kun oma ulkonäkö surettaa

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa edelliselle:

En voi vieläkään käsittää, että tämä ominaisuus, johon ei voi itse vaikuttaa oikein mitenkään, ja joka ei ole oma valinta, vaikuttaa niin vahvasti elämääsi, suorastaan dominoiden sitä. Se määrää tahdin, ja itse seuraat perässä oman jaksamisesi ja osaamisesi mukaan. Elämässä on vaikea luovia ilman minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Moni väittää kiven kovaa, että yksinäisyys on vapauttavaa, ja että se kovettaa luonnettasi mutta väitänpä etteivät kyseiset henkilöt ole itse henkilökohtaisesti kokeneet yksinäisyyden lohduttomuutta ja murskaavuutta.

Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä, kaipaamme toistemme seuraa. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Täysin yksin ei pärjää kukaan, eikä sellainen ole ihmisarvoista elämää. Entä jos ei kykene menemään yksin edes ulos, ilman että joutuu häpeämään itseään? Mitä elämää se on viettää yksin neljä seinän sisällä? Ei niin mitään, eikä sellaisesta saa yhtään mitään irti. Se fakta, että jää elämässä paitsi asioista koska vain sattuu näyttämään tietynlaiselta, on ihan äärimmäisen epäreilua ja masentavaa. Itsemurha käy mielessä päivittäin, olen todella masentunut.

Tässä ongelmaksi muodostuu se, että en saa samalla tavalla apua muilta ihmisiltä kuin normaalin/kivan näköiset ihmiset, eli en ainoastaan ole todella masentunut ja itsetuhoinen, vaan jään kaiken huipuksi ilman tukea. Sosiaalinen verkostoni on olematon, minulla ei ole kuin muutamia satunnaisia nettituttuja, siinä kaikki. Oikeita ystäviä minulla ei ole ollut koskaan, olen viehättänyt elämääni kasan valehtelevia ja kaksinaamaisia hyväksikäyttäjiä, jotka teeskentelivät olevansa ystäviäni mutta jotka heti sopivan tilaisuuden tullen puukottivat minua selkään.

Olin heille aina se varavaihtoehto, ihminen jonka seuraan tyydytään jos ei ollut parempaakaan seuraa tarjolla. Tällaiset ihmiset olen heivannut pois elämästäni ihan kokonaan, pitäkööt tunkkinsa. En enää koskaan alennu heidän narrikseen, etsiköön seuransa jostakin muualta. Olen sentään oppinut vuosien varrella puolustamaan itseäni, kun nuorempana annoin ihmisten kävellä ylitseni. Olin heidän kynnysmattonsa, jota sai kohdella kuin roskakasaa. Ei ikinä enää tuollaista paskaa minulle, kiitos.

Kurjaa kun ei uskalla tehdä elämässään mitään suunnitelmia, ja repäistä oikein kunnolla koska pelko siitä että joutuu pettymään, kummittelee takaraivossa. Riskinotto pelottaa, minusta on vuosia jatkuneen kiusaamisen ja syrjimisen takia tullut ihan äärimmäisen arka ja pelokas ihminen, ihan yksinkertaisetkin asiat ovat minulle ylitsepääsemättömän vaikeita. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni on paisunut jo siihen pisteeseen, että toiselle ihmiselle puhuminen jännittää niin paljon, etten siihen kykene enää laisinkaan.

Pahoitteluni ihan järjettömän pitkästä tekstistä, en vain pystynyt kuvailemaan asiaani muutamalla lauseella. Oli pakko avautua jonnekin. Kiitos ja anteeksi.

Miten kuvailisit ulkonäkösi?

Pituus,paino,kriittiset mitat?

Laita oma kuva tai postaa joku sinun näköinen,vartalo eikö siinä ole mitään hyvää? Tissit,tuhero?

Tuntuu aika uskomattomalta ettei miehellä seisonut vaikka alaston nainen ja tussua olisi ollut tarjolla?

Vierailija kirjoitti:

Jos ihan oikeasti noin paljon ahdistaa, niin ota vaikka tarvittaessa lainaa ja mene plastiikkakirurgille. Toinen vaihtoehto on psykologi.

Ei, kyllä psykologi on ensimmäinen vaihtoehto noista. Plastiikkakirurgia ei ole ratkaisu ulkonäön ympärille kehittyneeseen identiteettiin.

Minä lähes läski vastaan vielä. Rumat ihmiset näkevät aina rumaa, toisissa. Itseään pitää rakastaa. Kaikissa on jotain arvokasta ja kaunista, jokaisessa.

Jos miesten seksikkyyttä arvioivilla standardeilla alkaa itseään arvottamaan, niin 90% täällä on rumia. Joku voi sopia yrityksen edustustehtäviin ja olla objektiivisesti jopa hyvännäköinen, mutta parisuhdemarkkinoilla ei ole suomalaisten miesten makuun.

Kuinka monta rumaa ihmistä muistat ap itse kohdanneesi? 

Vierailija kirjoitti:

Olen tosi ruma ja yksin.. niin yksin etten jaksa enää. Ei ole ystäviä eikä kumppania. Kaikki vaan sanoo että pitää rakasta itseään. No olen yrittänyt. Terapiassa olen käynyt ainakin 10 vuotta. Ei mikään muutu. Olen vain hyödytön ja tuhlaan verorahoja hyödyttömään terapiaan.

Kesällä aion lopettaa elämäni.

Ainiin seksi on ainut asia johon olen kelvannut ja silloinkin miehellä ei meinannut seistä. Ruma ja hyödytön pelkkä panoreikä. Jee.

N29

Toivottavasti saat vielä iloa elämääsi ettei tarvitse tehdä itsaria. Surettaa läheistesi puolesta. Eikö sinulla ole elämässä mitään mikä auttaisi? Mitä jos tekisit vaikka reissun ulkomaille ennen sitä itsaria?

Käyt läpi kaikki kivet ja kannot ja katsot onko siellä mitään elämänhalun herättävää. Keräät rahaa ja käyt ulkomailla jossain paikassa jonka näkemisestä olet haaveillut.

Tsemppiä, olet kaunis ihminen, sinäkin ja sinulla on paljon annettavaa tälle maailmalle.

Alkoi itkettämään kun luin näitä monien tuskaisia tekstejä ja mietin, että tuleeko näistä ihmisistä niitä kauniita taivaan enkeleitä.

En ole koskaan erityisesti pitänyt ulkonäöstäni, mutta yhtäkkiä noin kolme vuotta sitten aloin pitää itseäni tajuttoman rumana. Minulle puhkesi masennus, joka lisäsi rumuuden kokemusta, ja rumuuden kokemus yleensä laukaisi uudestaan kauhean olon, jos oli ollut vaikka hyvä viikko.

Ajattelin, että olen niin ruma, oksettava ja ällöttävä, että en voi elää. Halusin tappaa itseni. Kuljin kasvot käännettynä alas, enkä uskaltanut katsoa ihmisiä. Noh, objektiivisesti ajateltuna olinkin ehkä vähän ruma. Minulla oli aknea ja olin lihonut vähän entisestäni.

Masennuksen parannuttua myös suhtautumiseni ulkonäkööni parani. Uskalsin taas pukeutua ja meikata näkyvästi. Uskalsin olla katsottavana ja katsoa! En enää jättänyt menemättä kouluun sen takia, koska "olen niin ruma".

Seurustelen nyt ja seurustelin jo masennuksen aikana. Mies pitää ulkonäöstäni ja kehuu minua usein. Omasta mielestäni olen ihan nätti, vaikka haluaisinkin leikauttaa nenäni. Suurin kriisini on tällä hetkellä omenavartaloni: minulla ei ole kaunista, naisellista päärynävartaloa, vaan rasva kerääntyy mahaan. Mutta en enää halua kuolla ulkonäköni vuoksi :D

Pidän itseäni nykyään ihan kauniina, kaikin puolin :) paljon rakkautta ja haleja sinulle ap!

Mua on haukuttu lapsesta saakka rumaksi. On ollut pahaa koulukiusaamista sen takia.

Teini ja aikuisiällä jopa tuntemattomat varsinkin miehet ovat huudelleet perään että "hyi vittu" yms ja olen saanut pitkiä katseita sun muuta. Olen ollut vuosia todella masentunut tuon takia, mutta en tiedä mitä sitten tapahtui.. Itseinhoni vain loppui ja pidän itseäni jopa ihan siedettävän näköisenä. Nyt 25 vuotiaana voin jopa sanoa että pidän itsestäni! Kroppani on mielestäni ihan ok, kasvot rumahkot mutta en anna sen pilata elämääni! Se että olen ehkä ruma niin ei tarkoita sitä ettenkö voisi elää täysillä! Käytän juuri sellaisia vaatteita kuin haluan, meikkaan kuten haluan ja teen mitä haluan. Ei se nykyäänkään aina helppoa ole, koska esim baareissa joskus joku saattaa katsoa pitkään ja paikallisbusseissa teinit saatta kommentoida jtn.. se pahoittaa toki mielen, mutta totuus on se että vika on heidän päässä! Valtaosa ihmisistä on vain tyhmiä pinnallisia olentoja ja pidän itseäni huomattavasti älykkäämpänä ihmisenä kuin tuollaisia. Älykkyys ja luonne kumminkin ovat minusta tärkeämpiä kuin ulkonäkö. 

T: Onnellinen :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa edelliselle:

En voi vieläkään käsittää, että tämä ominaisuus, johon ei voi itse vaikuttaa oikein mitenkään, ja joka ei ole oma valinta, vaikuttaa niin vahvasti elämääsi, suorastaan dominoiden sitä. Se määrää tahdin, ja itse seuraat perässä oman jaksamisesi ja osaamisesi mukaan. Elämässä on vaikea luovia ilman minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Moni väittää kiven kovaa, että yksinäisyys on vapauttavaa, ja että se kovettaa luonnettasi mutta väitänpä etteivät kyseiset henkilöt ole itse henkilökohtaisesti kokeneet yksinäisyyden lohduttomuutta ja murskaavuutta.

Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä, kaipaamme toistemme seuraa. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Täysin yksin ei pärjää kukaan, eikä sellainen ole ihmisarvoista elämää. Entä jos ei kykene menemään yksin edes ulos, ilman että joutuu häpeämään itseään? Mitä elämää se on viettää yksin neljä seinän sisällä? Ei niin mitään, eikä sellaisesta saa yhtään mitään irti. Se fakta, että jää elämässä paitsi asioista koska vain sattuu näyttämään tietynlaiselta, on ihan äärimmäisen epäreilua ja masentavaa. Itsemurha käy mielessä päivittäin, olen todella masentunut.

Tässä ongelmaksi muodostuu se, että en saa samalla tavalla apua muilta ihmisiltä kuin normaalin/kivan näköiset ihmiset, eli en ainoastaan ole todella masentunut ja itsetuhoinen, vaan jään kaiken huipuksi ilman tukea. Sosiaalinen verkostoni on olematon, minulla ei ole kuin muutamia satunnaisia nettituttuja, siinä kaikki. Oikeita ystäviä minulla ei ole ollut koskaan, olen viehättänyt elämääni kasan valehtelevia ja kaksinaamaisia hyväksikäyttäjiä, jotka teeskentelivät olevansa ystäviäni mutta jotka heti sopivan tilaisuuden tullen puukottivat minua selkään.

Olin heille aina se varavaihtoehto, ihminen jonka seuraan tyydytään jos ei ollut parempaakaan seuraa tarjolla. Tällaiset ihmiset olen heivannut pois elämästäni ihan kokonaan, pitäkööt tunkkinsa. En enää koskaan alennu heidän narrikseen, etsiköön seuransa jostakin muualta. Olen sentään oppinut vuosien varrella puolustamaan itseäni, kun nuorempana annoin ihmisten kävellä ylitseni. Olin heidän kynnysmattonsa, jota sai kohdella kuin roskakasaa. Ei ikinä enää tuollaista paskaa minulle, kiitos.

Kurjaa kun ei uskalla tehdä elämässään mitään suunnitelmia, ja repäistä oikein kunnolla koska pelko siitä että joutuu pettymään, kummittelee takaraivossa. Riskinotto pelottaa, minusta on vuosia jatkuneen kiusaamisen ja syrjimisen takia tullut ihan äärimmäisen arka ja pelokas ihminen, ihan yksinkertaisetkin asiat ovat minulle ylitsepääsemättömän vaikeita. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni on paisunut jo siihen pisteeseen, että toiselle ihmiselle puhuminen jännittää niin paljon, etten siihen kykene enää laisinkaan.

Pahoitteluni ihan järjettömän pitkästä tekstistä, en vain pystynyt kuvailemaan asiaani muutamalla lauseella. Oli pakko avautua jonnekin. Kiitos ja anteeksi.

Mulle tuli hirveä olo siitä miten luin muiden sua kohdelleen. En keksi oikein mitään lohduttavaa sanottavaa. Ainakin voi nähdä miten rumia nämä sinua rumasti kohdelleet ihmiset ovat olleet itse sisältä. Oletkohan menettänyt mitään siinä jos ulkonäköni on torjunut idiootteja. Ei tämä varmaan kyllä lohduta.

Itse tiedän joitain melko rumia ihmisiä ja heilläkin on ollut kavereita ja sukupuolisuhteitakin.

Kaikkea hyvää sinun ja ketjun muiden kärsimystä kokeneiden elämään. Olette ainakin ihmisinä jalostuneet kauniiksi.

Kiitos kauniista ja lohduttavista sanoistasi, on harvinaista saada tuollaista myötätuntoa ihan ventovieraalta ihmiseltä. Kiitän ja kumarran. Ja ihan totta, että tällaiset kamalat kokemukset ovat muokanneet persoonaani empaattiseksi, myötätuntoiseksi, ymmärtäväiseksi ja avarakatseiseksi. Omaan nuo kyseiset ominaisuudet niin paljon voimakkaampana kuin ihmiset keskimäärin. Terveisin 24/47

tuli paha mieli :(