Lue keskustelun säännöt.
Paletti hajoaa kohta, tai minä hajoan!
28.04.2017 |
Elän ruuhkavuosia sanan varsinaisessa merkityksessä. On kaksi lasta ja koira ja mieskin talossa. Tykkään työstäni ja olen siitä innostunut ja turhauttaa kun ei ole aikaa panostaa siihen tarpeeksi. Työpäivät ovat repaleisia ja tuhat ja sata asiaa menossa koko ajan. En kyllä saa työstäni mielestäni ansaitsemaani arvostusta ja se on erittäin turhauttavaa ja vällillä ihan konkreettisesti masentavaa.
Työpäivän jälkeen olen usein henkisesti aika väsynyt enkä kaipaisi muuta kuin lukemista tai aikaa oman harrastuksen parissa.
Mutta noita lapsia kun on tullut tehtyä ja molemmat alkavat olla haastavassa esiteini-iässä, niin helppoa ei ole. Illat menee usein heitä kuskaillessa harrastuksiin, niin että omaan en ehdi niin usein kuin haluaisin. Lisäksi on kaiken maailmaan koulun sekä harrastuksien puitteissa myyjäistä, tapahtumaa jne. mihin vanhempia osallistetaan leipomisilla, vaatteiden jne. hankinnoilla. Yleensä arki-iltaisin olen liikkeellä aamu 5.30 lähtien iltaan 21.30, milloin ehdin istahtaa sohvalle. Siinä olisi sitten se parisuhdeaika, mutta tuossa vaiheessa haluan vain laittaa luurit korvalle ja tyhjentää aivot katsomalla hömppää.
Välit lastenkin kanssa on kiristyneet ja he valittavat milloin mistäkin pikkujutusta ja luuria tulee usein korvaan puhelinkeskustelun päätteeksi, niin kuin äskenkin. Olen jo töissä ja puhelun jälkeen kyyneleet nousivat silmiini silkasta väsymyksestä ja vitutuksesta tätä elämää kohtaan. Aina on kiire jonnekin tai pitää tehdä jotain, tukehdun kohta tähän jatkuvaan joka suuntaan repimiseen. Toisella lapsella on krooninen, ei onneksi vakava sairaus, mutta vaatii säännöllisiä kontrollikäyntejä.
Toki tiedostan, että lasten vuoksi joutuu uhrautumaan, mutta tuntuu, että kadotan itseni kokonaan, aikaa ei ole edes omille ajatuksille. En voi panostaa työhöni enkä harrastukseeni. Kaikkea vain sutaistaan pintaa raapaisten. Yhteisiä ruoka-aikoja meillä on harvoin eikä ruokaa kyllä ehdi laittamaankaan kuin viikonloppuisin.
Elämä on ihan kaoottista ja pääni ei tunnu enää kestävän tätä menoa. Huono omatunto lasten suhteen vaivaa ja toisaalta korpeaa, että kaikki vapaa-aika menee heidän asioiden järjestelyyn.
En tiedä mitä tekisin. Erotako, jotta saa edes viikon rauhan kaikesta säätämisestä?
Kommentit (40)
Josko nyt otat vaikka kynän ja paperia käteen ja mietit niiden kanssa, että mihin haluaisit oikeasti aikaa käyttää ja mihin se nyt kuluu. Sit järjestät sitä vääristä asioista vapaaksi oikeille asioille. Ei välttämättä helppoa, mutta mahdollista varmasti ainakin joiltakin osin.
Mättääkö esim. perheen sisäinen työnjako? Tekeekö lapset myös ikätasonsa mukaisesti kotihommia. Esiteinit osaa tai ainakin oppii laittamaan sitä ruokaakin. Ja pystyy pitkälti hoitamaan omat sotkunsa ja pesemään pyykkiä ja hoitamaan tiskejä. Koulun myyjäis- ja muihin juttuihin ei ole pakko osallistua. Tai ainakaan leipoa alusta asti itse. Entä ne lasten harrastukset: kulkisivatko kuitenkin jo itse tai tosiaan kimppakyydillä. Viikkosiivooja? Au pair? Entä haluaisitko oikeasti nimenomaan enemmän aikaa työlle vai oletatko vaan että se ratkaisisi työssä vaivaavan riittämättömyydentunteen? Nykytyöelämä nimittäin on usein aika vaativaa. Tuskin muuttuu sen rauhallisemmaksi aikaa lisäämällä, joten tekotavan muuttaminen voi olla sellainen juttu jota kannattaa funtsia. Onko työyhteisö sellainen, että tsemppaa ja kannattelee? Saako teillä myös mokata vai pitäisikö kaiken olla aina viimeisen päälle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rajanveto ja "ei".
Tuo ratkeaa vaan sillä että tervettä itsekkyyttä peliin.
Ton ikäset kulkee harrastuksiin jo ite.
Kuuntele sitä omaa tarvetta omaan aikaan. Ei se uhrautuminen oo mitenkään ihannoitavaa vaan liikaa kiltteyttä.
Ton ikäset leipoo mokkapalatki myyjäisiin. Se opiskelijan palkkaaminen ois kaikista paras idea, myös aupair.
Lepoa ja rauhaa!
Miksi lapsia pitää kuljettaa harrastuksiin? Sen ymmärrän että kun on -30 pakkasta niin äiti hyväähyvyyttään heittää ne sinne, mutta nyt on hyvät kelit, tiet jopa Oulussa sulia. Pyörällä vaan, sehän on hyvää liikuntaa se pyöräily.
Vierailija kirjoitti:
Elän ruuhkavuosia sanan varsinaisessa merkityksessä. On kaksi lasta ja koira ja mieskin talossa. Tykkään työstäni ja olen siitä innostunut ja turhauttaa kun ei ole aikaa panostaa siihen tarpeeksi. Työpäivät ovat repaleisia ja tuhat ja sata asiaa menossa koko ajan. En kyllä saa työstäni mielestäni ansaitsemaani arvostusta ja se on erittäin turhauttavaa ja vällillä ihan konkreettisesti masentavaa.
Työpäivän jälkeen olen usein henkisesti aika väsynyt enkä kaipaisi muuta kuin lukemista tai aikaa oman harrastuksen parissa.
Mutta noita lapsia kun on tullut tehtyä ja molemmat alkavat olla haastavassa esiteini-iässä, niin helppoa ei ole. Illat menee usein heitä kuskaillessa harrastuksiin, niin että omaan en ehdi niin usein kuin haluaisin. Lisäksi on kaiken maailmaan koulun sekä harrastuksien puitteissa myyjäistä, tapahtumaa jne. mihin vanhempia osallistetaan leipomisilla, vaatteiden jne. hankinnoilla. Yleensä arki-iltaisin olen liikkeellä aamu 5.30 lähtien iltaan 21.30, milloin ehdin istahtaa sohvalle. Siinä olisi sitten se parisuhdeaika, mutta tuossa vaiheessa haluan vain laittaa luurit korvalle ja tyhjentää aivot katsomalla hömppää.Välit lastenkin kanssa on kiristyneet ja he valittavat milloin mistäkin pikkujutusta ja luuria tulee usein korvaan puhelinkeskustelun päätteeksi, niin kuin äskenkin. Olen jo töissä ja puhelun jälkeen kyyneleet nousivat silmiini silkasta väsymyksestä ja vitutuksesta tätä elämää kohtaan. Aina on kiire jonnekin tai pitää tehdä jotain, tukehdun kohta tähän jatkuvaan joka suuntaan repimiseen. Toisella lapsella on krooninen, ei onneksi vakava sairaus, mutta vaatii säännöllisiä kontrollikäyntejä.
Toki tiedostan, että lasten vuoksi joutuu uhrautumaan, mutta tuntuu, että kadotan itseni kokonaan, aikaa ei ole edes omille ajatuksille. En voi panostaa työhöni enkä harrastukseeni. Kaikkea vain sutaistaan pintaa raapaisten. Yhteisiä ruoka-aikoja meillä on harvoin eikä ruokaa kyllä ehdi laittamaankaan kuin viikonloppuisin.
Elämä on ihan kaoottista ja pääni ei tunnu enää kestävän tätä menoa. Huono omatunto lasten suhteen vaivaa ja toisaalta korpeaa, että kaikki vapaa-aika menee heidän asioiden järjestelyyn.
En tiedä mitä tekisin. Erotako, jotta saa edes viikon rauhan kaikesta säätämisestä?
Kerroit, että talossa on mieskin. Osallistuuko hän mitenkään kotitöiden tekoon ja lasten kasvattamiseen ja kuskaamiseen? Vaatiiko hän vain valmista ruokaa pöytään ja parisuhdeaikaa?
Vierailija kirjoitti:
Olen sivusta seuraillut yhtä kollegaani, joka työpäivät liihottelee siellä täällä ja työt tuppaavat jäämään tekemättä. Istuu sitten iltamyöhään työpaikalla varsinaisia työtehtäviään hoitamassa.
Olen siis töissä sellaisessa paikassa, missä pääasia on, että työt tulevat tehtyä, ei niinkään se, että istuu koko työajan työpöytänsä ääressä, mikä näyttää olevan tällaisten liihottelijoiden tuho.
Kannattaisiko sinunkin istahtaa alas, ja 1. miettiä, mikä on oikeasti välttämätöntä ja luopua kokonaan ei-välttämättömästä 2. miettiä, miten saisit asiat hoidettua helpommin ja nopeammin ja voisivatko lapset / mies hoitaa jotkut asiat itse 3. keskittyä tekemään yhtä asiaa kerralla ja kunnolla.
Olen itsekin noita kollegoita joutunut katselemaan. Varsinaisella työajalla soitellaan lapsille ja miehelle tai vastaillaan lasten ja miesten puheluihin ja selostetaan työkavereille mitä perheenjäsenten kanssa on puhuttu. Sitten ollaan marttyyreita kun ei pystytä keskittymään töihin, joudutaan jäämään ylitöihin ja stressataan harrastuskuskauksista ja kotitöistä.
Entisessä työpaikassani oli erittäin tehokas tiiminvetäjä, ruuhkavuosia elävä perheenäiti, joka jakoi kotihommat koko perheen kesken ja töissä merkkasi kalenteriin varatuiksi aikaa, jolloin teki hommat joihin piti keskittyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihme jos ap:n paletti on hajoamassa kun ensin olet käyttänyt työaikaasi lasten kanssa puheluihin ja sitten ruikutat täällä AV:llä, samoin työajallasi. Mistä työnantajasi maksaa sinulle palkkaa? Täällä olisi työtön yli 50v nainen valmiina ottamaan paikkasi ja palkkasi eikä tarvitsisi roikkua av:llä tai yksityispuheluissa työajalla, ap voisit sitten ottaa minun työttömyyskorvaukseni ja hoitaa kotia ja lasten kuskauksia sydämesi kyllyydestä. Mietipä ap sitä.
Vierailija kirjoitti:
Ostin juuri taiteilijaliikkeestä koivuviiluisen paletin, maksoi 34,90.
Vielä kun tietäisit miten sitä käyttää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Palkkaa vaikka joku opiskelija auttamaan koiran lenkityksessä ja lasten harrastuskuskailussa. Ehkä joku opiskelija myös ompelee ja leipoo ym. harrastuksen/koulun tapahtumiin pientä korvausta vastaan. Ja ukko pihalle, jos siitä ei ole mitään iloa? Tota tahtia on kyllä jotenkin höllättävä, koska kohta iskee burn out ja masis.
Burnoutin tai masennuksen oireita minulla muelestäni onkin jo, en tiedä kumpaa. Tuntuu,että olen nykyään joko kiukkuinen tai itkuinen kaiken aikaa. Työkaverienkin turhanpäiväinen small-talk ärsyttää kun pitäisi keskittyä töihin.
Mies on menossa mukana, mutta valitettavan usein ainakin koulujutut on täysin vastuullani. Hän matkustaa jonkin verran työssään, joten ei ole aina mukana säätämässä.
Onko miehesi joku kaupparatsu tai nykysuomeksi myyntiedustaja? Ellei ole niin monessa firmassa nuo työmatkat on jo pitkään korvattu videoneuvotteluin. Tulee firmalle halvemmaksi kuin maksaa lentoliput, hotellit ja päivärahat. Ettei vain miehesi järjestäisi itselleen 'työmatkoja' jotta ei tarvitse osallistua perhehelvettiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sivusta seuraillut yhtä kollegaani, joka työpäivät liihottelee siellä täällä ja työt tuppaavat jäämään tekemättä. Istuu sitten iltamyöhään työpaikalla varsinaisia työtehtäviään hoitamassa.
Olen siis töissä sellaisessa paikassa, missä pääasia on, että työt tulevat tehtyä, ei niinkään se, että istuu koko työajan työpöytänsä ääressä, mikä näyttää olevan tällaisten liihottelijoiden tuho.
Kannattaisiko sinunkin istahtaa alas, ja 1. miettiä, mikä on oikeasti välttämätöntä ja luopua kokonaan ei-välttämättömästä 2. miettiä, miten saisit asiat hoidettua helpommin ja nopeammin ja voisivatko lapset / mies hoitaa jotkut asiat itse 3. keskittyä tekemään yhtä asiaa kerralla ja kunnolla.
Olen itsekin noita kollegoita joutunut katselemaan. Varsinaisella työajalla soitellaan lapsille ja miehelle tai vastaillaan lasten ja miesten puheluihin ja selostetaan työkavereille mitä perheenjäsenten kanssa on puhuttu. Sitten ollaan marttyyreita kun ei pystytä keskittymään töihin, joudutaan jäämään ylitöihin ja stressataan harrastuskuskauksista ja kotitöistä.
Entisessä työpaikassani oli erittäin tehokas tiiminvetäjä, ruuhkavuosia elävä perheenäiti, joka jakoi kotihommat koko perheen kesken ja töissä merkkasi kalenteriin varatuiksi aikaa, jolloin teki hommat joihin piti keskittyä.
Minä taas olin työpaikassa, jossa oli paljon ruuhkavuosia eläviä äitejä, jotka kaupittelivat työtovereilleen ties mitä karkkilaatikoita, pesuaineita ja vessapapereita niin että työnantaja kielsi moisen puuhan. Sitten hommaa pyöritettiin salaa, työajalla tietenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Palkkaa vaikka joku opiskelija auttamaan koiran lenkityksessä ja lasten harrastuskuskailussa. Ehkä joku opiskelija myös ompelee ja leipoo ym. harrastuksen/koulun tapahtumiin pientä korvausta vastaan. Ja ukko pihalle, jos siitä ei ole mitään iloa? Tota tahtia on kyllä jotenkin höllättävä, koska kohta iskee burn out ja masis.
Burnoutin tai masennuksen oireita minulla muelestäni onkin jo, en tiedä kumpaa. Tuntuu,että olen nykyään joko kiukkuinen tai itkuinen kaiken aikaa. Työkaverienkin turhanpäiväinen small-talk ärsyttää kun pitäisi keskittyä töihin.
Mies on menossa mukana, mutta valitettavan usein ainakin koulujutut on täysin vastuullani. Hän matkustaa jonkin verran työssään, joten ei ole aina mukana säätämässä.
Onko miehesi joku kaupparatsu tai nykysuomeksi myyntiedustaja? Ellei ole niin monessa firmassa nuo työmatkat on jo pitkään korvattu videoneuvotteluin. Tulee firmalle halvemmaksi kuin maksaa lentoliput, hotellit ja päivärahat. Ettei vain miehesi järjestäisi itselleen 'työmatkoja' jotta ei tarvitse osallistua perhehelvettiin?
Videoneuvottelut ovat hyviä silloin kun halutaan passiivista karjaa linjoille ottamaan vastaan infoa tai silloin kun pari kolme tyyppiä haluaa nopeasti käydä läpi jotain. Sitten kun halutaan vetää kolmen päivän workshoppi jossa kaikkien 15 osallistujan oletetaan olevan aktiivisia, ei videoneuvottelu enää toimi.
Onko mahdollista laittaa esiteinit kulkemaan bussilla? Vai ovatko harrastukset sitten niin myöhään? Kuskaako mies myös lapsia harrastuksiin? Entäpä harrastuskaverit, onnistuuko kimppakyydit?
Niin se vain on lapsiperheessä, että aina kuvittelee että seuraava vaihe on helpompi, ja nyt on kamala vaihe. Olisi todella tärkeää, että oppisi jatkuvasti pitämään itsestään huolta eikä uhrautuisi toisten vuoksi niin että loppujen lopuksi kaikki kärsivät kun äidillä on paha mieli.
Minusta sinun kannattaisi myös pohtia tuota työasiaa, arvostuksen puute vaativassa työssä on inhottava asia, ja niin meidän suomalaiseen mentaliteettiin tuttua. Kuten myös väheksyä kaikki naisvaltaisia aloja, vähän väliähän täältäkin luetaan kuinka opettajien ja lastentarhanopettajien palkat saavatkin olla pieniä jne. Näin nyt esimerkkinä sanoakseni (oma kuopus juuri aloittin pk:n, sillä mielessä tämäkin).
Sinä tarvitset omaa aikaa, tarvitsette puolison kanssa parisuhdeaikaa, ja lapset ovat jo aika isoja. Pidä huoli ettet uhraudu vain sen vuoksi, koska Suomessa naisen on niin tapana tehdä. Sitähän tämä on Suomessa. Pitäisi olla uraohjus, mutta ei missään nimessä saisi olla ylpeä työstään, sitten lasten ja kodin pitäisi hoitua "vaivattomasti", eikä saisi väsyä. Älä lankea siihen, vaan repäise itsesi irti ja vaadi mieheltäsi yhtä suurta osallistumista esim. harrastuskuskauksiin ja kodinhoitoon, tai sitten yhdessä keksitte ratkaisun näihin. Älä tee töissä 10x muiden panostusta, koska olet nainen, ja sinun pitäisi todistaa oma arvosi työskentelemällä enemmän kuin muut. Vaadi arvostusta, ja arvosta itse itseäsi. Sinun vapaa-aika on kallista, ihan yhtä kallista kuin miesten. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että kannat yksin turhan paljon. Pidä ensin palaveri miehesi kanssa ja sitten pidätte yhdessä palaverin koko perhe.
Ihan vakavasti on asioiden käsittelyn paikka.
Et jaksa tätä menoa...ehkä eivät muutkaan?
Jostain pitää karsia. Ja sinun pitää saada omaa aikaa ja lepoa.
Jostain apuja?
Kotitöiden jakaminen, kuljetusten jakaminen, konkreettisesti milloin on sinunvPaaamilloin miehen vapaa? Olisiko joku yhteinen löhö/kävelyilta tai päivä? Milloin kaikki syötte yhdessä? Mitä kukin tekee...kuka astiat, kun pöydän, kuka pyykit, kaikki omat siivot.
Pysähdy ja pysähtyvää koko perhe. Ei elämän tarvi olla suorittamista. Miten muut perheessänne voivAt?
Se ero on jotenkin nyt ihan kaukaa haettu vaihtoehto..olet niin epätoivoinen. Lapsista etuitenkaan voi erotA ja he kai tuntuvat nyt taakalta kaiken muun mukana.
Perhe-aikaa ...ihan rauhassa. Pysäytä homma. Herätä perheesi ja itsesi ja teette yhdessä muutoksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovaa peliä Porvoossa. Jos leikitään että aloitus on totta, niin sehän on vain osoitus siitä että kaikkea ei voi saada. Tai sitten pitää olla ääretön määrä tuuria, että kerkeää yhdistämään lapsiperheilyn, omat harrastukset, panostamaan työhönsä ja pitämään vielä huolta kodista.
Sinkkumies
Aloitus on täysin totta ja luulisin, että tälläistä elämänvaihetta elää moni muukin. Sehän tässä onkin ongelma, että kaiken tuon yhdistäminen alkaa käydä raskaaksi.
Mitäs silloin tehdään? En minäkään voi harrastaa 27 lajia samaan aikaan.
Sinkkumies
Miksi nainen on yleensä se joka raataa perheessä.
Miksi mies ei voi oma- alotteisesti ottaa imuria kouraan ja useammin kuin kerran vuodessa.
Mikä siinä on niin äärettömän vaikeaa.
Miksi miehen on aina rynnätävä töihin hirveällä kiireellä. Nainenkin menee töihin joten nykyaikana ei voi enää sanoa, että mies tuo rahan.
Ja kaikkien pitäisi osata korjata ainakin omat jäljet.
Pitää vain sopia kerta viikossa että tänään on minun harrastus,
tuskin lapsetkaan joka päivä harrastaa jotain, mihin on vietävä.
Me muutettiin esikaupunkialueelta hyvään kerrostaloon lähemmäs keskustaa. Bussit kulkee tiheästi ihan vierestä. Lapset (3) pääsee itse kouluun ja harrastuksiin. Molempien vanhempien työmatka lyheni melkein tunnin pöivässä. Asunto on kallis mutta ei kaduta.
Mies tekee yhtä paljon kotitöitä kuin minä. Lasten harrastusten määrää rajoitettu.
Lapset vastaa itse oman huoneen siivouksen, omien pyykkien pesun. Jokainen myös tekee vuorollaan ruokaa (suunnittelee, ostaa, laittaa). Huoneet on välillä sotkuisia, ei löydy puhtaita vaatteita tai ruoka kummallista mutta koko ajan mennään parempaan suuntaan.
Sitten vaan rankasti karsimaan menoja jos et jaksa!!!. Itse en voi osallistua koulun myyjäisiin ym ja lapset harrastaa vain joskus harvoin. Miestä ei ole enää eikä vanhempia olen menettänyt sairaudelle ja kuolemalle ja erolle. Ero ei ole hyvä koska lapset sitten entistä vaikeampia ja riitaisempia. Kuka hullu lähtee toisen perheeseen tässä vaiheessa , uudeksi isäpuoleksikaan. Näillä mennään, aika kuluu ja iloitsenkin lapsista joskus.
Aloitus on täysin totta ja luulisin, että tälläistä elämänvaihetta elää moni muukin. Sehän tässä onkin ongelma, että kaiken tuon yhdistäminen alkaa käydä raskaaksi.