Miten näin voi käydä?

Olen 26 v. nainen ja minulla ei ole yhtäkään ystävää. Ei edes kavereita tai satunnaisia"tuttavia", ei ketään. On vain niin vaikea ymmärtää, miten tämä on tapahtunut ja kuinka yksin ihminen voi olla tässä maailmassa.

En ollut mikään klassinen eristäytyvä koulukiusattu. Minulla oli aina paljon kavereita ala-asteelta lukioon, mutta sen jälkeen ihmiset vain katosivat. Suhteet lukiokavereihin hiipuivat vähitellen pois ja tilalle ei tullut uusia. Opiskelin useissa eri korkeakouluissa, mutta en ikinä kuulunut mihinkään opiskeluporukkaan. Orientaatioviikolla kaikki vain jotenkin automaattisesti ryhmäytyivät, ja minä jäin ulkopuolelle. Tämä jatkui läpi opintojen koulusta riippumatta. Mikään pakollinen ryhmäprojektikaan ei auttanut. Kaikki olivat täysin mukavia ja ystävällisiä minulle, mutta kun oli aika lähteä kahville tai syömään, minua ei kutsuttu. Jos pakosta lyöttäydyin mukaan, istuin pöydässä kuunnellen tapahtumia edellisen viikon bilestä, joihin minua ei oltu kutsuttu. Vielä ikävämpää oli kuunnella suunnitelmia tulevan viikonlopun bileistä, joihin minua ei kutsuttu. Ei edes säälistä tai kohteliaisuudesta, kun kerran siinä pöydässä istuin kuuntelemassa.

Kärsin masennuksesta ja psyk. polilta minut laitettiin ties mihin yksinäisten nuorten ryhmiin ja taide- tai retkiryhmiin, mutta sama toistui niissäkin. Ihmiset automaattisesti löysivät toisensa ja ryhmäytyivät ryhmien sisällä, mutta minä olin taas yksin. Toiset sopivat lähtevänsä kahville ryhmien tapaamisten välissä ja minua ei kutsuttu. Muutaman kerran tungin itseni baari-iltaan, joka oli tarkoitettu koko ryhmälle, mutta ryhmän loppuessa kenelläkään ei ollut mitään halua pitää yhteyttä minuun.

Edellinen puhelimeni hajosi ja olin monta kuukautta ilman puhelinta, kun tajusin lähes huvittuneena, ettei minulla itse asiassa ollut sille mitään käyttöä. Jotenkin käsittämätöntä maailmassa, jossa kaikki muut roikkuvat puhelimessaan koko päivän. Äitini soittaa minulle kerran kuukaudessa ja hän onkin ainut henkilö, jonka kanssa ikinä puhun. Isäni oli lähtenyt ennen kuin synnyin ja minulla ei ole sisaruksia. Tekstiviestejä saan muutaman kerran vuodessa ja ne ovat kaikki reseptiuusintoja Kelalta tai peruutuksia psyk. polilta. Puhelimeni kontaktilista ammottaa tyhjyyttään.

En enää tiedä, mitä voin tehdä. Olen niin yksinäinen ja joka ikinen juhlapyhä on kidutusta. On vaikeaa pelkästään poistua kotoa, koska ulkomaailma on täynnä ihmisiä ja se vain muistuttaa yksinäisyydestäni. Maailma kun on täynnä ihmisiä, mutta siellä ei silti ole minulle ketään. Koska asialle ei ole vuosien saatossa löytynyt ratkaisua, on minun vaikea kuvitella, että sille ikinä löytyisi... Mutta en kestä elää loppuelämääni näin.