N. 25-vuotiaat velat ja sinkut, miten olette suhtautuneet siihen, kun kaverit ympärillä ovat alkaneet perustaa perheitä?

Oon 25 eikä yksikään hyvä kaveri ole vielä hankkinut tai hankkimassa lapsia. Kukaan läheinen ystävä ei ole vielä naimisissa tai kihloissakaan, vaikka pitkissä parisuhteissa ovatkin.

Totta kai sitten kun sen aika on, niin iloitsen ystävieni puolesta, jos heille perhettä tulee :) vaikka en itse olekaan ihan varma, tulenko lapsia hankkimaan. Mua hirvittää pelkästään ajatus siitä, että jos lähivuosina joutuukin jo kaasun vastuuseen :D

Kaason, ei kaasun... :D

Lapset on ihan kivoja, mutta vanhemmuudesta en ole koskaan osannut haaveilla. On ihan top 5 omituisimpia faktoja maailmassa, että oikeastaan pystyisin kasvattamaan sisälläni ihmisen, niin vieraalta (ja kuvottavalta) se tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Olen ikisinkku 27v mies, joka ei siis ole koskaan seukannut, eikä lapsia halua ja minua ihmetyttää edelleen ihmiset, jotka sikiää esim. 22-24 vuotiaina. Se ihmetys siis johtuu osittain minusta, koska en ole koskaan lapsia halunnut ja en oikein vielä käsitä, että minäkin olen siinä iässä :D ei minusta ole isäksi, olin vasta äsken päälle parikymppinen... Jne

Minulla on mm. juuri sinun ikäisesi miespuolinen kaveri, yhtälailla sinkku ja päälle vielä neitsytkin, asuu yhä vanhempiensa luona jne. En kyllä ikimaailmassa osaisi kuvitella häntä vanhemmaksi vielä ainakaan seuraavaan 10 vuoteen. :D Mutta miehelle itselleen hänen tilanteensa tuntuu olevan kova paikka, sillä on/oli ilmeisesti (monen muun nuoren pojan/miehen tavoin) ajatellut, että kyllä se tyttöystävä=>vaimo, lapset, omakotitalo ja farmarivolvo sieltä "ajallaan" tulee. Helppoahan sitä perhe-elämästä totaalikieltäytyjällä on, mutta aika rankka pudotus todellisuuteen se on sellaiselle, joka moisesta elämästä haaveilee, muttei sitä tule välttämättä koskaan saavuttamaan.

Pelottaahan se. Onneksi mulla hyvä ystävä joka myös vela kuten minä. Mutta ahdistava ajatushan se on että pian ystävät vatsa pystyssä ja yhteistä aikaa ei sitten niin vain olekaan ja aina on se kolmas pyörä mukana joko fyysisesti vieressä tai aina mielessä. Ja ei, en vihaa lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Tosiaan, en ole missään nimessä syyllistämässä kavereitani, heillä on omat elämänsä ja minulla omani, ja ovat vapaat tekemään niin kuin tahoillaan parhaaksi näkevät. Lisäksi jotkut minun kanssani "samalla puolella" tässä asiassa olevat ovat kirjoittaneet mielestäni aivan liian kärkkäästi, enkä itse ainakaan koe olevani mikään lapsi- tai "lisääntyjä"vihaaja.

Mutta kuten joku edellisellä sivulla osuvasti totesikin, en vain voi olla huolestumatta tulevasta ja siitä, että kaikki tulee väistämättä muuttumaan. Ja onhan kavereideni lastenhankinta osaltaan myös minulle elämänmuutos, jota en itse valinnut. Koska kavereideni elämäntilanne muuttuu heidän hankittuaan lapsia, myös meidän ystävyyssuhteemme muuttuu. Eikä tässä vaiheessa vielä kukaan osaa sanoa, mihin suuntaan.

Itse olen monta vuotta elänyt iloisessa "lapsettomuuden kuplassa"; ei pelkästään siinä mielessä, että minulla tai kavereillani ei ole lapsia, vaan elämääni ei ole kuulunut pieniä lapsia ylipäätään. Itselläni ei ole sisaruksia, eikä kellään sukulaisellani ole ollut päiväkoti- tai ala-asteikäisiä lapsia. Edellisen kerran olin pienen lapsen kanssa samassa tilassa 17- tai 18-vuotiaana (laskien vain tilanteet, jossa kuulun ns. samaan porukkaan lapsen kanssa, ei esim. julkisia tiloja ja tuntemattomia lapsia); kyseessä oli serkun lapsi, enkä ole niin serkkua kuin lastakaan nähnyt enää vuosiin. Lapset saavat minut vaivautuneeksi, enkä voi varsinaisesti sanoa pitäväni niistä. Siksi onkin kaikkien (ehkä erityisesti lapsen) edun mukaista, ettemme joudu viettämään aikaa samassa tilassa.

Mutta koska tiedän, etten pysty vierailemaan lapsiperhekodissa, enkä missään nimessä halua lapsivieraita varsinaiseen posliinikauppayksiööni, enkä myöskään varsinaisesti pidä ajatuksesta, että kaveri ottaisi kahvilajuttutuokiollemme lastaan mukaan, niin tiedostan valitettavan hyvin sen raa'an totuuden, että todennäköisesti moni ystävyyteni tulee kuivumaan kasaan kavereideni hankittua lapsia...

Tämä lapsettomuus"periaatteeni" jatkuu niinkin pitkälle, etten todennäköisesti pysty osallistumaan niin kavereideni babyshowereihin kuin lasten nimiäisiinkään... Voin vain kuvitella millaisia riitoja tästäkin porukassa tulevaisuudessa syntyy.

Ap

Periaatteesi kuulostavat vähän jyrkiltä, kannattaa antaa niille kavereille mahdollisuus olla vielä ystäviäsi, eikä karkottaa heitä elämästäsi vain sen takia, että heillä on lapsi. Ties vaikka hekin kaipaavat aikuista juttuseuraa ja muitakin puheenaiheita kuin vaipat ja yösyötöt.

Omasta kaveripiiristä ovat valitettavasti lapsia hankkineet tippuneet pois vähitellen. Ei heillä ole aikaa tavata ja jos joskus pitkällisen järjestelyn jälkeen saadaan tapaaminen aikaan, se menee täysin lasten ehdoilla. En jaksa sellaista. Käytän mieluummin vapaa-aikani mieluisammin.

Vierailija kirjoitti:

Olen 25 ja juuri nyt elämässä menossa tuo vaihe - IHAN KAIKKI hankkii lapsia. Entiset luokkakaverit, työkaverit, serkut ja jopa nuoremmat sisarukseni ovat saaneet tai saavat myöhemmin tänä vuonna lapsia. Itseäni vähän kuvottaa tuollaiseen oravanpyörään lähteminen. Itse olen ollut puolisoni kanssa 8 vuotta, häitä suunnitellaan mutta tiedän että lapsia en koskaan tee. Haluan tehdä töitä ja tuhlata rahaa kaikkeen muuhun kuin vaippoihin ja rattaisiin ja potkupukuihin, ja myöhemmin päiväkotimaksuihin ja vielä myöhemmin teini haluaa vielä enemmän kaikkea kuin itse haluan. Vähän säälittää kaikki nämä lapsenhankkijat, mutta itsepähän elävät päätöksensä kanssa.

Tiedätkö mitä? Sun ei tarvitse sääliä mua koska mä olen lapseni halunnut ja he ovat mulle tärkeintä maailmassa.

Että mitäs, jos jättäisit sen säälin vähän vähemmälle ja yrittäisit ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia erilaisine toiveineen ja haluineen.

Säälittävää on ainoastaan luulo, että se oma mielipide ja elämäntapa on ainoa oikea.

En mitenkään. Olen kai sen verran nihilisti, etten usko että elämässä voisi varsinaisesti "päästä eteenpäin". Omia tavoitteitaan voi tietysti saavuttaa.

Jotenkin tosi koomista, että osalla on vieläkin sellainen käsitys, että lasten hankinta on askel kohti aikuistumista. Tai että jos et osta asuntoa ja hanki lapsia, niin jäät "junnaamaan" johonkin nuoruuteen tai elämänvaiheeseen. Mitä ihmettä? Kaikkia ei kiinnosta tehdä asioita samalla lailla. Kaikki ei halua, eikä kaikkien kannata lisääntyä. Kaikki ei halua naimisiin, asuntoa, autoa. 

Itse olen 28 ja lähipiirissä alkaa olla lapsia tai jos ei vielä lapsia, niin lapsihaaveita. Kaverit puhuu lapsista sama ilme kasvoilla kun itse puhun matkustamisesta. Kaverit myös on erehtynyt luulemaan, että matkustamisen takia en halua lapsia :D Asiahan ei luonnollisestikaan näin ole. Ei mulla ainakaan ole mitään yhtä syytä olla haluamatta lapsia, vaan useita. Pidän lapsista, ei mulla ole mitään niitä vastaan. Ehkä oon liian mukavuudenhaluinen ja itsekäs. Mutta kyllähän se yhteydenpito kavereihin, joilla on lapsia, muuttuu. Näkeminen tapahtuu lapsien ehdoilla ja tuntuu, että yhteisiä puheenaiheita ja kiinnostuksen kohteita on paljon vähemmän. Ja nykyään nähdään todella harvoin mikä johtuu siitäkin, etten itse jaksa aina olla se joka ottaa yhteyttä, eikä mulla ole autoa, että vois noin vaan mennä käymään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 25 ja juuri nyt elämässä menossa tuo vaihe - IHAN KAIKKI hankkii lapsia. Entiset luokkakaverit, työkaverit, serkut ja jopa nuoremmat sisarukseni ovat saaneet tai saavat myöhemmin tänä vuonna lapsia. Itseäni vähän kuvottaa tuollaiseen oravanpyörään lähteminen. Itse olen ollut puolisoni kanssa 8 vuotta, häitä suunnitellaan mutta tiedän että lapsia en koskaan tee. Haluan tehdä töitä ja tuhlata rahaa kaikkeen muuhun kuin vaippoihin ja rattaisiin ja potkupukuihin, ja myöhemmin päiväkotimaksuihin ja vielä myöhemmin teini haluaa vielä enemmän kaikkea kuin itse haluan. Vähän säälittää kaikki nämä lapsenhankkijat, mutta itsepähän elävät päätöksensä kanssa.

Tiedätkö mitä? Sun ei tarvitse sääliä mua koska mä olen lapseni halunnut ja he ovat mulle tärkeintä maailmassa.

Että mitäs, jos jättäisit sen säälin vähän vähemmälle ja yrittäisit ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia erilaisine toiveineen ja haluineen.

Säälittävää on ainoastaan luulo, että se oma mielipide ja elämäntapa on ainoa oikea.

Oi oi, nyt osui ja upposi! :D kyllä minä vähän säälin ihmistä, jonka elämä on niin tylsää että siihen pitää tehdä lapsia viihdykkeeksi ja siksi, että itse kasvaisi aikuiseksi.

voimistanut vaan enemmän omaa käsitystäni siitä etten KOSKAAN IKINÄ NJEVÖR aio hankkia lapsia. En mistään hinnasta hankkisi lasta. Hyi. En. Sanoinko jo en? N28

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 25 ja juuri nyt elämässä menossa tuo vaihe - IHAN KAIKKI hankkii lapsia. Entiset luokkakaverit, työkaverit, serkut ja jopa nuoremmat sisarukseni ovat saaneet tai saavat myöhemmin tänä vuonna lapsia. Itseäni vähän kuvottaa tuollaiseen oravanpyörään lähteminen. Itse olen ollut puolisoni kanssa 8 vuotta, häitä suunnitellaan mutta tiedän että lapsia en koskaan tee. Haluan tehdä töitä ja tuhlata rahaa kaikkeen muuhun kuin vaippoihin ja rattaisiin ja potkupukuihin, ja myöhemmin päiväkotimaksuihin ja vielä myöhemmin teini haluaa vielä enemmän kaikkea kuin itse haluan. Vähän säälittää kaikki nämä lapsenhankkijat, mutta itsepähän elävät päätöksensä kanssa.

Tiedätkö mitä? Sun ei tarvitse sääliä mua koska mä olen lapseni halunnut ja he ovat mulle tärkeintä maailmassa.

Että mitäs, jos jättäisit sen säälin vähän vähemmälle ja yrittäisit ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia erilaisine toiveineen ja haluineen.

Säälittävää on ainoastaan luulo, että se oma mielipide ja elämäntapa on ainoa oikea.

Oi oi, nyt osui ja upposi! :D kyllä minä vähän säälin ihmistä, jonka elämä on niin tylsää että siihen pitää tehdä lapsia viihdykkeeksi ja siksi, että itse kasvaisi aikuiseksi.

Taitaa sun kristallipallo olla rikki, tai patteri loppu. En ihan ymmärtänyt, että minkä rivin välistä luit sen, että olen tehnyt lapset vain siksi, että muuten elämäni olisi tylsää tai että kasvaisin aikuiseksi.

Oli ihminen vela tai ei, on oikeasti tosi typerää ja lapsellista irvailla toisen valintojen takia. En mäkään sääli sua siksi, että sulla ei ole lapsia, vaikka lapsiperhearki mun mielestä mukavaa onkin.

Mulle on ihan sama kuka hankkii lapsia ja kuka ei. Itse olen hankkinut ja elän elämäni parasta aikaa pienten lasten kanssa. Kaverini on vela ja elää myös tällä hetkellä elämänsä parasta aikaa. En oo av:lla vielä pitkään viihtynyt (enkä näillä näkymin enää viihdykään) mutta sitä olen päässyt monesti ihmettelemään, miten täällä haukutaan toisten valintoja puoleen ja toiseen. Mitä ihmettä teidän päässä liikkuu? Oletteko katkeria, kateellisia, elämäänne kyllästyneitä vai mitä?! Ihan ihme touhua. Ja tämä siis kaikille veloille sekä äiteille/isille joilla on turhaa aikaa keskittyä muiden valintoihin ja arvostella niitä.

Olen aina itse epäillyt lasten hankintaa. En tiedä johtuuko se jostain peloista: jään yksin ja mies jättää, elämä pyörii vaan sen lapsen ympärillä, ahdistaa että olen kiinni ja vastuussa pienestä ihmisestä, entäs jos kuitenkin kadun, komplikaatiot jne..

Toisaalta taas mietin että entäs jos kadun myöhemmin etten tehnytkään lapsia. Tuntuu kuitenkin, että riskit ovat suuremmat jos päätyisin tekemään lapsia.

Myönnän, että lähipiirini ja ikäisteni ystävien lasten teko on jollain tasolla vaikuttanut minuun, ehkä se on enemmän sitä että tuntuu että minulta odotetaan myös lapsen teko-vaihetta ja niin vaan kuuluu tehdä, jään jostain paitsi. Mutta ovatko nämä oikeita syitä tehdä lapsi?

Toisaalta minulta puuttuu kokonaan se tunne että haluaisin lapsia, pidän kyllä lapsista jossain määrin ja synnytys on mielestä yksi kauniista asioista maailmassa. Mutta ehkä se ei ole minua varten? Vai onko? En tiedä, helpompi olisi olla jos olisi kunnolla jotakin mieltä, eikä tälläisessä välimaastossa.

Ystäväni kyselevät kyllä minulta että haluanko lapsia, johon olen vastannut että en tiedä, enkä halua ajatellakaan asiaa. He sanovat että ei hätää, lapsia ennättää tehdä. Toisaalta minua raivostuttaa heidän jatkuva papatus ja innostus raskauden suunnittelusta, ovulaatioista jne, ja varmaankin olen hieman kateellinen siitä, koska todennäköisesti itse en tule kokemaan tuota innostusta.

Mutta saan elämääni voimaa ja rakkautta muuta kautta, olen todella tyytyväinen elämääni jos en mieti koko dilemmaa ja koen kuitenkin että elämälläni on merkitys. Joten ehkä tämä riittää minulle ainakin toistaiseksi.

N25

Nro 55 jatkaa vielä.

Koen myös todella vaikeaksi tuntea suurta iloa läheisten kovasti odotetun raskautumisen vuoksi, tai empatiaa jos raskautuminen ei onnistukaan. Tätä minä häpeän, mutta en tarkoita sillä mitään pahaa, koska en vain osaa samaistua noihin tunteisiin ollenkaan. Haluaisin kyllä, koska ovathan ne suuria ja onnellisia tai kauheimpia asioita maailmassa kokijalle.

Olen yli kolmenkymmenen, ja aina vain ensireaktioni on hämmästys ja järkytys. Jotenkin sitä onnistuu unohtamaan, että useimmat ihmiset todella haluavat lapsia ja yrittävät niitä aktiivisesti hankkia. Itselle tuo on niin vieras juttu.

Kaveripiiriiriä joutuu kyllä koko ajan laajentamaan, ja yhä enemmän se koostuu urbaaneista uraihmisistä, taidehörhöistä ja vaihtoehtoväestä. Sellainen kaavamainen lapsiperhe-elämä omakotitalossa ja rivarissa tekee ihmisestä helposti niin tylsän, ettei yhteistä puhuttavaa enää ole. Ei tietenkään kaikkien kohdalla näin, mutta yllättävän kovalla prosentilla entisistä yliopistoälyköistä on taittunut tylsämielisiä futismutseja.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta taas mietin että entäs jos kadun myöhemmin etten tehnytkään lapsia. Tuntuu kuitenkin, että riskit ovat suuremmat jos päätyisin tekemään lapsia./quote]No, tilastojen mukaan jos olet tarpeeksi varma lapsettomuudestasi hankkiaksesi sterilisaation, todennäköisyys katumiselle on alle viiden prosentin luokkaa. On täysi myytti, että tarkoituksella lasten hankinnan skipanneet jotenkin katuisivat valintaansa. He ovat myös tutkitusti ihan yhtä onnellisia vanhoina kuin vanhemmatkin.

Vierailija kirjoitti:

Mulle on ihan sama kuka hankkii lapsia ja kuka ei. Itse olen hankkinut ja elän elämäni parasta aikaa pienten lasten kanssa. Kaverini on vela ja elää myös tällä hetkellä elämänsä parasta aikaa. En oo av:lla vielä pitkään viihtynyt (enkä näillä näkymin enää viihdykään) mutta sitä olen päässyt monesti ihmettelemään, miten täällä haukutaan toisten valintoja puoleen ja toiseen. Mitä ihmettä teidän päässä liikkuu? Oletteko katkeria, kateellisia, elämäänne kyllästyneitä vai mitä?! Ihan ihme touhua. Ja tämä siis kaikille veloille sekä äiteille/isille joilla on turhaa aikaa keskittyä muiden valintoihin ja arvostella niitä.

Arvostelen lisääntyjien valintoja aivan samasta syystä kuin raiskaajien ja tappajienkin valintoja arvostellaan: ne ovat todella vahingollisia ja julmia.

Vierailija kirjoitti:

Olen yli kolmenkymmenen, ja aina vain ensireaktioni on hämmästys ja järkytys. Jotenkin sitä onnistuu unohtamaan, että useimmat ihmiset todella haluavat lapsia ja yrittävät niitä aktiivisesti hankkia. Itselle tuo on niin vieras juttu.

Kaveripiiriiriä joutuu kyllä koko ajan laajentamaan, ja yhä enemmän se koostuu urbaaneista uraihmisistä, taidehörhöistä ja vaihtoehtoväestä. Sellainen kaavamainen lapsiperhe-elämä omakotitalossa ja rivarissa tekee ihmisestä helposti niin tylsän, ettei yhteistä puhuttavaa enää ole. Ei tietenkään kaikkien kohdalla näin, mutta yllättävän kovalla prosentilla entisistä yliopistoälyköistä on taittunut tylsämielisiä futismutseja.

Toivottavasti osaat olla hienotunteinen näiden tylsämielisinä futismutseina pitämiesi äitien seurassa. Olen itse elänyt vastaavassa, urbaanissa ja vaihtoehtoisessa kaveripiirissä koko elämäni ja kahden pienen lapsen äitinä alan olla kurkkuani myöten täynnä lapsiaihetta. Minun piireissäni se en todellakaan ole minä, joka ottaa lastenhankintaan tai perhe-elämään liittyvät asiat esille, vaan nk. ystäväni. Lähes joka kerta kun näemme isommalla porukalla (tulen aina ilman lapsia), he päivittelevät lapsiperhe-elämän kamaluutta eri kanteilta ja muun ajan keskustelevat omasta elämäntyylistään, syömisestä, liikunnasta yms. Itse haluaisin keskustella yhteiskunnallisista aiheista ja ilmiöistä tai yleensä ihmetellä maailmanmenoa, ja kyllästyn kuoliaaksi "tylsämielisten", urbaanien kaverieni seurassa.

Voi olla että on harvinaisempaa että tilanne on näin päin, mutta näkemyksen ja maailmankuvan kapeus on omien kokemuksieni mukaan kiinni ihmisestä, ei hänen perhemuodostaan.