Parisuhde ja yhteinen lapsi, mutta omat asunnot?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista kuulla miehen versio tästä. Veikkaan että sieltä tulisi kuvaus siivousnatsista nalkuttajasta joka yrittää jatkuvasti määräillä kodinhoitoon liittyvissä asioissa joita itse pitää turhina. Varmasti on parempi teille molemmille että et pakota miestäsi jatkuvaan puunaamiseen kun hän ei selkeästikään sitä arvosta (eikä sitä siisteyttä ole mikään pakko arvostaa!!!!) ja mies antaa sinulle taas rauhan jynssätä paikkoja niin paljon kuin haluat.

Olisiko ongelma kuitenkin se että haluat kontrolloida kaikkea kotonasi? Monesti ocd-ihmisillä tuo siivoaminen on tärkeää, kuten myös se että oma tapa on oikea tapa. "Fiksusta lapsestakin" pitää saada samanlainen. Mitä jos lapsesi perusluonne onkin kuten isänsä, ettei pidä siisteyttä tärkeänä? Siis ei johdu siitä ettei halua tai osaa siivota, ei vaan arvosta sitä. Heitätkö lapsen sitten isänsä asuntoon?

Jos olisit ap kertonut vain että olet aina se joka siivoaa, en olisi tähän takertunut. Mutta jos sinun täytyy järjestellä miehen kaapitkin, niin kuulostaa kyllä aika sairaalta. Mitä se kuuluu kenelle muulle kuin miehellesi, millaista hänen kaapissaan on? Ymmärrän että ruuantähteitä ei jätetä homehtumaan lattioille, mutta KAAPIT??!! Kertoo myös siitä että miehelläsi ei taida olla yhtään omaa tilaa nykyisessä "kodissaan" että saisi elää kuten haluaa.

Onhan se miehellekin sitten kivempi asua omassa tilassaan ihan kuin itse haluaa? Eihän tässä ongelmaa? Viereinen asunto - ovi vain välissä. Toisen saa olla siivousfriikki ja toinen possu? Kumpikin on onnellinen? Eikö AP tätä tässä tavoittele?

Miksi sitten ei eläisi kokonaan yksin sen sijaan että yrittää elää ihmisen kanssa joka ei kutenkaan hyväksy sinua ja tapojasi elää?

Vähän veikkaan että mies löytää rinnalleen nopeasti uuden kumppanin joka myös haluaa hänen kanssaan jakaa yhteisen kodin.

Minäkin vähän ihmettelen, että miksi olla yhdessä hoj ei pärjätä yhdessä. Lapsi oppii ajan kanssa tuon ihan normaaliksi parisuhteeksi.

Mikä olisi tavoitteesi tälle kahden kodin idealle?

Jos olisitte tyytyväisiä siihen, että arkea ei enää jaettaisi eikä oltaisi varsinaisesti elämänkumppaneita vaan pikemminkin seurusteleva pari, kannattaa kokeilla.

Omissa asunnoissa asuminen ja toisen luona kyläily on ihan eri asia kuin arjen jakaminen. Jos taas vietätte aikaa aina yhdessä ja olette toisen luona kuin kotonanne, nykyiset ongelmat eivät katoa mihinkään. On myös luultavaa, että juuri ne rentouttavat ja kiireettömät leffa- ja saunaillat joista kirjoitit, jäävät vähitellen pois. Väsyneenä ei jaksa välttämättä kotoaan lähteä minnekään eikä halua ruveta säätämään ja sopimaan tapaamisia. 

Oletko valmis myös olemaan erossa lapsestasi, jos mies ei tulekaan sinun luoksesi lapsiajallaan, vaan he suunnittelevat omat menot?

Jos sinun on tarkoitus kokelulla antaa miehelle opetus ja haluaisit palata kuitenkin myöhemmin asumaan yhteen, kannattaa tiedostaa etukäteen riskit. Erilleenmuutto ennakoi usein eroa. Ei välttämättä juuri teidän tapauksessanne, mutta asiaa lienee syytä harkita tarkkaan.

Oletteko jutelleet yhdessä erilleenmuutosta, mitä miehesi on ideasta mieltä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista kuulla miehen versio tästä. Veikkaan että sieltä tulisi kuvaus siivousnatsista nalkuttajasta joka yrittää jatkuvasti määräillä kodinhoitoon liittyvissä asioissa joita itse pitää turhina. Varmasti on parempi teille molemmille että et pakota miestäsi jatkuvaan puunaamiseen kun hän ei selkeästikään sitä arvosta (eikä sitä siisteyttä ole mikään pakko arvostaa!!!!) ja mies antaa sinulle taas rauhan jynssätä paikkoja niin paljon kuin haluat.

Olisiko ongelma kuitenkin se että haluat kontrolloida kaikkea kotonasi? Monesti ocd-ihmisillä tuo siivoaminen on tärkeää, kuten myös se että oma tapa on oikea tapa. "Fiksusta lapsestakin" pitää saada samanlainen. Mitä jos lapsesi perusluonne onkin kuten isänsä, ettei pidä siisteyttä tärkeänä? Siis ei johdu siitä ettei halua tai osaa siivota, ei vaan arvosta sitä. Heitätkö lapsen sitten isänsä asuntoon?

Jos olisit ap kertonut vain että olet aina se joka siivoaa, en olisi tähän takertunut. Mutta jos sinun täytyy järjestellä miehen kaapitkin, niin kuulostaa kyllä aika sairaalta. Mitä se kuuluu kenelle muulle kuin miehellesi, millaista hänen kaapissaan on? Ymmärrän että ruuantähteitä ei jätetä homehtumaan lattioille, mutta KAAPIT??!! Kertoo myös siitä että miehelläsi ei taida olla yhtään omaa tilaa nykyisessä "kodissaan" että saisi elää kuten haluaa.

Onhan se miehellekin sitten kivempi asua omassa tilassaan ihan kuin itse haluaa? Eihän tässä ongelmaa? Viereinen asunto - ovi vain välissä. Toisen saa olla siivousfriikki ja toinen possu? Kumpikin on onnellinen? Eikö AP tätä tässä tavoittele?

Miksi sitten ei eläisi kokonaan yksin sen sijaan että yrittää elää ihmisen kanssa joka ei kutenkaan hyväksy sinua ja tapojasi elää?

Vähän veikkaan että mies löytää rinnalleen nopeasti uuden kumppanin joka myös haluaa hänen kanssaan jakaa yhteisen kodin.

Jos mies löytää uuden kumppanin, jonka kanssa yhteiselokin sujuu, niin sitten niin käy. Ihan samalla laillahan hän voisi löytää sellaisen nytkin kun vielä asumme yhdessä. Minun ei tarvitse opetella sietämään näitä tapoja, koska ne vaikuttavat minuun ja lapseen niin paljon. En aio alkaa mielistelemään ja alistumaan sen pelossa, että mies löytää toisen. Haluan suhteen olevan rakkaussuhde, en hyötysuhde. Tämän järjestelyn myötä ainakin kävisi viimeistään ilmi, kummassa meidän tapauksessa on kyse.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mikä olisi tavoitteesi tälle kahden kodin idealle?

Jos olisitte tyytyväisiä siihen, että arkea ei enää jaettaisi eikä oltaisi varsinaisesti elämänkumppaneita vaan pikemminkin seurusteleva pari, kannattaa kokeilla.

Omissa asunnoissa asuminen ja toisen luona kyläily on ihan eri asia kuin arjen jakaminen. Jos taas vietätte aikaa aina yhdessä ja olette toisen luona kuin kotonanne, nykyiset ongelmat eivät katoa mihinkään. On myös luultavaa, että juuri ne rentouttavat ja kiireettömät leffa- ja saunaillat joista kirjoitit, jäävät vähitellen pois. Väsyneenä ei jaksa välttämättä kotoaan lähteä minnekään eikä halua ruveta säätämään ja sopimaan tapaamisia. 

Oletko valmis myös olemaan erossa lapsestasi, jos mies ei tulekaan sinun luoksesi lapsiajallaan, vaan he suunnittelevat omat menot?

Jos sinun on tarkoitus kokelulla antaa miehelle opetus ja haluaisit palata kuitenkin myöhemmin asumaan yhteen, kannattaa tiedostaa etukäteen riskit. Erilleenmuutto ennakoi usein eroa. Ei välttämättä juuri teidän tapauksessanne, mutta asiaa lienee syytä harkita tarkkaan.

Oletteko jutelleet yhdessä erilleenmuutosta, mitä miehesi on ideasta mieltä?

Miehellä ja lapsella on tähänkin asti ollut kahdenkeskistä isä-poika -aikaa, joten olen kyllä oppinut olemaan myös itse erossa lapsesta. Mielestäni tällainen kahdenkeskinen aika on tärkeää myös lapselle, joten en näe sitä uhkana.

Ajatuksena ei ole antaa miehelle opetusta vaan laittaa hänet kantamaan itse vastuu elämästään ja teoistaan.

Olen jutellut miehen kanssa, ja luonnollisestikaan hän ei ole ajatuksesta ihan yhtä innoissaan kuin minä. Hän sanoi kuitenkin olevansa valmis kokeilemaan sitä, jos vaihtoehtona olisi ero.

Ap

Vierailija kirjoitti:

[

Olen jutellut miehen kanssa, ja luonnollisestikaan hän ei ole ajatuksesta ihan yhtä innoissaan kuin minä. Hän sanoi kuitenkin olevansa valmis kokeilemaan sitä, jos vaihtoehtona olisi ero.

Ap

Jos päätös ei aidosti ole yhteinen eikä molemmat sitä halua on aika suuri riski siihen että se ei tule onnistumaan ja ero lopulta tulee kuitenkin. Joskus "aikalisä" toimii, mutta silti toisella tai molemmilla on toiveena että elämää jossakin vaiheessa voitaisiin taas jatkaa saman katon alla.

On pareja jotka eivät halua asua yhdessä ja parisuhde toimii vähintäkin hyvin. He vain eivät useinkaan ole edes koskaan asuneet yhdessä koska molemmat tietävät että eivät sitä oikeasti halua.

Ap yksi asia hämmentää viesteissäsi. Kirjoitat hyvin käytännönläheisesti ja pohdit tarkkaan käytännön juttuja kuten siivouksia ja aikatauluja ym.. Mutta ihan kuin et olisi kovin tunteella mukana tuossa tilanteessa. Kirjoitat kuin sinulle olisi emotionaalisesti ihan sama asutteko yhdessä vai erikseen.. Rakastatko sinä oikeasti tuota miestä? Vai oletko vain tottunut? Tai velvollisuudesta hänen kanssaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[

Olen jutellut miehen kanssa, ja luonnollisestikaan hän ei ole ajatuksesta ihan yhtä innoissaan kuin minä. Hän sanoi kuitenkin olevansa valmis kokeilemaan sitä, jos vaihtoehtona olisi ero.

Ap

Jos päätös ei aidosti ole yhteinen eikä molemmat sitä halua on aika suuri riski siihen että se ei tule onnistumaan ja ero lopulta tulee kuitenkin. Joskus "aikalisä" toimii, mutta silti toisella tai molemmilla on toiveena että elämää jossakin vaiheessa voitaisiin taas jatkaa saman katon alla.

On pareja jotka eivät halua asua yhdessä ja parisuhde toimii vähintäkin hyvin. He vain eivät useinkaan ole edes koskaan asuneet yhdessä koska molemmat tietävät että eivät sitä oikeasti halua.

Tietysti toivon, että tämä järjestely toimisi eikä meidän tarvitsisi erota. Samalla tavalla jatkaminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto, sillä alan olla henkisesti ja fyysisesti jo täysin uupunut tilanteeseen. Mieheltä saamani rakkaus ei anna minulle sellaisia voimavaroja, että jaksaisin sinnitellä tässä tilanteessa enää kovin kauan. Jos yhteiselo ei käytännön asioiden puolesta onnistu, niin ei se rakkaus sitä korjaa. Mielestäni riski kannattaa ottaa, sillä tässähän on myös se mahdollisuus, että kaikki sujuu hyvin ja saamme välimme korjattua. Ihmettelen tätä uhkakuvien maalaamista. Toki riskit kannattaa tiedostaa, mutta onhan tässä myös tosiaan niitä positiivisiakin näkymiä, kuten monet samaa kokeilleet ovat kertoneetkin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[

Olen jutellut miehen kanssa, ja luonnollisestikaan hän ei ole ajatuksesta ihan yhtä innoissaan kuin minä. Hän sanoi kuitenkin olevansa valmis kokeilemaan sitä, jos vaihtoehtona olisi ero.

Ap

Jos päätös ei aidosti ole yhteinen eikä molemmat sitä halua on aika suuri riski siihen että se ei tule onnistumaan ja ero lopulta tulee kuitenkin. Joskus "aikalisä" toimii, mutta silti toisella tai molemmilla on toiveena että elämää jossakin vaiheessa voitaisiin taas jatkaa saman katon alla.

On pareja jotka eivät halua asua yhdessä ja parisuhde toimii vähintäkin hyvin. He vain eivät useinkaan ole edes koskaan asuneet yhdessä koska molemmat tietävät että eivät sitä oikeasti halua.

Tietysti toivon, että tämä järjestely toimisi eikä meidän tarvitsisi erota. Samalla tavalla jatkaminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto, sillä alan olla henkisesti ja fyysisesti jo täysin uupunut tilanteeseen. Mieheltä saamani rakkaus ei anna minulle sellaisia voimavaroja, että jaksaisin sinnitellä tässä tilanteessa enää kovin kauan. Jos yhteiselo ei käytännön asioiden puolesta onnistu, niin ei se rakkaus sitä korjaa. Mielestäni riski kannattaa ottaa, sillä tässähän on myös se mahdollisuus, että kaikki sujuu hyvin ja saamme välimme korjattua. Ihmettelen tätä uhkakuvien maalaamista. Toki riskit kannattaa tiedostaa, mutta onhan tässä myös tosiaan niitä positiivisiakin näkymiä, kuten monet samaa kokeilleet ovat kertoneetkin.

Ap

Vain uhkakuvat tiedostamalla ja huomioon ottamalla ne voi välttää.

Vierailija kirjoitti:

Ap yksi asia hämmentää viesteissäsi. Kirjoitat hyvin käytännönläheisesti ja pohdit tarkkaan käytännön juttuja kuten siivouksia ja aikatauluja ym.. Mutta ihan kuin et olisi kovin tunteella mukana tuossa tilanteessa. Kirjoitat kuin sinulle olisi emotionaalisesti ihan sama asutteko yhdessä vai erikseen.. Rakastatko sinä oikeasti tuota miestä? Vai oletko vain tottunut? Tai velvollisuudesta hänen kanssaan?

Minun on ollut pakko opetella ajattelemaan myös käytännöllisesti, ja sen ajattelun muutoksen myötä tässä ollaan näitä ratkaisuja tekemässäkin. Olen todella ollut mieheeni hyvin "sokeasti" rakastunut niin, etten moneen vuoteen suostunut edes tunnustamaan sitä, että arjessamme vastuu on jaettu epätasapainoisesti. Vasta ihan viime kuukausina olen havahtunut tähän totuuteen ja ymmärtänyt, että ei se rakkaus ja välittäminen korjaa käytännön ongelmia. Jotain on tehtävä, ennen kuin saan burn outin. Minun on korkea aika opetella itsekin vetämään rajoja ja kunnioittamaan omiakin tarpeitani. Jos sen hintana on toisen menetys niin tietysti olisin hyvin surullinen, mutta näinkään en voi enää jatkaa. Petän tässä vain itseäni ja uhraudun ihan turhaan, kun vaihtoehtojakin kerran on olemassa.

Ap

Ap, olet hyvin analyyttinen ja hyvä ajattelija. Minusta vaihtoehto kuulostaa lupaavalta. Vaikka teille tulisi erokin lopulta, niin lapsesi ovat fiksuissa käsissä joten tuskin kärsivät. Varmasti eroaisitte sovussa.

Henkilökohtaisesti uskon, että suhteenne paranisi tämän erillään asumisen myötä. Jokainen kaipaa omaa tilaa, vaikka ei siivoushullu olisikaan. Yhdessä asuessa valitettavasti usein kuihtuu juuri se, mikä on parisuhteen kannalta tärkeintä. Vuelä kun saisit miehesi näkemään tämän projektin siinä valossa mitä se on, eli hyvässä. Miksi olisi aina mentävä vanhan kaavan mukaan? Uudistavaa kevättä! ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[

Olen jutellut miehen kanssa, ja luonnollisestikaan hän ei ole ajatuksesta ihan yhtä innoissaan kuin minä. Hän sanoi kuitenkin olevansa valmis kokeilemaan sitä, jos vaihtoehtona olisi ero.

Ap

Jos päätös ei aidosti ole yhteinen eikä molemmat sitä halua on aika suuri riski siihen että se ei tule onnistumaan ja ero lopulta tulee kuitenkin. Joskus "aikalisä" toimii, mutta silti toisella tai molemmilla on toiveena että elämää jossakin vaiheessa voitaisiin taas jatkaa saman katon alla.

On pareja jotka eivät halua asua yhdessä ja parisuhde toimii vähintäkin hyvin. He vain eivät useinkaan ole edes koskaan asuneet yhdessä koska molemmat tietävät että eivät sitä oikeasti halua.

Tietysti toivon, että tämä järjestely toimisi eikä meidän tarvitsisi erota. Samalla tavalla jatkaminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto, sillä alan olla henkisesti ja fyysisesti jo täysin uupunut tilanteeseen. Mieheltä saamani rakkaus ei anna minulle sellaisia voimavaroja, että jaksaisin sinnitellä tässä tilanteessa enää kovin kauan. Jos yhteiselo ei käytännön asioiden puolesta onnistu, niin ei se rakkaus sitä korjaa. Mielestäni riski kannattaa ottaa, sillä tässähän on myös se mahdollisuus, että kaikki sujuu hyvin ja saamme välimme korjattua. Ihmettelen tätä uhkakuvien maalaamista. Toki riskit kannattaa tiedostaa, mutta onhan tässä myös tosiaan niitä positiivisiakin näkymiä, kuten monet samaa kokeilleet ovat kertoneetkin.

Ap

Vain uhkakuvat tiedostamalla ja huomioon ottamalla ne voi välttää.

Eli minun pitäisi tiedostaa eron uhka ja välttää se niin, että jatkaisin vain samaan malliin? Entäpäs loppuunpalamisen uhka? Katkeroitumusen uhka? Uhka siihen, että lapsi oppii isänsä siivottomat tavat? Tietysti uhkat pitää tiedostaa, mutta ei niitä voi täysin välttää mitenkään. Riskejä voi toki punnita, ja mielestäni ero on kuitenkin pienempi paha kuin se, että ajan itseni loppuun, katkeroidun ja päädymme miehen kanssa vihaamaan toisiamme.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap yksi asia hämmentää viesteissäsi. Kirjoitat hyvin käytännönläheisesti ja pohdit tarkkaan käytännön juttuja kuten siivouksia ja aikatauluja ym.. Mutta ihan kuin et olisi kovin tunteella mukana tuossa tilanteessa. Kirjoitat kuin sinulle olisi emotionaalisesti ihan sama asutteko yhdessä vai erikseen.. Rakastatko sinä oikeasti tuota miestä? Vai oletko vain tottunut? Tai velvollisuudesta hänen kanssaan?

Minun on ollut pakko opetella ajattelemaan myös käytännöllisesti, ja sen ajattelun muutoksen myötä tässä ollaan näitä ratkaisuja tekemässäkin. Olen todella ollut mieheeni hyvin "sokeasti" rakastunut niin, etten moneen vuoteen suostunut edes tunnustamaan sitä, että arjessamme vastuu on jaettu epätasapainoisesti. Vasta ihan viime kuukausina olen havahtunut tähän totuuteen ja ymmärtänyt, että ei se rakkaus ja välittäminen korjaa käytännön ongelmia. Jotain on tehtävä, ennen kuin saan burn outin. Minun on korkea aika opetella itsekin vetämään rajoja ja kunnioittamaan omiakin tarpeitani. Jos sen hintana on toisen menetys niin tietysti olisin hyvin surullinen, mutta näinkään en voi enää jatkaa. Petän tässä vain itseäni ja uhraudun ihan turhaan, kun vaihtoehtojakin kerran on olemassa.

Ap

"Tunteista etäännyttäminen" on suojakeino kun burn out uhkaa, eli sikäli ymmärrettävää.

Mietin sitä miestäsi. Hän siis tietää että kärsit hänen tavasta olla siivoamatta mitään omia jälkiään. Mitä hän ehdottaa ratkaisuksi ongelmaan? Että elätte sotkun keskellä? Vai että sinä kiltisti vaan yksin hoidat kaikki kotityöt? Vai että hän maksaa teille siivoojan ja pyykkääjän kaksi kertaa viikossa? Vai mikä on miehen ehdottama ratkaisu?

Mies voisi palkata yhteiseen kotiinne siivoojan. Eikö ongelmanne ratkeaisi niin?

Vierailija kirjoitti:

Ap, olet hyvin analyyttinen ja hyvä ajattelija. Minusta vaihtoehto kuulostaa lupaavalta. Vaikka teille tulisi erokin lopulta, niin lapsesi ovat fiksuissa käsissä joten tuskin kärsivät. Varmasti eroaisitte sovussa.

Henkilökohtaisesti uskon, että suhteenne paranisi tämän erillään asumisen myötä. Jokainen kaipaa omaa tilaa, vaikka ei siivoushullu olisikaan. Yhdessä asuessa valitettavasti usein kuihtuu juuri se, mikä on parisuhteen kannalta tärkeintä. Vuelä kun saisit miehesi näkemään tämän projektin siinä valossa mitä se on, eli hyvässä. Miksi olisi aina mentävä vanhan kaavan mukaan? Uudistavaa kevättä! ;)

Kiitos tästä hyvin paljon! :) Mukava saada myös positiivisia näkökulmia ja kannustusta asiaan. Oikeastaan olen jo päätökseni tehnyt, joten nyt edessä on enää muutama keskustelu miehen kanssa käytännön asioista ja molempien toiveista muutoksen suhteen. Mukavaa kevättä myös sinulle!

Ap

Entä jos mies maksaisi teille kotiapua, joka hoitaisi kaikki miehen sotkut ja pyykit ym? Kakkoskämpän vuokra on noin 800€ ja sillä saisi kuussa aika paljon siivouspalvelua palkattua...

Vierailija kirjoitti:

Ai niin, viestit 17 ja 19 olivat Ap:lta.

Hei sinä nro 20! Kertoisitko lisää järjestelystänne? Asutteko lähekkäin ja miten olette hoitaneet asiat yhteisen lapsen suhteen? Kuulisin mielelläni kokemuksiasi! :)

Ap

Olemme viettäneet kuopuksen kanssa enemmän aikaa miehen kotona(etäisyyttä 1 km) kun isommat lapset omalla isällään joka toinen vkl . Muutoin mies on yöpynyt luonani satunnaisesti. Näemme kyllä liki päivittäin, saatamme käydä kaupassa tai lenkillä yhdessä tms. Sovittu että mies hakee lapsen päiväkodista kahtena päivänä viikosta kun pääsee ajoissa , viettävät myös kahdestaan aikaa jos minulla on omia menoja. Lapsi ei ole vielä vieroittautunut rinnasta niin yökyläilyjä ilman minua ei tapahdu .

Tämä on vähentänyt riitoja huomattavasti eikä minun tarvitse stressata miehen löyhää taloudenpitoa, ei myöskään tarvitse tapella asumis ym kuluista vrt kuka maksaa ja paljonko kun huomioi esiteinini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap yksi asia hämmentää viesteissäsi. Kirjoitat hyvin käytännönläheisesti ja pohdit tarkkaan käytännön juttuja kuten siivouksia ja aikatauluja ym.. Mutta ihan kuin et olisi kovin tunteella mukana tuossa tilanteessa. Kirjoitat kuin sinulle olisi emotionaalisesti ihan sama asutteko yhdessä vai erikseen.. Rakastatko sinä oikeasti tuota miestä? Vai oletko vain tottunut? Tai velvollisuudesta hänen kanssaan?

Minun on ollut pakko opetella ajattelemaan myös käytännöllisesti, ja sen ajattelun muutoksen myötä tässä ollaan näitä ratkaisuja tekemässäkin. Olen todella ollut mieheeni hyvin "sokeasti" rakastunut niin, etten moneen vuoteen suostunut edes tunnustamaan sitä, että arjessamme vastuu on jaettu epätasapainoisesti. Vasta ihan viime kuukausina olen havahtunut tähän totuuteen ja ymmärtänyt, että ei se rakkaus ja välittäminen korjaa käytännön ongelmia. Jotain on tehtävä, ennen kuin saan burn outin. Minun on korkea aika opetella itsekin vetämään rajoja ja kunnioittamaan omiakin tarpeitani. Jos sen hintana on toisen menetys niin tietysti olisin hyvin surullinen, mutta näinkään en voi enää jatkaa. Petän tässä vain itseäni ja uhraudun ihan turhaan, kun vaihtoehtojakin kerran on olemassa.

Ap

"Tunteista etäännyttäminen" on suojakeino kun burn out uhkaa, eli sikäli ymmärrettävää.

Mietin sitä miestäsi. Hän siis tietää että kärsit hänen tavasta olla siivoamatta mitään omia jälkiään. Mitä hän ehdottaa ratkaisuksi ongelmaan? Että elätte sotkun keskellä? Vai että sinä kiltisti vaan yksin hoidat kaikki kotityöt? Vai että hän maksaa teille siivoojan ja pyykkääjän kaksi kertaa viikossa? Vai mikä on miehen ehdottama ratkaisu?

Miehen ratkaisu on se, että joko opettelen itse sietämään sotkua tai sitten jatkan siivoamista, kun minua se asia kerran häiritsee. Siivooja meillä käykin, mutta ei se paljon auta, kun minun hoidettavakseni jää yhä tavaroiden keräily, tiskaus, pyykki, organisointi jne. Jos siivooja hoitaisi nuokin asiat, siihen menisi varmasti ainakin sen 8 h viikossa ja ihan siihen meillä ei ole varaa.

Havainnollistaakseni ongelman laajuutta laskin kerran huvikseni, kauanko minulla menee kotitöihin silloin kun mies on kotona ja kauanko hänen poissaollessaan: päivittäinen ero kotitöissä on pahimmillaan ollut jopa tunnin luokkaa, ei tietenkään joka päivä, mutta ero on jokatapauksessa huima. Kun olemme lapsen kanssa kahdestaan, riittää päivittäinen 15 minuutin pikasiivous. Tiskit hoidan sitä mukaa kun niitä tulee, pyykit viikonloppuisin ja siivooja käy joka toinen viikko. Tästä selviän ihan helposti enkä vaadi tasojen kiillotusta ym., mutta mies vain on turhan ehtiväistä sorttia noiden sotkujensa suhteen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Entä jos mies maksaisi teille kotiapua, joka hoitaisi kaikki miehen sotkut ja pyykit ym? Kakkoskämpän vuokra on noin 800€ ja sillä saisi kuussa aika paljon siivouspalvelua palkattua...

Asumme melko pienellä paikkakunnalla, joten täällä vuokrat ja asuntojen hinnat ovat melko paljon alhaisemmat. Enkä muutenkaan tiedä olisinko valmis ottamaan kotiimme vierasta henkilöä niin monen tunnin ajaksi, kuin mitä kotitöiden tekeminen tällä hetkellä edellyttää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[

Olen jutellut miehen kanssa, ja luonnollisestikaan hän ei ole ajatuksesta ihan yhtä innoissaan kuin minä. Hän sanoi kuitenkin olevansa valmis kokeilemaan sitä, jos vaihtoehtona olisi ero.

Ap

Jos päätös ei aidosti ole yhteinen eikä molemmat sitä halua on aika suuri riski siihen että se ei tule onnistumaan ja ero lopulta tulee kuitenkin. Joskus "aikalisä" toimii, mutta silti toisella tai molemmilla on toiveena että elämää jossakin vaiheessa voitaisiin taas jatkaa saman katon alla.

On pareja jotka eivät halua asua yhdessä ja parisuhde toimii vähintäkin hyvin. He vain eivät useinkaan ole edes koskaan asuneet yhdessä koska molemmat tietävät että eivät sitä oikeasti halua.

Tietysti toivon, että tämä järjestely toimisi eikä meidän tarvitsisi erota. Samalla tavalla jatkaminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto, sillä alan olla henkisesti ja fyysisesti jo täysin uupunut tilanteeseen. Mieheltä saamani rakkaus ei anna minulle sellaisia voimavaroja, että jaksaisin sinnitellä tässä tilanteessa enää kovin kauan. Jos yhteiselo ei käytännön asioiden puolesta onnistu, niin ei se rakkaus sitä korjaa. Mielestäni riski kannattaa ottaa, sillä tässähän on myös se mahdollisuus, että kaikki sujuu hyvin ja saamme välimme korjattua. Ihmettelen tätä uhkakuvien maalaamista. Toki riskit kannattaa tiedostaa, mutta onhan tässä myös tosiaan niitä positiivisiakin näkymiä, kuten monet samaa kokeilleet ovat kertoneetkin.

Ap

Vain uhkakuvat tiedostamalla ja huomioon ottamalla ne voi välttää.

Eli minun pitäisi tiedostaa eron uhka ja välttää se niin, että jatkaisin vain samaan malliin? Entäpäs loppuunpalamisen uhka? Katkeroitumusen uhka? Uhka siihen, että lapsi oppii isänsä siivottomat tavat? Tietysti uhkat pitää tiedostaa, mutta ei niitä voi täysin välttää mitenkään. Riskejä voi toki punnita, ja mielestäni ero on kuitenkin pienempi paha kuin se, että ajan itseni loppuun, katkeroidun ja päädymme miehen kanssa vihaamaan toisiamme.

Ap

Mielestäni en niin kirjoittanut mutta ihan miten vain ei sinun niitä asioita tarvitse minun takiani tarvitse tiedostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap yksi asia hämmentää viesteissäsi. Kirjoitat hyvin käytännönläheisesti ja pohdit tarkkaan käytännön juttuja kuten siivouksia ja aikatauluja ym.. Mutta ihan kuin et olisi kovin tunteella mukana tuossa tilanteessa. Kirjoitat kuin sinulle olisi emotionaalisesti ihan sama asutteko yhdessä vai erikseen.. Rakastatko sinä oikeasti tuota miestä? Vai oletko vain tottunut? Tai velvollisuudesta hänen kanssaan?

Minun on ollut pakko opetella ajattelemaan myös käytännöllisesti, ja sen ajattelun muutoksen myötä tässä ollaan näitä ratkaisuja tekemässäkin. Olen todella ollut mieheeni hyvin "sokeasti" rakastunut niin, etten moneen vuoteen suostunut edes tunnustamaan sitä, että arjessamme vastuu on jaettu epätasapainoisesti. Vasta ihan viime kuukausina olen havahtunut tähän totuuteen ja ymmärtänyt, että ei se rakkaus ja välittäminen korjaa käytännön ongelmia. Jotain on tehtävä, ennen kuin saan burn outin. Minun on korkea aika opetella itsekin vetämään rajoja ja kunnioittamaan omiakin tarpeitani. Jos sen hintana on toisen menetys niin tietysti olisin hyvin surullinen, mutta näinkään en voi enää jatkaa. Petän tässä vain itseäni ja uhraudun ihan turhaan, kun vaihtoehtojakin kerran on olemassa.

Ap

"Tunteista etäännyttäminen" on suojakeino kun burn out uhkaa, eli sikäli ymmärrettävää.

Mietin sitä miestäsi. Hän siis tietää että kärsit hänen tavasta olla siivoamatta mitään omia jälkiään. Mitä hän ehdottaa ratkaisuksi ongelmaan? Että elätte sotkun keskellä? Vai että sinä kiltisti vaan yksin hoidat kaikki kotityöt? Vai että hän maksaa teille siivoojan ja pyykkääjän kaksi kertaa viikossa? Vai mikä on miehen ehdottama ratkaisu?

Miehen ratkaisu on se, että joko opettelen itse sietämään sotkua tai sitten jatkan siivoamista, kun minua se asia kerran häiritsee. Siivooja meillä käykin, mutta ei se paljon auta, kun minun hoidettavakseni jää yhä tavaroiden keräily, tiskaus, pyykki, organisointi jne. Jos siivooja hoitaisi nuokin asiat, siihen menisi varmasti ainakin sen 8 h viikossa ja ihan siihen meillä ei ole varaa.

Havainnollistaakseni ongelman laajuutta laskin kerran huvikseni, kauanko minulla menee kotitöihin silloin kun mies on kotona ja kauanko hänen poissaollessaan: päivittäinen ero kotitöissä on pahimmillaan ollut jopa tunnin luokkaa, ei tietenkään joka päivä, mutta ero on jokatapauksessa huima. Kun olemme lapsen kanssa kahdestaan, riittää päivittäinen 15 minuutin pikasiivous. Tiskit hoidan sitä mukaa kun niitä tulee, pyykit viikonloppuisin ja siivooja käy joka toinen viikko. Tästä selviän ihan helposti enkä vaadi tasojen kiillotusta ym., mutta mies vain on turhan ehtiväistä sorttia noiden sotkujensa suhteen.

Ap

Siis mitä se mies oikein tekee jos joudut päivässä siivoamaan vain hänen sotkuja 45 min ?? Heittelee jotain sahanpuruja nurkkiin ja kaataa maidot sohvalle? Joka päivä?