Lähetä terveisesi kaipaamallesi henkilölle II

Tiedän ettet ollut tosissaan. 😀

Kauniita unia söpöläinen.

Oletko menossa nukkumaan? 😊

Hyvää yötä 💗

Hyvää yötä Smokey Eyes 😘

Antti, ota kiinni 😘💕💞💋

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ettet ollut tosissaan. 😀

En ollutkaan. En oo susta kiinnostunut, sorry.

Voi, onko täällä edelleen tapana lähettää hyvän yön toivotukset. En ole käynyt täälä pitkään aikaan.

Tänään oli hyvä päivä. 😉

Ajatteletko mua, L?

Vierailija kirjoitti:

Tänään oli hyvä päivä. 😉

Kiva kuulla 💓💓💓

Hyvää yötä ja kauniita unia. Valvon vielä jonkin aikaa toisella palstalla ja sp:ssa. 😁

Hyvät huomenet hänelle, hurmaavalle mörököllille.

Vierailija kirjoitti:

Ajatteletko mua, L?

Kyllä

Huomenia! 💗 Nukuin vähän ja heräsin aikaisin, ilmeisesti jännityksestä johtuen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatteletko mua, L?

Kyllä

Olisitpa hän.

Olen kyllä kertonut kaiken näiden kuukausien aikana. Tiedät tunteeni sinua kohtaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsä ketju!

Ei täällä mitään jännää ole ikinä tapahtunutkaan.

Mielisairaat avautuu ja nössöt lähettää hurjana anonyymejä rakkaudentunnustuksia kaivatuilleen.

Joo tosi nössöä kun ei laita ihastuksen takia molempien perheitä ja elämää sekaisin.

Ihastuminen tai mitä tahansa.. Mutta on suuri oikeus elää sitä omaa elämää. Siihen kuuluu se ettei lapset ole liima ihmiseen jonka kanssa elät vaan elät elämää jossa sinulle on paikka ja lapset mutta myös ihminen jonka kanssa tahdot elää.

Ei lapset kärsi erosta kun tilanne hoidetaan kunnolla ja lapset tulevat ensin. Mutta jos elät suhteessa jonka pään jo hukkasit niin onko siinä hyvä olla iänkaiken?

Jos sinulla ei olisi lapsia, olisitteko yhdessä?

Entä miten kukaan voisi sanoa että ero olisi väärin jos siitä tahtoo pois, vain koska on lapsia?

Ehkä te molemmat löydätte uudet kumppanit ja lapset saa kaksi hyvää kotia ja molemmat vanhemmat alkaisi elää?

Siksi se on väärin, kun siinä rikotaan kehitysvaiheessa olevan ihmisen koti ja perhe.

Siksi se on väärin, kun lapsella on oikeus ehjään perheeseen ja turvalliseen lapsuuteen, eikä perheen hajoaminen ole osa turvallista lapsuutta.

Lapsen psyykkinen kehitys voi vaurioitua pysyvästi ja tutkitusti eroperheiden lapsilla onkin jopa 50% suurempi todennäköisyys mm. masennukseen ja ahdistukseen (ja sitä kautta myös päihdeongelmiin) myöhemmällä iällä.

Eroperheen lapsella on myös keskimäärin vaikeampi muodostaa ystävyyssuhteita ja tietysti sitoutua parisuhteeseen, mikä onkin jo aikamoinen kansallinen kierre.

Siis vaikeudet sitoutua.

Nykypäivän kaupungeissa kasvaneista nuorista aikuisista huomattava osa on eroperheiden lapsia eikä tarvitse olla mikään neropatti huomatakseen, että ne samat 80-90-luvulla syntyneet lapset ovat myös niitä, joiden keskuudessa mt-ongelmat rehottavat, radikaalifeminismi ja toisaalta naisviha jyllää (eli kaikesta tasa-arvon tavoittelusta huolimatta sukupuolten vastakkainasettelu elää ja voi erittäin hyvin!), sitoutua ei osata eikä haluta, perheellistymistä PELÄTÄÄN paskat housussa jne.

Onneksi edes tasan jaettu vanhemmuus eroperheissä lisääntyy, eli yhä harvemmin erolapsi joutuu siihen tilanteeseen, jossa näkee toista vanhempaansa (yleensä isää) joka toinen viikonloppu eli NELJÄ PÄIVÄÄ KUUKAUDESSA, mikä on todella äärimmäisen järkyttävän vähän.

Silti lapsi joutuu vaihtamaan kotia jatkuvasti ja ehjä perhe muisto vain, kokemus siitä ettei mikään kestä ja egoismi on normaalia saatu ja sitoutumisen malli ikuisesti särkynyt.

Lisäksi täytyy myös muistaa, että harvassa ovat ne eronneet ihmiset, jotka ovat entisten puolisoiden ja lastensa vanhempien kanssa hyviä ystäviä ja koko kuvio käytännön rikkinäisyydestä huolimatta sellainen lämmin ja rakastava, mikä varmasti vaikuttaisi jo paljon.

Päinvastoin todellisuus on usein julma, itsekäs ja kova jossa ”exät on exiä” ja lapset riitakapulan osassa, pakollinen paha tai jotain joissa roikutaan kuin hukkuva orressa.

Tuossa joitain syitä, miksi itse en voisi rikkoa yhdenkään lapsen kotia.

En oman lapsen, en toisen lapsen enkä kenenkään lapsen, jonka kodissa joku aikuinen asuu.

Naurattaa kun Suomessa paheksutaan jos lapset on usein mummolassa, äiti jättää 1-vuotiaan viikoksi kun lähtee lomalle, vanhemmat käy joka vuosi kahdestaan pari viikkoa lomalla jne., mutta sitten eroaminen on NORMI.:D

Epäloogiset vajukit, ihmettelevät myös miksi nuoriso ei enää kunnioita vanhempiaan - miksi kunnioittaisi, kun vanhemmat ei koskaan kunnioittaneet lapsiaan?!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsä ketju!

Ei täällä mitään jännää ole ikinä tapahtunutkaan.

Mielisairaat avautuu ja nössöt lähettää hurjana anonyymejä rakkaudentunnustuksia kaivatuilleen.

Joo tosi nössöä kun ei laita ihastuksen takia molempien perheitä ja elämää sekaisin.

Ihastuminen tai mitä tahansa.. Mutta on suuri oikeus elää sitä omaa elämää. Siihen kuuluu se ettei lapset ole liima ihmiseen jonka kanssa elät vaan elät elämää jossa sinulle on paikka ja lapset mutta myös ihminen jonka kanssa tahdot elää.

Ei lapset kärsi erosta kun tilanne hoidetaan kunnolla ja lapset tulevat ensin. Mutta jos elät suhteessa jonka pään jo hukkasit niin onko siinä hyvä olla iänkaiken?

Jos sinulla ei olisi lapsia, olisitteko yhdessä?

Entä miten kukaan voisi sanoa että ero olisi väärin jos siitä tahtoo pois, vain koska on lapsia?

Ehkä te molemmat löydätte uudet kumppanit ja lapset saa kaksi hyvää kotia ja molemmat vanhemmat alkaisi elää?

Siksi se on väärin, kun siinä rikotaan kehitysvaiheessa olevan ihmisen koti ja perhe.

Siksi se on väärin, kun lapsella on oikeus ehjään perheeseen ja turvalliseen lapsuuteen, eikä perheen hajoaminen ole osa turvallista lapsuutta.

Lapsen psyykkinen kehitys voi vaurioitua pysyvästi ja tutkitusti eroperheiden lapsilla onkin jopa 50% suurempi todennäköisyys mm. masennukseen ja ahdistukseen (ja sitä kautta myös päihdeongelmiin) myöhemmällä iällä.

Eroperheen lapsella on myös keskimäärin vaikeampi muodostaa ystävyyssuhteita ja tietysti sitoutua parisuhteeseen, mikä onkin jo aikamoinen kansallinen kierre.

Siis vaikeudet sitoutua.

Nykypäivän kaupungeissa kasvaneista nuorista aikuisista huomattava osa on eroperheiden lapsia eikä tarvitse olla mikään neropatti huomatakseen, että ne samat 80-90-luvulla syntyneet lapset ovat myös niitä, joiden keskuudessa mt-ongelmat rehottavat, radikaalifeminismi ja toisaalta naisviha jyllää (eli kaikesta tasa-arvon tavoittelusta huolimatta sukupuolten vastakkainasettelu elää ja voi erittäin hyvin!), sitoutua ei osata eikä haluta, perheellistymistä PELÄTÄÄN paskat housussa jne.

Onneksi edes tasan jaettu vanhemmuus eroperheissä lisääntyy, eli yhä harvemmin erolapsi joutuu siihen tilanteeseen, jossa näkee toista vanhempaansa (yleensä isää) joka toinen viikonloppu eli NELJÄ PÄIVÄÄ KUUKAUDESSA, mikä on todella äärimmäisen järkyttävän vähän.

Silti lapsi joutuu vaihtamaan kotia jatkuvasti ja ehjä perhe muisto vain, kokemus siitä ettei mikään kestä ja egoismi on normaalia saatu ja sitoutumisen malli ikuisesti särkynyt.

Lisäksi täytyy myös muistaa, että harvassa ovat ne eronneet ihmiset, jotka ovat entisten puolisoiden ja lastensa vanhempien kanssa hyviä ystäviä ja koko kuvio käytännön rikkinäisyydestä huolimatta sellainen lämmin ja rakastava, mikä varmasti vaikuttaisi jo paljon.

Päinvastoin todellisuus on usein julma, itsekäs ja kova jossa ”exät on exiä” ja lapset riitakapulan osassa, pakollinen paha tai jotain joissa roikutaan kuin hukkuva orressa.

Tuossa joitain syitä, miksi itse en voisi rikkoa yhdenkään lapsen kotia.

En oman lapsen, en toisen lapsen enkä kenenkään lapsen, jonka kodissa joku aikuinen asuu.

Onko se sitoutumisen malli parempi jos tahtoisit elää jonkun toisen ihmisen kanssa? Ajattelitko lähteä elää oman elämän kun lapset kasvaa? 

Ymmärrän tuon mitä tarkoitat kun lapset jää erossa lyömäaseeksi eksää varten eikä lapsista enää huolehdita, tulee toisen oikeus omia lapset. Sitäkö pelkäät? 

Iso osa minussa myötäelää sitä kipuasi, ettet elä enää elämää jota tahdot -vain koska lapset. Pidän tuota suurenakin asiana mutta myös vääränä sinun  lisäksimyös sitä kumppaniasi joka ehkä kuvittelee että rakastat ja tahdot häntä. 

Tunnen paljon osallistuvia isiä, ei vain niitä äitejä jotka katkeroituu ja lakkaa elämästä kun mies lähtee. Ehkä sinun pitää uskoa siihen lapsiesi äitiin? Ehkä muutos pelottaa myös sinua ja sen myötäminen että olet jotenkin epäonnistunut vanhempana ja kumppanina? Kun sanot "kuolemaan saakka" tahtovasi, niin olet myös sitä- vaikket tahtoisi enää? Ehkä olet vaan jääräpäinen, mutta sivuutat itsesi. 

Entä jos lapsesi joskus kertoisi että tuntee omassa liitossaan näin, mitä vastaat? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsä ketju!

Ei täällä mitään jännää ole ikinä tapahtunutkaan.

Mielisairaat avautuu ja nössöt lähettää hurjana anonyymejä rakkaudentunnustuksia kaivatuilleen.

Joo tosi nössöä kun ei laita ihastuksen takia molempien perheitä ja elämää sekaisin.

Ihastuminen tai mitä tahansa.. Mutta on suuri oikeus elää sitä omaa elämää. Siihen kuuluu se ettei lapset ole liima ihmiseen jonka kanssa elät vaan elät elämää jossa sinulle on paikka ja lapset mutta myös ihminen jonka kanssa tahdot elää.

Ei lapset kärsi erosta kun tilanne hoidetaan kunnolla ja lapset tulevat ensin. Mutta jos elät suhteessa jonka pään jo hukkasit niin onko siinä hyvä olla iänkaiken?

Jos sinulla ei olisi lapsia, olisitteko yhdessä?

Entä miten kukaan voisi sanoa että ero olisi väärin jos siitä tahtoo pois, vain koska on lapsia?

Ehkä te molemmat löydätte uudet kumppanit ja lapset saa kaksi hyvää kotia ja molemmat vanhemmat alkaisi elää?

Siksi se on väärin, kun siinä rikotaan kehitysvaiheessa olevan ihmisen koti ja perhe.

Siksi se on väärin, kun lapsella on oikeus ehjään perheeseen ja turvalliseen lapsuuteen, eikä perheen hajoaminen ole osa turvallista lapsuutta.

Lapsen psyykkinen kehitys voi vaurioitua pysyvästi ja tutkitusti eroperheiden lapsilla onkin jopa 50% suurempi todennäköisyys mm. masennukseen ja ahdistukseen (ja sitä kautta myös päihdeongelmiin) myöhemmällä iällä.

Eroperheen lapsella on myös keskimäärin vaikeampi muodostaa ystävyyssuhteita ja tietysti sitoutua parisuhteeseen, mikä onkin jo aikamoinen kansallinen kierre.

Siis vaikeudet sitoutua.

Nykypäivän kaupungeissa kasvaneista nuorista aikuisista huomattava osa on eroperheiden lapsia eikä tarvitse olla mikään neropatti huomatakseen, että ne samat 80-90-luvulla syntyneet lapset ovat myös niitä, joiden keskuudessa mt-ongelmat rehottavat, radikaalifeminismi ja toisaalta naisviha jyllää (eli kaikesta tasa-arvon tavoittelusta huolimatta sukupuolten vastakkainasettelu elää ja voi erittäin hyvin!), sitoutua ei osata eikä haluta, perheellistymistä PELÄTÄÄN paskat housussa jne.

Onneksi edes tasan jaettu vanhemmuus eroperheissä lisääntyy, eli yhä harvemmin erolapsi joutuu siihen tilanteeseen, jossa näkee toista vanhempaansa (yleensä isää) joka toinen viikonloppu eli NELJÄ PÄIVÄÄ KUUKAUDESSA, mikä on todella äärimmäisen järkyttävän vähän.

Silti lapsi joutuu vaihtamaan kotia jatkuvasti ja ehjä perhe muisto vain, kokemus siitä ettei mikään kestä ja egoismi on normaalia saatu ja sitoutumisen malli ikuisesti särkynyt.

Lisäksi täytyy myös muistaa, että harvassa ovat ne eronneet ihmiset, jotka ovat entisten puolisoiden ja lastensa vanhempien kanssa hyviä ystäviä ja koko kuvio käytännön rikkinäisyydestä huolimatta sellainen lämmin ja rakastava, mikä varmasti vaikuttaisi jo paljon.

Päinvastoin todellisuus on usein julma, itsekäs ja kova jossa ”exät on exiä” ja lapset riitakapulan osassa, pakollinen paha tai jotain joissa roikutaan kuin hukkuva orressa.

Tuossa joitain syitä, miksi itse en voisi rikkoa yhdenkään lapsen kotia.

En oman lapsen, en toisen lapsen enkä kenenkään lapsen, jonka kodissa joku aikuinen asuu.

Onko se sitoutumisen malli parempi jos tahtoisit elää jonkun toisen ihmisen kanssa? Ajattelitko lähteä elää oman elämän kun lapset kasvaa? 

Ymmärrän tuon mitä tarkoitat kun lapset jää erossa lyömäaseeksi eksää varten eikä lapsista enää huolehdita, tulee toisen oikeus omia lapset. Sitäkö pelkäät? 

Iso osa minussa myötäelää sitä kipuasi, ettet elä enää elämää jota tahdot -vain koska lapset. Pidän tuota suurenakin asiana mutta myös vääränä sinun  lisäksimyös sitä kumppaniasi joka ehkä kuvittelee että rakastat ja tahdot häntä. 

Tunnen paljon osallistuvia isiä, ei vain niitä äitejä jotka katkeroituu ja lakkaa elämästä kun mies lähtee. Ehkä sinun pitää uskoa siihen lapsiesi äitiin? Ehkä muutos pelottaa myös sinua ja sen myötäminen että olet jotenkin epäonnistunut vanhempana ja kumppanina? Kun sanot "kuolemaan saakka" tahtovasi, niin olet myös sitä- vaikket tahtoisi enää? Ehkä olet vaan jääräpäinen, mutta sivuutat itsesi. 

Entä jos lapsesi joskus kertoisi että tuntee omassa liitossaan näin, mitä vastaat? 

Ei minulla ole mitään tilannetta päällä tai perhettä rikottavana.

Lapsille on hyvä opettaa, että onneaan saa tavoitella, mutta ei muiden kustannuksella.

Omat fiilikset ei ole aina tärkeintä, vaikka kynnysmatoksikaan ei pidä ruveta.