin ja ystävällinen. Tästä johtuva yksinäisyys on raastavaa, ja tämä taas aiheuttaa sen, että sosiaaliset taitoni kuihtuvat entisestään. Miten koskaan voin hakea opiskelemaan tai mennä töihin, kun nämä kyseiset asiat vaativat kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa?
Se itseinho jota tunnen päivittäin on jotakin hirveää. Se sisuksia kalvava tunne kun et vain pysty rakastamaan ja arvostamaan itseäsi vaikka kuinka yrität, ja et myöskään kykene vakuuttamaan itsellesi että olet hyvä, rakastettava ja arvokas ihmisenä. Kun pelkkä ulkonäkösi ajatteleminen saa sinussa inhonsekaisia väristyksiä aikaan. Et kykene olemaan normaalisti muiden kanssa, vaan joudut pelkäämään että joudutko kiusatuksi heidän taholtaan, jännität hyväksytäänkö sinut joukkoon vai ei. Jokainen sana jonka päästät ulos suustasi, tulee olemaan suurennuslasin alla. Et pääse helpolla missään asiassa, joudut tekemään kovemmin töitä saadaksesi muilta ihmisiltä arvostusta ja hyväksyntää mutta usein käy niin että ponnisteluistasi huolimatta jäät ilman noita asioita. Tuntuu pahalta tietää, että kanssani ei mielellään vietetä aikaa, minun seurassani ei haluta olla eikä etenkään näyttäytyä julkisilla paikoilla. Tämä saa minut häpeämään itseäni entistä enemmän.
Seurustelusuhteesta on turha haaveillakaan. Ihan sama mistä ikäluokasta mies on, tai minkä näköinen hän itse on, saan epäystävällistä kohtelua heiltä. Vastakkainen sukupuoli halveksuu minua ihan avoimesti, joskus saamani reaktiot ovat jopa suoranaisen vihamielisiä. Tämä tuntuu ihan hemmetin pahalta, katselen vierestä kun muut normaalin/viehättävän näköiset tuttavani pariutuvat tämän tästä, ja itse olen ikisinkku. Minua ei haluta edes seksuaalisesti, kerran yritin harrastaa seksiä erään miehen kanssa ja hänellä oli suuria vaikeuksia saada erektiota. Tämä oli ihan sairaan nöyryyttävää, ja tarvitseeko edes sanoa että ne puuhat keskeytyivät siihen paikkaan.
Jatkuu...
Jatkuu...
Pojilla ja miehillä on sellainen huvittunut/inhonsekainen ilme kasvoillaan kun he katsovat minua, naiset ovat ilkikurisia ja silminnähden tyytyväisiä siitä, että kykenevät vieressäni näyttämään hyvältä vaikka eivät itse mitään kaunottaria olisikaan. Olinkin aina nuorena varma valinta naisille ottaa mukaan eri rientoihin, he itse saivat paistatella huomion keskipisteenä minun jäädessä seinäruusuksi. Tällaiset tilanteet olivat piinaavan tuskallisia, ja epämukavia, laskin sekuntteja niiden päättymiseen. Kotona purskahdin aina ihan hillittömään itkuun, se pettymys jota koin kerta toisensa jälkeen ja se nöyryytys jota sain osakseni, oli jotain ihan sanoinkuvaamatonta. Sellainen kohtelu teki tuhojaan itsetunnolleni, ne haavat eivät ole parantuneet vieläkään.
Samanlainen käytös minua kohtaan on toistunut nyt aikuisiälläkin, huomaan jopa virastoissa asioidessani saavani toisinaan epäasiallista ja tylyä kohtelua. Minua pidetään selvästi tyhmempänä kuin mitä oikeasti olenkaan, minua puhutellaan kuin pikkulasta. Tämä on ihan äärimmäisen loukkaavaa, ja ihmisarvoani alentavaa. Kaipa ihmiset katsovat asiakseen saada kohdella fyysisesti epämiellyttävän näköistä ihmistä ihan miten heitä itseään huvittaa. He ilmeisesti ajattelevat että minunkaltaiseni ihmiset ansaitsevat sen, olemmehan me he heidän silmissään pahoja olentoja. Rumuus automaattisesti assosioidaan pahuuteen, kaikkeen pimeään ja epämiellyttävään. Vastaavasti kauniisiin ihmisiin liitetään paljon posiitivisia attribuutteja, tätä ilmiötä kutsutaan Halo-efektiksi.
Jatkuu...
Jatkoa edelliselle:
En voi vieläkään käsittää, että tämä ominaisuus, johon ei voi itse vaikuttaa oikein mitenkään, ja joka ei ole oma valinta, vaikuttaa niin vahvasti elämääsi, suorastaan dominoiden sitä. Se määrää tahdin, ja itse seuraat perässä oman jaksamisesi ja osaamisesi mukaan. Elämässä on vaikea luovia ilman minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Moni väittää kiven kovaa, että yksinäisyys on vapauttavaa, ja että se kovettaa luonnettasi mutta väitänpä etteivät kyseiset henkilöt ole itse henkilökohtaisesti kokeneet yksinäisyyden lohduttomuutta ja murskaavuutta.
Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä, kaipaamme toistemme seuraa. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Täysin yksin ei pärjää kukaan, eikä sellainen ole ihmisarvoista elämää. Entä jos ei kykene menemään yksin edes ulos, ilman että joutuu häpeämään itseään? Mitä elämää se on viettää yksin neljä seinän sisällä? Ei niin mitään, eikä sellaisesta saa yhtään mitään irti. Se fakta, että jää elämässä paitsi asioista koska vain sattuu näyttämään tietynlaiselta, on ihan äärimmäisen epäreilua ja masentavaa. Itsemurha käy mielessä päivittäin, olen todella masentunut.
Tässä ongelmaksi muodostuu se, että en saa samalla tavalla apua muilta ihmisiltä kuin normaalin/kivan näköiset ihmiset, eli en ainoastaan ole todella masentunut ja itsetuhoinen, vaan jään kaiken huipuksi ilman tukea. Sosiaalinen verkostoni on olematon, minulla ei ole kuin muutamia satunnaisia nettituttuja, siinä kaikki. Oikeita ystäviä minulla ei ole ollut koskaan, olen viehättänyt elämääni kasan valehtelevia ja kaksinaamaisia hyväksikäyttäjiä, jotka teeskentelivät olevansa ystäviäni mutta jotka heti sopivan tilaisuuden tullen puukottivat minua selkään.
Olin heille aina se varavaihtoehto, ihminen jonka seuraan tyydytään jos ei ollut parempaakaan seuraa tarjolla. Tällaiset ihmiset olen heivannut pois elämästäni ihan kokonaan, pitäkööt tunkkinsa. En enää koskaan alennu heidän narrikseen, etsiköön seuransa jostakin muualta. Olen sentään oppinut vuosien varrella puolustamaan itseäni, kun nuorempana annoin ihmisten kävellä ylitseni. Olin heidän kynnysmattonsa, jota sai kohdella kuin roskakasaa. Ei ikinä enää tuollaista paskaa minulle, kiitos.
Kurjaa kun ei uskalla tehdä elämässään mitään suunnitelmia, ja repäistä oikein kunnolla koska pelko siitä että joutuu pettymään, kummittelee takaraivossa. Riskinotto pelottaa, minusta on vuosia jatkuneen kiusaamisen ja syrjimisen takia tullut ihan äärimmäisen arka ja pelokas ihminen, ihan yksinkertaisetkin asiat ovat minulle ylitsepääsemättömän vaikeita. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni on paisunut jo siihen pisteeseen, että toiselle ihmiselle puhuminen jännittää niin paljon, etten siihen kykene enää laisinkaan.
Pahoitteluni ihan järjettömän pitkästä tekstistä, en vain pystynyt kuvailemaan asiaani muutamalla lauseella. Oli pakko avautua jonnekin. Kiitos ja anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tuttuja fiiliksiä. Itse olen 36 ja edelleen häpeän itseäni ja rumuuttani. Nuorena aattelin että iän myötä saisin itsetuntoa ja oma ulkonäkö unohtuisi, mutta kaikkea muuta. Oikeastaan tilanne pahenee koko ajan, nuorena sentään vartalo oli ok, nyt sekin on jo veltostunut.
Ei ole antaa neuvoja. En tiedä itsekään miten saisin lisää itsetuntoa.
Ota rumuus vahvuutena. Pakit eivät tunnu yhtään pahalta, koska tietää niiden tulevan suurella todennäköisyydellä. Menetettävää ei ole ja jokainen onnistuminen on iso plussa. En usko että aloittaja on oikeasti niin ruma mitä itse kuvittelee. Käsitys normaalista on vaan monella nykyään harhainen, koska kuvissa seikkailee muokatut ja siloitetut ihmiset. Moni mies kauhistuu nähdessään meikittömän naisen, koska ainoat naiset mies on nähnyt pornokasetilla tai muuten vaan meikit naamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä on tuo mainitsemasi kauneuteen liittyvä ketju, joka sinut surustutti?
Aloittaja ilmeisesti tarkoitti tätä keskustelua: http://www.vauva.fi/keskustelu/2871896/muita-joita-ahdistaa-olla-viehat…
Mun on vaikea ymmärtää miten muka kukaan voi olla niin ruma että itse on tuota mieltä itsestään jatkuvasti ja antaa sen pilata koko elämänsä? Ja pyydän anteeksi, tämän ei ole tarkotus loukata ketään, ihmettelen tätä ihan aidosti. Itse olen aina ajatellut olevani ihan kaunis, ja olen ihan oikeasti luullut että kaikki ajattelevat itsestään niin. Tottakai on olemassa erittäin viehättäviä ihmisiä ja sitten vähän vähemmän viehättäviä ihmisiä, en kuitenkaan muista koskaan nähneeni sellaista henkilöä joka olisi kaikinpuolin ruma. Yleensä löydän jokaisesta jotain kaunista ja kiinnostavaa, se voi olla nenä tai huulet tai vaikka se kuinka nauraessa toinen silmä menee sirrilleen tai ihan mitä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin ja Iiu susirajalla on mielestäni kauniit kasvot, en tarkoittanut sillä. mutta hänen töissään epäsovinnaisuus on kuitenkin se juttu. ap.
Ei tuo susiraja mitenkään ruma ole,läski se on.
Tulipa paha mieli. Itse olen kasvoiltani kaunis. Nuorempana olin myös laiha. Nyt olen lihonut lähes 20 kiloa ja ikää on tullut. Olen näkymätön. Itseinho on kova. Mulla on kuitenkin muita elämänalueita, jotka tukevat mielenterveyttäni. Olen alani asiantuntija. Mutta lievästi ylipainoinen ja kohta keski-ikäinen. Kasvonpiirteet jäävät kohta läskin ja kaksoisleuan alle. Yritän kuitenkin hymyillä, koska nykytyttöjen tumpeä ja vittumainen ilme on minulle rumaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani ja toivottavasti pääset asiassa eteenpäin. Ei se ehkä auta mitään, mutta voin vakuuttaa että nätti ulkonäkö ei valitettavasti tuo onnea eikä puolisoa. Uskon, että moni "epäviehättävämpi" ihminen on monta kertaa onnellisempi kuin minä, joka on saanut tietyt ulkoiset avut osakseen aikuisiällä. Joten onnellisuus ja tasapaino on varmasti mahdollista saavuttaa ulkonäöstä riippumatta. Ja se voi olla täysin kadoksissa ulkonäöstä riippumatta myös.
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa edelliselle:
En voi vieläkään käsittää, että tämä ominaisuus, johon ei voi itse vaikuttaa oikein mitenkään, ja joka ei ole oma valinta, vaikuttaa niin vahvasti elämääsi, suorastaan dominoiden sitä. Se määrää tahdin, ja itse seuraat perässä oman jaksamisesi ja osaamisesi mukaan. Elämässä on vaikea luovia ilman minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Moni väittää kiven kovaa, että yksinäisyys on vapauttavaa, ja että se kovettaa luonnettasi mutta väitänpä etteivät kyseiset henkilöt ole itse henkilökohtaisesti kokeneet yksinäisyyden lohduttomuutta ja murskaavuutta.
Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä, kaipaamme toistemme seuraa. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Täysin yksin ei pärjää kukaan, eikä sellainen ole ihmisarvoista elämää. Entä jos ei kykene menemään yksin edes ulos, ilman että joutuu häpeämään itseään? Mitä elämää se on viettää yksin neljä seinän sisällä? Ei niin mitään, eikä sellaisesta saa yhtään mitään irti. Se fakta, että jää elämässä paitsi asioista koska vain sattuu näyttämään tietynlaiselta, on ihan äärimmäisen epäreilua ja masentavaa. Itsemurha käy mielessä päivittäin, olen todella masentunut.
Tässä ongelmaksi muodostuu se, että en saa samalla tavalla apua muilta ihmisiltä kuin normaalin/kivan näköiset ihmiset, eli en ainoastaan ole todella masentunut ja itsetuhoinen, vaan jään kaiken huipuksi ilman tukea. Sosiaalinen verkostoni on olematon, minulla ei ole kuin muutamia satunnaisia nettituttuja, siinä kaikki. Oikeita ystäviä minulla ei ole ollut koskaan, olen viehättänyt elämääni kasan valehtelevia ja kaksinaamaisia hyväksikäyttäjiä, jotka teeskentelivät olevansa ystäviäni mutta jotka heti sopivan tilaisuuden tullen puukottivat minua selkään.
Olin heille aina se varavaihtoehto, ihminen jonka seuraan tyydytään jos ei ollut parempaakaan seuraa tarjolla. Tällaiset ihmiset olen heivannut pois elämästäni ihan kokonaan, pitäkööt tunkkinsa. En enää koskaan alennu heidän narrikseen, etsiköön seuransa jostakin muualta. Olen sentään oppinut vuosien varrella puolustamaan itseäni, kun nuorempana annoin ihmisten kävellä ylitseni. Olin heidän kynnysmattonsa, jota sai kohdella kuin roskakasaa. Ei ikinä enää tuollaista paskaa minulle, kiitos.
Kurjaa kun ei uskalla tehdä elämässään mitään suunnitelmia, ja repäistä oikein kunnolla koska pelko siitä että joutuu pettymään, kummittelee takaraivossa. Riskinotto pelottaa, minusta on vuosia jatkuneen kiusaamisen ja syrjimisen takia tullut ihan äärimmäisen arka ja pelokas ihminen, ihan yksinkertaisetkin asiat ovat minulle ylitsepääsemättömän vaikeita. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni on paisunut jo siihen pisteeseen, että toiselle ihmiselle puhuminen jännittää niin paljon, etten siihen kykene enää laisinkaan.
Pahoitteluni ihan järjettömän pitkästä tekstistä, en vain pystynyt kuvailemaan asiaani muutamalla lauseella. Oli pakko avautua jonnekin. Kiitos ja anteeksi.
Mulle tuli hirveä olo siitä miten luin muiden sua kohdelleen. En keksi oikein mitään lohduttavaa sanottavaa. Ainakin voi nähdä miten rumia nämä sinua rumasti kohdelleet ihmiset ovat olleet itse sisältä. Oletkohan menettänyt mitään siinä jos ulkonäköni on torjunut idiootteja. Ei tämä varmaan kyllä lohduta.
Itse tiedän joitain melko rumia ihmisiä ja heilläkin on ollut kavereita ja sukupuolisuhteitakin.
Kaikkea hyvää sinun ja ketjun muiden kärsimystä kokeneiden elämään. Olette ainakin ihmisinä jalostuneet kauniiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tosi ruma ja yksin.. niin yksin etten jaksa enää. Ei ole ystäviä eikä kumppania. Kaikki vaan sanoo että pitää rakasta itseään. No olen yrittänyt. Terapiassa olen käynyt ainakin 10 vuotta. Ei mikään muutu. Olen vain hyödytön ja tuhlaan verorahoja hyödyttömään terapiaan.
Kesällä aion lopettaa elämäni.
Ainiin seksi on ainut asia johon olen kelvannut ja silloinkin miehellä ei meinannut seistä. Ruma ja hyödytön pelkkä panoreikä. Jee.
N29
Mä olen 26-vuotias ja tiennyt lapsesta saakka, etten ole kaunis. Olen aina verrannut itseäni siskooni, kavereihini ja tuntemattomiin. Tuskin tästä tunteesta pääsee koskaan yli, mutta on se hieman helpottanut. Jotenkin varsinkin sellaisessa sinkun tai nuoren aikuisen elämässä se ulkonäkö oli suuremmassa osassa. Baarireissut, sometilit, vaatteiden ja meikkien ostaminen olivat hyvin tärkeitä...
Nyt elämä keskittyy enemmän kotiin ja perheeseen. Vaatteiden sijaan shoppailen sisustusjuttuja. Minulla on rakastava mies ja luotan tulevaisuuteeni. Yritän välttää kauniiden ihmisten somekuvien katselemista, koska tulen vain katkeraksi. Harmittaa joskus se, ettei mies koskaan juurikaan kehu. Joskus sanoo vaatteista tai kampauksesta... Tiedän kuitenkin, ettei hänen välittämisensä kasvaisi, vaikka jollain lailla kaunistuisin.
läskipiirakka kirjoitti:
Ota rumuus vahvuutena. Pakit eivät tunnu yhtään pahalta, koska tietää niiden tulevan suurella todennäköisyydellä. Menetettävää ei ole ja jokainen onnistuminen on iso plussa. En usko että aloittaja on oikeasti niin ruma mitä itse kuvittelee. Käsitys normaalista on vaan monella nykyään harhainen, koska kuvissa seikkailee muokatut ja siloitetut ihmiset. Moni mies kauhistuu nähdessään meikittömän naisen, koska ainoat naiset mies on nähnyt pornokasetilla tai muuten vaan meikit naamassa.
Helppohan se on noin sanoa, mutta astuppa edes päiväksi ruman ihmisen saappaisiin. Se on jotakin niin hirvittävää, etten toivoisi tällaista kohtaloa edes pahimmalle vihamiehellenikään. Olet kanssakulkijoille kuin biojätettä.
Laitetaan miehen näkökulmaa asiaan:
Itse olen pitkään kärsinyt itsetunto-ongelmista, lähinnä johtuen lihavuudesta. Aikasemmin kun katsoin peiliin niin en pitänyt yhtään siitä mikä sieltä katsoi takaisin.
Olen laihtunut roimasti viimeaikoina ja itsetunto on lähtenyt paranemaan. Vieläkin olen lihava, sekä omasta että vaa'an mielestä mutta huomattavasti lähempänä normaalia mitä ennen. Nykyään kun katson peiliä niin en varsinaisesti naamasta löydä mitään vikaa, siis mitään asiaa joka tekisi minusta ruman. En kuitenkaan pidä itseäni missään tapauksessa komeana vaan ehkä lähinnä taviksena. Kropassa edelleen ylipainoa ja liian vähän lihaksia, mutta perinteisemmät pituus ja hiukset on kunnossa.
Ne muutamat kerrat kun humalaiset naiset ovat töissä ollessa kehuneet komeaksi on korottaneet itsetuntoa huomattavasti ja niistä on tullut hyvä mieli pitkäksi aikaa. Toki tämä sama tukee myös "olen vain tavis" -toteamusta koska jos olisin komea kuulisin kehuja huomattavasti useammin.
Noh, pohjalta on matka vain ylöspäin ja on parempi olla kun minä-kuva on edes kohtuullinen. :)
Olen huomannut että vuosien karttuessa tärkeimmäksi kehoon liittyväksi asiaksi tulee terveys. Ei ole väliä, minkä mallinen olet tai miltä näytät, vaan ihan oikeasti on tosi kiitollinen olo siitä että on suurin piirtein terve. Vaikka monenmoista pientä kremppaa on, ei kuitenkaan mitään vakavampaa. Keho toimii ja mahdollistaa minulle tämän ihanan elämän!
Aloittaja voisitko alkaa harrastaa jotain urheilajia ihan tosissaan? Soveltuisiko kehosi esimerkiksi voimailuun, taistelulajeihin tai kestävyysurheiluun? Jonkun sopivan lajin kautta voisit saada luottamusta itseesi ja tunteen siitä että kehosi on mahtava ja hyvä.
Entä voisitko hieman kuvailla ongelmakohtiasi? Monia ongelmakohtia voi yllättävän hyvin peittaa sopivalla vaatetuksella. Suuri osa naisista tekee tätä jatkuvasti. On kohottavaa liiviä, muotoilevaa korsettia, hartioita leventävää/kaventavaa takin leikkausta, lantiota kaventavaa/leventävää housumallia jne.
Yksi hyvä paikka joka auttaa oman kehon hyväksymisessä on muuten uimahalli. Pukuhuoneessa ja saunassa näkee niin monen mallista kehoa ettei siellä voi olla ymmärtämättä miten harva loppujen lopuksi on mikään kaunotar - tavallisia ihmisiä ollaan kaikki!
Yksi vinkki vielä on tavata ihmisiä joilla on elämässään tosi suuria haasteita, menetyksiä tai suruja. Voit mennä vaikka vapaaehtoistyöhön auttamaan asunnottomia tai huumenuoria. Kaiken sellaisen edessä ulkonäköseikat tuntuvat todella pieniltä murheilta, lähes olematttomilta.
Kaiken lopuksi on vielä todettava että suurin osa itseään rumina pitävistä ihmisistä ei ulkopuolisten mielestä ole sitä, ainakaan suurimman osan. Hymy, iloisuus, reippaus, puhtaus ja nätit vaatteet tekevät oikeasti hämmästyttävän paljon!
Ja vielä vihonviimeiseksi lopuksi todettakoon, että vaikka yleinen kauneusihanne on mikä on, on ihmisillä kuitenkin tosielämässä erilaisia makuja. Kenenkään ei tarvitse miellyttää kaikkia, eikä se olisi mahdollistakaan, mutta on mahdollista että jokainen miellyttää jotakuta, ja juuri sehän riittää esimerkiksi kumppanin löytymiseenkin!
Kuulen jatkuvasti tutuilta ja tuntemattomilta kuinka kaunis olen ja jollain objektiivisellä tasolla ymmärrän sen itsekkin. Tästä huolimatta en ole sinut ulkonäköni kanssa, koska en ole tarpeeksi kaunis. Löydän aina jotain vikaa ulkonäössäni ja olen suorastaan julma itseäni kohtaan. Jos olisin tarpeeksi kaunis näyttäisin samalta kuin Victoria's secret mallit ja tienaisin miljoonia ulkonäölläni.
Minulla on ystävä joka saa kuulla jatkuvasti kuinka ruma hän on. Tästä huolimatta hän on tyytyväinen itseensä ja ulkonäköönsä. Mitä väliä sillä on miltä näyttää.
En osaa samaistua siihen miten maailma kohtelee rumia ihmisiä, mutta sen tiedän, että monesti yksilön itsetunto ei korreloi ulkoisen olemuksen kanssa. Voit oppia hyväksymään itsesi. Sinulla ja minulla Ap on sama ongelma joka loppujen lopuksi ei edes johdu ulkoisesta kuorestamme.
Uskon myös ettei häpeämästä voi lakata vain päättämällä niin. Olen itsekin kamppaillut häpeäntunteen kanssa, ei niinkään liittyen ulkonäöllisiin asioihin ,vaan muihin. Siksipä en uskokaan, että kukaan voisi kertoa mitään "hokkuspokkus-niksiä", jolla tästä tunteesta pääsee eroon, vaan jokaisen on itse tehtävä se työ. Voihan nimittäin olla, että sinun häpeäntunteesi ei suoranaisesti edes liity ulkonäköösi, vaan johonkin muuhun mutta itse liität sen ulkonäköön, koska häpeät itseäsi. Esim. terapiassa varmaan pystyttäisiin kaivelemaan vähän syvemmältä näiden häpeäntunteiden syihin. Itse en ole käynyt terapiassa mutta itsellä häpeäntunne on aika paljon lievittynyt. En ole jatkuvasti mollaamssa itseäni tai selittelemässä omissa vioistani. Olen ihan fine näin!