Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mt-ongelmien positiiviset puolet! Etsitään pilvestä se hopeareunus
15.05.2017 |
Tänään on täällä mt-ongelmaisia mollattu oikein olan takaa (koska paskaa oloahan mielenterveyden kuntoutujat tarvitsevat, eikö jeh?) joten listataanpa tähän alle, mitä positiivista mt-ongelmatausta sinulle on tuonut? Onko mt-tausta ehkäpä avartanut mieltäsi, tuonut sinulle uuden ammatin tai elämänsuunnan, tai onko sairastumisessasi ollut jokin muu positiivinen puoli?
Itse sairastan elämää ajoittain vaikeuttavaa ahdistuneisuushäiriötä, mutta sen kääntöpuolena osaan eläytyä ihmisten tilanteeseen ja olla empaattinen. Tuntosarveni ovat erittäin herkät ja tunnistan esim. kumppanini huonon päivän silmänräpäyksessä, välillä tuntuu että "tunnen" hänen huonon olonsa vaikka hän olisi ihan eri huoneessakin. Saan kavereiltani kiitosta siitä että olen heille kuuntelevana korvana ja osaan neuvoa heitä esimerkiksi ihmissuhdekriiseissä, koska yleensä pääsen myös heidän kumppanien ja kaveriensä pääkopan sisälle ja ymmärrän heidän käytöstään. Ihmiset hakeutuvat pariini ongelmiensa kanssa myös esim. työpaikallani, vaikka työnkuvani ei mitenkään liity hoiva-alaan tai mielenterveysasioihin. Mt-ongelmistani huolimatta uskon että tämän piirteeni vuoksi pystyisin myös olemaan hyvä ja tarpeisiin vastaava vanhempi ihmisten ennakkoluuloista huolimatta, vaikka minulla ei tällä hetkellä ole vielä lapsia.
Kommentit (78)
Varmaan se, että ei narise pikkuasioista. Komppaan kissat ovat ihania❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä,
pysyvällä, 25-v asti, joten saan olla paljon kotona.
Herään aamuisin 6:lta, laitan aamiaista ja klassista musiikkia, käyn pesulla, herätän lapsen ja saattelen kouluun. Hän on ylpeä, kun äiti välittää niin paljon että saattaa joskus kouluun - ja koulun jälkeen on aina paikalla tarjoamassa päivällistä ja pelikaverina.
Aamulla saatan mennä treeneihin,
tai jos olen rasittunut, voin mennä hiljaiseen kotiin ja laskeutua sängylle venyttelemään ja nukkumaan päiväunia, lukemaan hyvää kirjaa tms., joka päivä.
Päivät ovat rahattomia, pelkään aina kauheasti että saan laskun jota en voikaan maksaa,
mutta olen myös vapaa.Välillä tapailen terveitä tai mt-ongelmaisia naisia, käymme kirjastossa, museossa, teatterissa urheiluhallilla, keilaamassa tai ravintolassa: ravintolaa lukuunottamatta saan kaikkialla eläkeläisalennuksen.
Nykyinen miesystäväni on platoninen tuttavuus, mutta tärkeä ystävä minulle. Me veneilemme yhdessä, joskus matkustelemme.
Lapseni ei vietä koskaan iltoja yksin äidin työssäkäynnin takia, jos käyn jossain illalla, hän on kaverilla kylässä sen aikaa.
Elämä on aika seesteistä, nauran joka päivä. Otan Opamoxeja tarpeen mukaan, yleensä 2-3 päivänä viikossa, joskus on kuukausien tauko lääkityksessä.
Diagnoosini on piilevä skitsofrenia eli skitsofreenistyyppinen persoonallisuushäiriö. (en ole koskaan ollut sairaalahoidossa).
Eli et ole millään mittapuulla sairas? Mikään skitsoperäinen sairaus ei hoidu muutamalla Opamoxilla viikossa, joten ihan hyvin olet työkyvyttömyytesi junaillut. Jaksat oikein kovasti harrastaakin, niin mikäs siinä. Oikeasti, tämmöiset tekosairaat korpeaa ja pahasti.....
Vierailija kirjoitti:
No, voi rauhassa taantua ja lössöttää kotona diagnoosin varjolla. Ei tarvitse edes yrittää, koska ahdistuneisuus tai masennus. Jos osaa hyvin itkeä vastaanotolla, saa saikkua ja myöhemmin tk-eläkkeen. Siinä voi sitten rauhassa elää muiden rahoilla ja leikittää kissaa kotona.
Lähdet siitä olettamuksesta, että ihmiset muka haluavat voida huonosti.
Ei kukaan kyllä toivo voivansa huonosti.
Aika typerä ajatus.
Kykenetkö yhtään muuten asettumaan toisen asemaan?
Jos et edes yritä, et voi ymmärtää toista ja hänen tilannettaan.
Silloin sinultakin jää jotakin tärkeää ja olennaista kokematta ja ymmärtämättä.
Kokeilisit joskus roolipeliä. Että ajattelet, tai toivot joka päivä kuolemaa. Että olisit aina ahdistunut. Et pystyisi menemään esim. julkisille paikoille tai ihmisten pariin. Päivät olisivat toistensa perästä yhtä harmaita ja muuttumattomia. Et kokisi iloa mistään.
Toisen rooliin asettuminen on ehkä vaikeaa ja joillekin jopa täysin mahdotonta.
Mutta voisihan sitä ainakin kokeilla.
Monelle muuten eläkkeelle joutuminen on shokki. Ei sitä kukaan ensisijaisesti toivo.
Menee alta kaikki, mitä elämässä toivoi pystyvänsä, tai halusi tehdä. Siksi sairauksien ennalta ehkäiseminen on tärkeässä roolissa, samoin muiden läheisten ja ihmisten tuki.
Mitä töitä sinäkään 23 teet? Palstailet AV:lla. Mars takaisin töihin, vaikka oletkin trolli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä,
pysyvällä, 25-v asti, joten saan olla paljon kotona.
Herään aamuisin 6:lta, laitan aamiaista ja klassista musiikkia, käyn pesulla, herätän lapsen ja saattelen kouluun. Hän on ylpeä, kun äiti välittää niin paljon että saattaa joskus kouluun - ja koulun jälkeen on aina paikalla tarjoamassa päivällistä ja pelikaverina.
Aamulla saatan mennä treeneihin,
tai jos olen rasittunut, voin mennä hiljaiseen kotiin ja laskeutua sängylle venyttelemään ja nukkumaan päiväunia, lukemaan hyvää kirjaa tms., joka päivä.
Päivät ovat rahattomia, pelkään aina kauheasti että saan laskun jota en voikaan maksaa,
mutta olen myös vapaa.Välillä tapailen terveitä tai mt-ongelmaisia naisia, käymme kirjastossa, museossa, teatterissa urheiluhallilla, keilaamassa tai ravintolassa: ravintolaa lukuunottamatta saan kaikkialla eläkeläisalennuksen.
Nykyinen miesystäväni on platoninen tuttavuus, mutta tärkeä ystävä minulle. Me veneilemme yhdessä, joskus matkustelemme.
Lapseni ei vietä koskaan iltoja yksin äidin työssäkäynnin takia, jos käyn jossain illalla, hän on kaverilla kylässä sen aikaa.
Elämä on aika seesteistä, nauran joka päivä. Otan Opamoxeja tarpeen mukaan, yleensä 2-3 päivänä viikossa, joskus on kuukausien tauko lääkityksessä.
Diagnoosini on piilevä skitsofrenia eli skitsofreenistyyppinen persoonallisuushäiriö. (en ole koskaan ollut sairaalahoidossa).Eli et ole millään mittapuulla sairas? Mikään skitsoperäinen sairaus ei hoidu muutamalla Opamoxilla viikossa, joten ihan hyvin olet työkyvyttömyytesi junaillut. Jaksat oikein kovasti harrastaakin, niin mikäs siinä. Oikeasti, tämmöiset tekosairaat korpeaa ja pahasti.....
Tässä tulee esille hyvin se miten diagnooseja halutaan toisinaan (sosiaalisen) edun saamiseksi ja eriarvoisuus diagnoosiin johtavissa tekijöissä korpeaa muita samaa etua tavoittelevia tai niitä, jotka näkevät tällaisen ihmisen yhteiskunnan rasitteena. Mt-asioissahan ei juuri labramittauksia ole, joten diagnoosin taustat ovat yleensä veteen piirrettyjä viivoja.
Faktuaalisesti tilanne on se, että oli diagnoosi mikä tahansa , pitäisi ihmisen työllistymishorisonttia tarkastella ja jos näyttää siltä, ettei ihminen tule kelpaamaan työmarkkinoilla, pitää hänet päästää eläkkeelle.
Esimerkiksi neliraajahalvaantunut voi vakuutuslääketieteen (=medikalisaatio) näkökulmasta olla soveltuva sänkyjen koemakaajaksi, mutta koska sänkyjen koemakaajia ei tarvita, pitäisi neliraajahalvaantunut päästää eläkkeelle.
On todella typerää pitää ihmisiä roikkumassa työttöminä, jos he eivät tule töihin kykenemään ainva vain koventuvassa työn maailmassa tai jos relevantteja työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, voi rauhassa taantua ja lössöttää kotona diagnoosin varjolla. Ei tarvitse edes yrittää, koska ahdistuneisuus tai masennus. Jos osaa hyvin itkeä vastaanotolla, saa saikkua ja myöhemmin tk-eläkkeen. Siinä voi sitten rauhassa elää muiden rahoilla ja leikittää kissaa kotona.
Näin se hyvin monilla mt-ongelmaisilla menee, liian monilla. Ei tarvitse tehdä mitään mikä ei huvita, voi aina vetää mt-ongelmakortin esiin. Sairasta.
Vierailija kirjoitti:
No, voi rauhassa taantua ja lössöttää kotona diagnoosin varjolla. Ei tarvitse edes yrittää, koska ahdistuneisuus tai masennus. Jos osaa hyvin itkeä vastaanotolla, saa saikkua ja myöhemmin tk-eläkkeen. Siinä voi sitten rauhassa elää muiden rahoilla ja leikittää kissaa kotona.
Näinkö sinä teit? Missä päin maailmaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, voi rauhassa taantua ja lössöttää kotona diagnoosin varjolla. Ei tarvitse edes yrittää, koska ahdistuneisuus tai masennus. Jos osaa hyvin itkeä vastaanotolla, saa saikkua ja myöhemmin tk-eläkkeen. Siinä voi sitten rauhassa elää muiden rahoilla ja leikittää kissaa kotona.
Näin se hyvin monilla mt-ongelmaisilla menee, liian monilla. Ei tarvitse tehdä mitään mikä ei huvita, voi aina vetää mt-ongelmakortin esiin. Sairasta.
Paljonko on mainitsemasi "monta" ja "liian monta"? Kerrotko 10 yleisintä diagnoosia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, voi rauhassa taantua ja lössöttää kotona diagnoosin varjolla. Ei tarvitse edes yrittää, koska ahdistuneisuus tai masennus. Jos osaa hyvin itkeä vastaanotolla, saa saikkua ja myöhemmin tk-eläkkeen. Siinä voi sitten rauhassa elää muiden rahoilla ja leikittää kissaa kotona.
Lähdet siitä olettamuksesta, että ihmiset muka haluavat voida huonosti.
Ei kukaan kyllä toivo voivansa huonosti.
Aika typerä ajatus.
Kykenetkö yhtään muuten asettumaan toisen asemaan?
Jos et edes yritä, et voi ymmärtää toista ja hänen tilannettaan.
Silloin sinultakin jää jotakin tärkeää ja olennaista kokematta ja ymmärtämättä.
Kokeilisit joskus roolipeliä. Että ajattelet, tai toivot joka päivä kuolemaa. Että olisit aina ahdistunut. Et pystyisi menemään esim. julkisille paikoille tai ihmisten pariin. Päivät olisivat toistensa perästä yhtä harmaita ja muuttumattomia. Et kokisi iloa mistään.
Toisen rooliin asettuminen on ehkä vaikeaa ja joillekin jopa täysin mahdotonta.
Mutta voisihan sitä ainakin kokeilla.
Monelle muuten eläkkeelle joutuminen on shokki. Ei sitä kukaan ensisijaisesti toivo.
Menee alta kaikki, mitä elämässä toivoi pystyvänsä, tai halusi tehdä. Siksi sairauksien ennalta ehkäiseminen on tärkeässä roolissa, samoin muiden läheisten ja ihmisten tuki.
Olen toipunut vakavasta masennuksesta ja yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, kiitos vaan. Koko ajan kävin töissä, koska ihan oikeasti mt-ongelmat harvoin paranee kotona kyyhöttämällä. Lisäksi minulla on lääkitys varmaan koko loppuiän ja terapiassa kävin pahimpana vuonna omaan piikkiini varmaan kymppitonnin edestä. Ei näissä asioissa saa jäädä omaa surkeuttaan potemaan, vaan on tehtävä asioita. Vaikkei aina huvittaiskaan. t 23
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolikolla on aina kaksi puolta. Mt-ongelmien stigmatisointi on medikalisaation aikaansaamaa siinä missä lihavuuden ja muiden mitattavien ja näkyvien poikkeavuuksien stigmatisointi. Diagnoosit toisaalta voivat olla helpotus joillekin ihmisille, jotka eivät muutoin ymmärrä omaa itseään eivätkä hahmota miksi he eivät sovi yhteiskunna utopiseen standardiin, mutta ne useimmiten ovat erittäin haitallisia, siinä missä mikä tahansa muu yhteiskunnan asettama stigma.
Mikäli haluaa löytää jotain hyvää, niin sellainen ihminen, joka on itse kokenut, tuntenut ja ymmärtänyt sairauden, voi ymmärtää toisia saman kokeneita ihmisiä. Tätä voi verrata vaikkapa siihen, että ei perheetön ymmärrä välttämättä perheellisen arkea. Yhteiskunnassa ongelma näyttää olevan se, että tunteettomuudella pärjää paremmin kuin tunteilla. Näin ollen kehityksen voisi ennustaa menevän enemmän siihen suuntaan, että tulemme lisäämään medikalisaation avulla entistä enemmän stigmatisoitavia ihmisiä, jotka haluamme syrjäyttää. Tämä sopii kahteen suuntaukseen: globalisaation vuoksi vain 20% ihmisistä on tarpeellisia ja ihmisten ylikansoitus hoituu, kun ihmiset eivät lisäännyt saatuaan sopivia lääkkeitä libidon tappamiseen.
Ihminen joka ei pärjää yhteiskunnassa ilman yhteiskunnan apuja, ilman lääkkeitä ja lääkäreitä nuorempanakaan ei ole kykenevä elämään tässä yhteiskunnassa.
On naurettavaa että mt ongelmaiset yrittää selittää että he ovat jotenkin normaaleja tai jotenkin jopa parempia kuin tavalliset ihmiset. Jos näin olisi niin he eivät tarvitsisi yhteiskunnan rahoittamia hoitoja ja lääkkeitä. Suurin osa mt potilaista ei tarvitsisi yhteiskunna tukia edes elämiseen. Eikä he tarvitsisi koko aja muiden tukea elämiseensä (sukulaisten ja kavereiden tukea).
Foliohattujen kirjoituksia kun lukee niin ei voi kuin kadehtia sitä, miten jännittävässä maailmassa he elävät. Agentit ja avaruusoliot ovat heille arkipäivää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmeessä niistä mt-ongelmista pitäisi löytyä jotain hyvää? Eikö se hopeareunus ole se kun on mahdollisuus toipua tai parantaa elämänlaatua? Masennuksessa ja syömishäiriössä ei vielä ole ilmennyt mitään hyvää viimeisimpien reilun kolmnekymmenen vuyoden aikana.
En todellakaan usko kärsimys kasvattaa- fraasiin. Kärsimys satuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, voi rauhassa taantua ja lössöttää kotona diagnoosin varjolla. Ei tarvitse edes yrittää, koska ahdistuneisuus tai masennus. Jos osaa hyvin itkeä vastaanotolla, saa saikkua ja myöhemmin tk-eläkkeen. Siinä voi sitten rauhassa elää muiden rahoilla ja leikittää kissaa kotona.
Lähdet siitä olettamuksesta, että ihmiset muka haluavat voida huonosti.
Ei kukaan kyllä toivo voivansa huonosti.
Aika typerä ajatus.
Kykenetkö yhtään muuten asettumaan toisen asemaan?
Jos et edes yritä, et voi ymmärtää toista ja hänen tilannettaan.
Silloin sinultakin jää jotakin tärkeää ja olennaista kokematta ja ymmärtämättä.
Kokeilisit joskus roolipeliä. Että ajattelet, tai toivot joka päivä kuolemaa. Että olisit aina ahdistunut. Et pystyisi menemään esim. julkisille paikoille tai ihmisten pariin. Päivät olisivat toistensa perästä yhtä harmaita ja muuttumattomia. Et kokisi iloa mistään.
Toisen rooliin asettuminen on ehkä vaikeaa ja joillekin jopa täysin mahdotonta.
Mutta voisihan sitä ainakin kokeilla.
Monelle muuten eläkkeelle joutuminen on shokki. Ei sitä kukaan ensisijaisesti toivo.
Menee alta kaikki, mitä elämässä toivoi pystyvänsä, tai halusi tehdä. Siksi sairauksien ennalta ehkäiseminen on tärkeässä roolissa, samoin muiden läheisten ja ihmisten tuki.
Ketään ei kiinnosta eikä pidäkkään kiinnostaa. Jokaisen oma pää on heidän omalla vastuulla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, voi rauhassa taantua ja lössöttää kotona diagnoosin varjolla. Ei tarvitse edes yrittää, koska ahdistuneisuus tai masennus. Jos osaa hyvin itkeä vastaanotolla, saa saikkua ja myöhemmin tk-eläkkeen. Siinä voi sitten rauhassa elää muiden rahoilla ja leikittää kissaa kotona.
Lähdet siitä olettamuksesta, että ihmiset muka haluavat voida huonosti.
Ei kukaan kyllä toivo voivansa huonosti.
Aika typerä ajatus.
Kykenetkö yhtään muuten asettumaan toisen asemaan?
Jos et edes yritä, et voi ymmärtää toista ja hänen tilannettaan.
Silloin sinultakin jää jotakin tärkeää ja olennaista kokematta ja ymmärtämättä.
Kokeilisit joskus roolipeliä. Että ajattelet, tai toivot joka päivä kuolemaa. Että olisit aina ahdistunut. Et pystyisi menemään esim. julkisille paikoille tai ihmisten pariin. Päivät olisivat toistensa perästä yhtä harmaita ja muuttumattomia. Et kokisi iloa mistään.
Toisen rooliin asettuminen on ehkä vaikeaa ja joillekin jopa täysin mahdotonta.
Mutta voisihan sitä ainakin kokeilla.
Monelle muuten eläkkeelle joutuminen on shokki. Ei sitä kukaan ensisijaisesti toivo.
Menee alta kaikki, mitä elämässä toivoi pystyvänsä, tai halusi tehdä. Siksi sairauksien ennalta ehkäiseminen on tärkeässä roolissa, samoin muiden läheisten ja ihmisten tuki.
Olen toipunut vakavasta masennuksesta ja yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, kiitos vaan. Koko ajan kävin töissä, koska ihan oikeasti mt-ongelmat harvoin paranee kotona kyyhöttämällä. Lisäksi minulla on lääkitys varmaan koko loppuiän ja terapiassa kävin pahimpana vuonna omaan piikkiini varmaan kymppitonnin edestä. Ei näissä asioissa saa jäädä omaa surkeuttaan potemaan, vaan on tehtävä asioita. Vaikkei aina huvittaiskaan. t 23
Sellainen masennuslarppi sulla. :)
Vierailija kirjoitti:
No, voi rauhassa taantua ja lössöttää kotona diagnoosin varjolla. Ei tarvitse edes yrittää, koska ahdistuneisuus tai masennus. Jos osaa hyvin itkeä vastaanotolla, saa saikkua ja myöhemmin tk-eläkkeen. Siinä voi sitten rauhassa elää muiden rahoilla ja leikittää kissaa kotona.
Niin, kaikki me joilla on mt-ongelmia olemme työkyvyttömyyseläkkeellä. NOT! Et voi olla noin tyhmä. Kyllä on ihan työn ohessa (maksettu samalla sunkin elämäsi) sairasteltu kaikki nämä vuosikymmenet, vai luulitko että kaikki mt-ongelmaiset on psykoottisia tms? Kai tajuat että suurin osa syömishäiriöisistä käy töissä,samoin ahdistuneet, masentuneet...
Milloin taantumisen ja toisten rahoilla elämisen olisi määrä alkaa? Syösmihäiriö alkoi lähes 40 v sitten, joko voin odotella tuottoja? /s
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, voi rauhassa taantua ja lössöttää kotona diagnoosin varjolla. Ei tarvitse edes yrittää, koska ahdistuneisuus tai masennus. Jos osaa hyvin itkeä vastaanotolla, saa saikkua ja myöhemmin tk-eläkkeen. Siinä voi sitten rauhassa elää muiden rahoilla ja leikittää kissaa kotona.
Lähdet siitä olettamuksesta, että ihmiset muka haluavat voida huonosti.
Ei kukaan kyllä toivo voivansa huonosti.
Aika typerä ajatus.
Kykenetkö yhtään muuten asettumaan toisen asemaan?
Jos et edes yritä, et voi ymmärtää toista ja hänen tilannettaan.
Silloin sinultakin jää jotakin tärkeää ja olennaista kokematta ja ymmärtämättä.
Kokeilisit joskus roolipeliä. Että ajattelet, tai toivot joka päivä kuolemaa. Että olisit aina ahdistunut. Et pystyisi menemään esim. julkisille paikoille tai ihmisten pariin. Päivät olisivat toistensa perästä yhtä harmaita ja muuttumattomia. Et kokisi iloa mistään.
Toisen rooliin asettuminen on ehkä vaikeaa ja joillekin jopa täysin mahdotonta.
Mutta voisihan sitä ainakin kokeilla.
Monelle muuten eläkkeelle joutuminen on shokki. Ei sitä kukaan ensisijaisesti toivo.
Menee alta kaikki, mitä elämässä toivoi pystyvänsä, tai halusi tehdä. Siksi sairauksien ennalta ehkäiseminen on tärkeässä roolissa, samoin muiden läheisten ja ihmisten tuki.
Ketään ei kiinnosta eikä pidäkkään kiinnostaa. Jokaisen oma pää on heidän omalla vastuulla
Vankila, poliisi ja palokunta kaikki pois. Näin alkuun. Koita nyt olla johdonmukainen vihassasi.
Kyllä on sitkeä tämä yksi trolli. Kaikki päivät kirjoittaa AV lle aiheeseen kun aiheeseen vastarannankiiskenä ja komentoi mia kommenttejaan. Tunnen jo kirjoitustyylistä. Ilmeisesti työtön ressukka ja purkaa pahaaoloaan sitten muihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolikolla on aina kaksi puolta. Mt-ongelmien stigmatisointi on medikalisaation aikaansaamaa siinä missä lihavuuden ja muiden mitattavien ja näkyvien poikkeavuuksien stigmatisointi. Diagnoosit toisaalta voivat olla helpotus joillekin ihmisille, jotka eivät muutoin ymmärrä omaa itseään eivätkä hahmota miksi he eivät sovi yhteiskunna utopiseen standardiin, mutta ne useimmiten ovat erittäin haitallisia, siinä missä mikä tahansa muu yhteiskunnan asettama stigma.
Mikäli haluaa löytää jotain hyvää, niin sellainen ihminen, joka on itse kokenut, tuntenut ja ymmärtänyt sairauden, voi ymmärtää toisia saman kokeneita ihmisiä. Tätä voi verrata vaikkapa siihen, että ei perheetön ymmärrä välttämättä perheellisen arkea. Yhteiskunnassa ongelma näyttää olevan se, että tunteettomuudella pärjää paremmin kuin tunteilla. Näin ollen kehityksen voisi ennustaa menevän enemmän siihen suuntaan, että tulemme lisäämään medikalisaation avulla entistä enemmän stigmatisoitavia ihmisiä, jotka haluamme syrjäyttää. Tämä sopii kahteen suuntaukseen: globalisaation vuoksi vain 20% ihmisistä on tarpeellisia ja ihmisten ylikansoitus hoituu, kun ihmiset eivät lisäännyt saatuaan sopivia lääkkeitä libidon tappamiseen.
Ihminen joka ei pärjää yhteiskunnassa ilman yhteiskunnan apuja, ilman lääkkeitä ja lääkäreitä nuorempanakaan ei ole kykenevä elämään tässä yhteiskunnassa.
On naurettavaa että mt ongelmaiset yrittää selittää että he ovat jotenkin normaaleja tai jotenkin jopa parempia kuin tavalliset ihmiset. Jos näin olisi niin he eivät tarvitsisi yhteiskunnan rahoittamia hoitoja ja lääkkeitä. Suurin osa mt potilaista ei tarvitsisi yhteiskunna tukia edes elämiseen. Eikä he tarvitsisi koko aja muiden tukea elämiseensä (sukulaisten ja kavereiden tukea).
Silloin olet väärällä mantereella. Reinin mallisissa yhteiskunnissa, joissa hyvinvointipalvelut tuottaa valtio, meidän on pakko huomoida myös ne, jotka eivät kykene työhön. Sellainen voi olla esimerkiksi lapsesi, joka vammautuu synnyksessä tai sinä itse, kun loukkaat itsesi. Angoamerikkalaisessa mallissa olet vastuussa itsestäsi ja kuolet pois, jos et kykene itseäsi elättämään niillä ehdoilla, jotka eliitti on asettanut elossapysymisen ehdoiksi. Mikä näistä kahdesta mallista sinun mielestäsi on eettisesti oikein?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on sitkeä tämä yksi trolli. Kaikki päivät kirjoittaa AV lle aiheeseen kun aiheeseen vastarannankiiskenä ja komentoi mia kommenttejaan. Tunnen jo kirjoitustyylistä. Ilmeisesti työtön ressukka ja purkaa pahaaoloaan sitten muihin.
Jännä kommentti. Oletko sitä mieltä, että kaikkien pitäisi ajatella siten kuin sinä ajattelet? Onko tärkeämpää tarkastella kirjoitustyyliä ja identifioida ihminen, joka esittää mielipiteen kuin se, että esittäisit oman mielipiteesi aiheeseen liittyen?
Alue: Aihe vapaa
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä,
pysyvällä, 25-v asti, joten saan olla paljon kotona.
Herään aamuisin 6:lta, laitan aamiaista ja klassista musiikkia, käyn pesulla, herätän lapsen ja saattelen kouluun. Hän on ylpeä, kun äiti välittää niin paljon että saattaa joskus kouluun - ja koulun jälkeen on aina paikalla tarjoamassa päivällistä ja pelikaverina.
Aamulla saatan mennä treeneihin,
tai jos olen rasittunut, voin mennä hiljaiseen kotiin ja laskeutua sängylle venyttelemään ja nukkumaan päiväunia, lukemaan hyvää kirjaa tms., joka päivä.
Päivät ovat rahattomia, pelkään aina kauheasti että saan laskun jota en voikaan maksaa,
mutta olen myös vapaa.
Välillä tapailen terveitä tai mt-ongelmaisia naisia, käymme kirjastossa, museossa, teatterissa urheiluhallilla, keilaamassa tai ravintolassa: ravintolaa lukuunottamatta saan kaikkialla eläkeläisalennuksen.
Nykyinen miesystäväni on platoninen tuttavuus, mutta tärkeä ystävä minulle. Me veneilemme yhdessä, joskus matkustelemme.
Lapseni ei vietä koskaan iltoja yksin äidin työssäkäynnin takia, jos käyn jossain illalla, hän on kaverilla kylässä sen aikaa.
Elämä on aika seesteistä, nauran joka päivä. Otan Opamoxeja tarpeen mukaan, yleensä 2-3 päivänä viikossa, joskus on kuukausien tauko lääkityksessä.
Diagnoosini on piilevä skitsofrenia eli skitsofreenistyyppinen persoonallisuushäiriö. (en ole koskaan ollut sairaalahoidossa).