Miksi aina puhutaan "vanhempien hylkäämisestä"

Tein vuosia hommia vanhuspuolella hoitokodissa. Jos jonkun vanhuksen lapset eivät muistaneet vanhempaansa millään tavalla, niin syy löytyi ihan aina ja poikkeuksetta sieltä sängyn pohjalta. Jos on ollut kusipää läheisilleen koko ikänsä, saa viettää aika apljon aikaa itsekseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun appi puhuu minulle välillä, että jos hänen poikansa, eli mieheni, ei pidä häneen useammin yhteyttä tai tee jotain muuta mitä tämä appi vaatii, niin appi jättää poikansa perinnöttömäksi. Mutta appiukko ei pojalleen ole tällaista koskaan puhunut. En oikein tiedä mikä funktio on sillä, että minulle (vaimolle) puhutaan tuollaista, ja siis vain silloin kun mies ei ole paikalla, vaan olen kaksistaan jossain appiukon kanssa vaikkapa kahvipöydässä.

Appiukko haluaa sotkea sinut asiaan ja pitää itsensä puhtoisena - olettaa, että sinä puhut asiasta miehellesi. Lopullisena tavoitteena voi olla jopa teidän kahden välinen riita ja kukaties ero. 

No en itse asiassa ole kertaakaan maininnut tuosta perintöjutusta ja appiukosta miehelleni. En nimittäin koskaan lähde mukaan tuollaisiin "peleihin", ne katkeaa minuun. Mutta en usko että appiukko haluaa meidän eroavan, koen että hän vilpittömästi pitää minusta ja on tyytyväinen siitä, että poikansa on "vihdoin löytänyt hyvän naisen". En myöskään usko että hän haluaa minun riitelevän poikansa kanssa. Mutta sen uskon, että hän haluaa itsensä pitää puhtoisena, ja yrittää teettää "likaisen työn" minulla. No, eipä onnistu.

Pelejähän nämä tosiaan ovat. Kun menee uuteen yhteistöön (myös mm. työpaikoilta tuttua), niin kestää hetken, ennenkuin hahmottaa näitä joidenkin käyttämiä pelejä.

Se on totta. Minä olen tavallaan ulkopuolinen heidän (appiukko ja mieheni) perheyhteisössään, ja siksi minä osaan tunnistaa pelien pelaamisen paljon paremmin kuin mitä perheyhteisön "alkuperäinen jäsen" osaa. Varmasti minunkin lapsuudenperheessä on pelejä, joita minä taas en osaa nähdä.

Minä olisin halunnut olla isäni kanssa tekemisissä, mutta hänen yhteydenpito jäi siihen kun erosivat äitini kanssa kun täytin 17v. Aina on niin kova kiire jonnekkin, ettei ehdi näkemään. Kerran kuukaudessa saattaa soittaa, mitä kuuluu. Puhelu kestää maksimissaan minuutin. Nykyään ei soita enää tätäkään, lähinnä jos tarvitsee apua jossakin. Esim. Että haen hänen firman tavaroita opiskelupaikkakunnaltani, ja ikinä ei kiitosta heru.

Minua loukkaa se, että isäni ei halua olla tekemisissä kanssani minun itseni takia, ja esimerkiksi tehdä kanssani asioita. Hän velvollisuuden tuskissaan soittaa mitä kuuluu, vaikka se ei oikeastaan häntä edes kiinnosta.. Tai sitten soittaa jos tarvitsee jotain.

En jaksa enää sellaisen ihmisen kanssa olla tekemisissä. Aina kun soittaa niin on kiire tai huono paikka, siinäpähän sitten ihmettelee miksi emme ole tekemisissä.

Tosiaan asumme 2km päässä toisistamme, mutta näemme ainoastaan vahingossa esim. kaupassa. Sanomme moi, mutta emme juttele sen enempää. Tästä siis voitte päätellä kuinka "kylmät" välit meillä on. En hänelle vihainen ole, mutta ei vaan ole mitään juteltavaa ihmisen kanssa joka ei tunne minua millään tapaa, olemme siis etääntyneet enkä jaksa enäää miettiä että se on minun vika. Kauan halusin, että tämä paranisi mutta ymmärrän nyt, että se ei tule koskaan muuttumaan.

Lisäksi lupauksiaan isä ei ikinä pidä. Kaikki kiireet, työt, uusi nainen jne. menee niiden edelle, eikä edes anteeksi pyydä. Hänestä on vain hauskaa kun hän taas unohti. (nauraa siis omalle lahopäisyydelleen) Itse koen sen loukkaavana, että sovimme jotain ja etsin sille kalenteristani aikaa, eikä tämä sitten ikinä toteudukaan.

Sen sijaan äitini kanssa voin keskustella mistä vain ja näemme ihan vain näkemisen ilosta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun appi puhuu minulle välillä, että jos hänen poikansa, eli mieheni, ei pidä häneen useammin yhteyttä tai tee jotain muuta mitä tämä appi vaatii, niin appi jättää poikansa perinnöttömäksi. Mutta appiukko ei pojalleen ole tällaista koskaan puhunut. En oikein tiedä mikä funktio on sillä, että minulle (vaimolle) puhutaan tuollaista, ja siis vain silloin kun mies ei ole paikalla, vaan olen kaksistaan jossain appiukon kanssa vaikkapa kahvipöydässä.

Appiukko haluaa sotkea sinut asiaan ja pitää itsensä puhtoisena - olettaa, että sinä puhut asiasta miehellesi. Lopullisena tavoitteena voi olla jopa teidän kahden välinen riita ja kukaties ero. 

No en itse asiassa ole kertaakaan maininnut tuosta perintöjutusta ja appiukosta miehelleni. En nimittäin koskaan lähde mukaan tuollaisiin "peleihin", ne katkeaa minuun. Mutta en usko että appiukko haluaa meidän eroavan, koen että hän vilpittömästi pitää minusta ja on tyytyväinen siitä, että poikansa on "vihdoin löytänyt hyvän naisen". En myöskään usko että hän haluaa minun riitelevän poikansa kanssa. Mutta sen uskon, että hän haluaa itsensä pitää puhtoisena, ja yrittää teettää "likaisen työn" minulla. No, eipä onnistu.

Pelejähän nämä tosiaan ovat. Kun menee uuteen yhteistöön (myös mm. työpaikoilta tuttua), niin kestää hetken, ennenkuin hahmottaa näitä joidenkin käyttämiä pelejä.

Se on totta. Minä olen tavallaan ulkopuolinen heidän (appiukko ja mieheni) perheyhteisössään, ja siksi minä osaan tunnistaa pelien pelaamisen paljon paremmin kuin mitä perheyhteisön "alkuperäinen jäsen" osaa. Varmasti minunkin lapsuudenperheessä on pelejä, joita minä taas en osaa nähdä.

Hih, minullekin on ehdotettu kahdenkesken duuneja, joita mieheni voisi rientää tekemään. Ne vaan valitettavasti tahtovat "unohtua".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, onko asia noin yksioikoinen. On ihmisiä jotka ovat rakastaneet ja heidät on jäteetty yksin mutta nämä eivät ole vihaajia vaan rakastavat lapsiaan loppuun saakka

On paljon myös kuusikymppisiä, jotka kokevat jälkeläiset rasitteena ja matkustavat vaikka espanjaan, ja ovat mielestään lastenhoidossa osansa tehneet joten kyllä iltasanomien jutut ovat yksipulisia, värittyneitä ja tarkoitushakuisia.

Se taas että ihminen on yksin ei riipu siitä millainen hän on ollut. Monet lapset on lellitty pilalle ja hyvä ihminen voi masta yksin myös jos lapset asuvat kaukana, kun taas rikkaalla ahneella paskalla voi juosta vierailijaa esim kun kiristää eri tavoin.

En tunne yhtäkään hyvää vanhempaa joka olisi noin vain yks kaks hylätty.

Hoitolaitoksissa väittävät hoitajat näitä olevan, varmaan kaikki paskoja?

En tarkoita syyllistää, maailma on rankka ja julma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, onko asia noin yksioikoinen. On ihmisiä jotka ovat rakastaneet ja heidät on jäteetty yksin mutta nämä eivät ole vihaajia vaan rakastavat lapsiaan loppuun saakka

On paljon myös kuusikymppisiä, jotka kokevat jälkeläiset rasitteena ja matkustavat vaikka espanjaan, ja ovat mielestään lastenhoidossa osansa tehneet joten kyllä iltasanomien jutut ovat yksipulisia, värittyneitä ja tarkoitushakuisia.

Se taas että ihminen on yksin ei riipu siitä millainen hän on ollut. Monet lapset on lellitty pilalle ja hyvä ihminen voi masta yksin myös jos lapset asuvat kaukana, kun taas rikkaalla ahneella paskalla voi juosta vierailijaa esim kun kiristää eri tavoin.

En tunne yhtäkään hyvää vanhempaa joka olisi noin vain yks kaks hylätty.

Hoitolaitoksissa väittävät hoitajat näitä olevan, varmaan kaikki paskoja?

En tarkoita syyllistää, maailma on rankka ja julma.

Narsisti saa normaalin lapsen, jota syyllistää ja kiduttaa.

Narsistin vanhemmat on normaaleja mummoja ja pappoja, jotka on narsisti hylkää ja kiduttaa kanssa. 

Ei mene tasan onnenlahjat.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on muuten totta että on tavallista katkaista välit kelvottomiin vanhempiin vasta kolmenkympin tienoilla tai myöhemminkin. 18-vuotiaalla ei ole elämänkokemusta joka kertoisi mikä on normaalia perhe-elämää ja mitä "kuuluu" sietää varsinkin kun näistä aikuisten lasten velvollisuuksista toitottajia riittää.

Mä tiesin ettei mun perhe nyt ihan parasta a-luokkaa ole, mutta järkytys oli suuri kun tajusin todella, miten sairasta meno lapsuudenkodissa on todella ollutkaan. Ja toisaalta kun selvisi, miten hyviä useimpien ihmisten perheet ovatkaan. Se oli kuulkaa elämys se.

Ja tuo "rakastaminen" sitten. Joo. "Rakastaminen" onkin siitä jännä juttu että sen varjolla voi tehdä mitä tahansa, käyttäytyä mitä tahansa ja vaatia mitä tahansa -ja lopulta saada kaikki anteeksi. Kun minä kuitenkin niin rakastan!  Villi veikkaus: aika monelle tässä maassa riittäisi huomattavasti pienempikin annos "rakkautta", jos sen vastineeksi saisi esimerkiksi väkivallattoman elämän.

Jep ja hyvin usein omien lasten syntyminen toimii katalysaattorina jonkinasteisen pesäeron tekemiseen. Omien vanhempien rajattomuus voi "aueta" uudelleen kohdistettuna lastenlapsiin ja vanhempana alkaa ymmärtää kuinka järjettömästi lmat vanhemmat ovat saattaneet toimia.

Kun itse sitten asettaa ne oman perheen rajat sukulaisiin nähden, niin alkaa mustamaalaus. Joskus lapsen puoliso nähdään kaikkeen syypäänä ja sitten kertoillaan tuttaville ja sukulaisille kuinka ilkeä vävy/miniä ei anna osallistua niin paljon kuin halutaan ja kuinka ei mikään apu kelpaa..

Mun äidin äiti on (ja on aina ollutkin) sellainen ettei muiden asiat kiinnosta, uhriutuu jos joku on eri mieltä yhtään mistään, ei siedä muutosta ollenkaan eikä suostu elämään nykyajassa, saattaa tiuskia ihan tyhjästä, tuomitsee ja lyttää muiden mielipiteet ja elämäntavat ja ei ole koskaan auttanut tai kannustanut lapsiaan juuri missään. Nykyään hänellä on joku ihme "Meidän tytöt" vaihe (hänen kaikki lapsensa ja lapsenlapsesta siis tyttöjä) ja kehuu kaikille miten me kaikki ollaan niin hyvin kasvatettuja ja miten kukaan ei koskaan sano vastaan :D No sanota ei, kun heti vaan alkaisi tekoitku ja uhriutuminen niin helpompi myötäillä ja olla hiljaa.

Ollaan silti hänen kanssaan tekemisissä, jos ei käydä viikkoon kylässä niin tulee sellaisia "Mitä teet, missä oot, minä täällä mietin kun ei teitä näy eikä teistä kuulu.. kiitos kun edes vastasit puhelimeen" -soittoja muka itkusta värisevällä äänellä. Ymmärrän kyllä ihan täysin ettei kaikki jaksa olla omien vanhempiensa kanssa tekemisissä jos on aina vaan saanut paskaa niskaan, meidät on vaan niin hyvin ehdollistettu tähän että pakko käydä ja soitella tai ollaan paskoja ihmisiä :D

Vierailija kirjoitti:

Taas Ilta-Sanomissa iso juttu, jossa asianajaja surkuttelee hylättyjä vanhempia.

Minä väitän, että ketään kunnialla vanhemmuutensa hoitanutta ihmistä ei tasan hylätä kevyesti. Kyllä siihen on oikeat ja painavat syyt olemassa, että lapsi ei enää jaksa olla tekemisissä. Ne värittyneet tarinatkin, joita sievät vanhukset värisevällä äänellä asianajajalleen uskovat eivät välttämättä ole lainkaan totta.

t. narsistiäidin paljon kärsinyt tytär

Koska suuri ikäluokka vetelee vielä kaikista naruista. Aikoinaan hylkäsivät lapsensa tarhoihin, omat sisaruksensa ja vanhempansa vanhainkoteihinsa  - nyt ideana on kiusata omia lapsiaan, joista vähät välitettiin esim leskeydyttyään ja pelkkää kiristämisestä - emotionaalista tahi taloudellista - sitten kun minä kuolen, ei tarvitse tulla haudalle itkemään - tyyppistä asioista keskustelua  -- jonkun sisaruksen suosimista ja ehkä liittoutumista yhtä vastaan. Näitä on paljon ja tätä puolta ei julkisuudessa jostain syystä haluta käsitellä lainkaan.

Kai nämä toimittajat pelkäävät omien perintöjensä puolesta, koska asiaa ei pöydälle uskalleta nostaa. Väitän, että Suomessa on äärimmäisen paljon näitä omien vanhempiensa hylkäämiä lapsia ja useinkin juuri näitä tyttäriä, joita leskiäidit haluavat nöyryyttää ja valheellista yksipuolista ''tietoa'' levittää. 

En lainkaan ihmettelisi, että nyt tämä sukupolvi, joka on joka asiassa itselleen kaikki edut kahmineet - haluaisi vielä lopuksi kostaa ''välien poikkimenemisestä'' yhtä lasta esim suosimalla haudan takaa.

Suomi on luvattu maa tämän yhden ikäluokan puolesta narsistisissa häiriöissä. Sotasukupolven lapset ovat ottaneet oikeudekseen turvata itselleen suurimmat eläkkeet ja jättäneet omat omaisensa muiden tahojen hoiviin. Kun itse vanhetaan, ei haluta lapsiaankaan sitten ajatella. 

Väittäisin, että erittäin loogista tämän sukupolven mielenmaisemen mukaista. Hyvä vanhempi pitää välit lapsiinsa lämpiminä, kohtelee lapsiaan tasapuolisesti eikä yritä laittaa hankausta sisarusten välille - paha vanhempi vetelee naruista ja esittää itsensä martyyyrina milloin kenenkin näkökulmasta.

Yksipuoliset artikkelit mediassa ovat ehkä valtion näkökulmasta laskelmoitua ajatusta, valtiolle lisää ''rahaa'' . Missään muualla ei puhuta niin negatiivisesti juurikin lapsista - hyvä vanhempi tukee lastaan herkissä vaiheissa niin, että pääsee omilleen. Eikä vain taloudellisesti, vaan henkisesti.

Surullista on, että tässä maassa tuntuu elävän katkera henki ja sellainen kostonhimo. Ovat ne sitten vaikka omia lapsia. Tai sitten se tietty lapsi. Jokaisen lapsen reagointiin on syy - tai siihen, että väleissä ei ns enää olla. 

Omassa tapauksessani veljeni oli väkivaltainen ja oma äitini esiintyi martyyrina jopa yllyttäen veljeäni käyttäytymään tälla tavoin minua kohtaan. Ei ihme, että ei ole paljon kiinnostanut visiteerata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen usein pohtinut, että miten kauan lapsen pitää hoitaa ja huoltaa vanhempiaan? Velka ei ole koskaan maksettu?  Montako vuotta siitä hyvästä, että "antoivat" syntyä? Vanhempani selvästi ajattelee, että lapset ovat sitä varten, ja ainoastaan sitä varten tehtyjä, että ne huoltavat vanhempaansa ja täyttävät tämän odotukset.

Lapset ei ole mitään "velkaa" vanhemmilleen. Lapsi ei pyytänyt syntyä, olemassa oleminen ei ole ollut oma valinta. Oli vanhempien päätös ja valinta saada lapsi, ja tottakai he huolehtivat lapsensa aikuisiksi, kun ovat kerran lapsia päättäneet ja valinneet saada / tehdä. Ei siinä synny mitään velka-asetelmaa, että (aikuisen) lapsen pitäisi sitten vuorostaan huolehtia vanhemmastaan.  Vanhemmat ovat vastuussa omasta valinnastaan (lastentekemisestä). Lapsella ei ole vastuuta vanhemmastaan siinä asetelmassa. Se aikuinen lapsi on sitten vastuussa niistä omista lapsistaan, jos sellaisia päättää tehdä. 

Ikääntyvistä vanhemmista huolehtiminen ei perustu minkään "velan" maksamiseen vaan siihen, että se ihmissuhde on niin hyvä, että HALUAA huolehtia. Paljon on tapauksia, että se ihmissuhde (lapsen ja vanhemman välillä) ei ole kovin hyvä.

Hyvin tiivistetty kuinka asia oikeasti on! 

Niin, tuossa tuo oleellinen tulee ilmi. Hyvää vanhempaa ei kukaan halua hylätä. Yksipuolisesti jotain lasta suosimalla ja jotain sortamalla, välit menevät poikki. Marionettivanhemmat pelaavat lapsillaan pelejä ja nauttivat siitä, kun saavat yksipuolista valtaa käyttämällä välit menemään lastensa kesken poikki. Näitä on niin paljon.

Ihminen, joka haluaa lapsilleen hyvää ja rakastaa heitä heinä itsenään, heijastaa hyvää ja on rakentanut lastensa itsetunnon terveeksi. Huono ja itsekeskeinen vanhempi on vain käyttänyt lapsiaan välikappaleena oman hauraan egonsa peilinä ja hylkää lapsensa heti, jos tämä ei suostu peleihinsä.

Olisihan se virkistävää muuten joskus nähdä edes yksi artikkeli näissä ip-lehdissä, joka käsittelisi näitä manipulaattorivanhempien tapaa arvottaa lapsiaan ja tuhota sisarusten väliset suhteet.

Meillä äitimme on ottanut vain yhden lapsensa kaikkien juhlapyhien kohteeksi. Leskeydyttyään suosii kaikessa vain toista poikaansa ja on luonut käsityksen ''pahasta'' toisesta lapsesta.

Kerran kyselin, että olisihan se mukava, jos joskus viettäisi esim jonkun joulun myös toisen poikansa luona. Ei kuulemma tulisi edes kuuloonkaan, kun tällä toisella pojalla oli sitä pesuetta sun muuta.

Kaikki lomailut, juhannukset - pääsiäiset sun muut - koskaan ei kutsua toiselle lapselle. Jos tuli käymään, äärimmäisen vaivautunutta ja salailevaa käytöstä. Aina tuli kautta rantain tietoon jotain, mikä oli pyritty salaamaan taloudellisessa mielessä. Toinen poika kelpasi lähinnä allekirjoittamaan jotain valtakirjoja milloin kenenkin sukulaisen perintöihin. Mitään ei kuitenkaan koskaan jaettu, paitsi nämä kaksi keskenään sumpli taiten itselleen kaiken. Paperilla tietenkin toisin.

Tietenkin liitto toisen pojan ja äidin kanssa oli ideaali, toisen pojan esiintyessä tyyliin: minulle on sitten luvattu kaikki ja sinä saat jäädä ilman. Samalla leskiäiti kokee saavansa jotain erityispalveluja toiselta pojaltaan asuessaan naapurissa - ja toinen poikansa asuessa kaukana pohjoisessa.

Yksipuoliset uutisoinnit tuntuvat olevan jostain syystä nyt pinnalla. Tuli myös mieleen, josko valtion kassa huutaisi perintöjä itselleen yhtenä vaihtoehtona - kun tiedostaa näillä sukupolvilla omaisuutta olevan. Halpamaista ja alhaista. Ja aika läpinäkyvää.

koska 60-80-vuotiaat tai vanhemmat eivät koskaan ole tehneet virheitä. tai eivät ainakaan myönnä tehneensä.

Vanhuksia on hyviä ja pahoja. Ei ne kaikki mitään enkeleitä ole, kuten ei nuoremmatkaan. Jos halu kostaa vaikka kateuden takia omille lapsilleen, niin onhan se surullista. Hyvä vanhempi kasvattaa hyviä lapsia. Näin se on aina mennyt. Ei rakkautta voi ostaa.

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka yleistä tuolle sukupolvelle on omien virheiden täydellinen kieltäminen. Minä en ole katkera vanhempieni virheistä (suuristakaan), mutta haluaisin, että niistä voisi puhua ääneen. Ei voi. Onko se sitten niin rankkaa katsoa niitä virheitä silmästä silmään?

Minun lapsuuttani varjostivat seuraavat asiat:

- Isän alkoholismi ja mielenterveysongelmat

- Edellisestä johtunut hylkääminen: isäni käytännössä lakkasi puhumasta minulle kun olin alle kouluikäinen (siihen saakka olin ollut "isän tyttö")

- Äidin välinpitämättömyys - sain pitää huolen itsestäni ja kasvattaa itse itsenitäysin yksin

- Isän fyysinen väkivaltaisuus minua kohtaan ollessani teini-ikäinen (ja lapsenakin, silloin enemmän rangaistusmielessä)

- Se, että äiti katsoi läpi sormien isäni väkivaltaisuutta tai käänsi sille selkänsä

- Isän henkinen väkivalta koko perhettä kohtaan

Ok, selvisin näistä eteenpäin. Isäni oli sairas ja on sittemmin toipunut, nykyään välimme ova melko neutraalit. Hänen kanssaan vaikeat vuodet ovat täysin tabu, ei niitä voi ottaa puheeksi. Isä varmaan on unohtanut suurimman osan joko oikeasti tai ainakin painanut jonnekin mielensä sopukoihin. Tavallaan ymmärrän, että isän kanssa aiheita ei voi käsitellä - hän ehkäpä menisi uudelleen "rikki" jos joutuisi kohtaamaan tämän kaiken.

Äiti sen sijaan. Periaatteessa voimme keskustella kaikesta, mutta ei kuitenkaan näistä menneisyyden asioista. Jos otan niitä puheeksi, äitini ei ymmärrä miksi jatkan vanhojen jo loppuun käsiteltyjen asioiden jauhamista. Hänen puoleltaan asiat ovat loppuun käsiteltyjä, koska hän on puolustautunut kaikkea vastaan ja kieltänyt kaiken, tai kääntänyt kaiken minun syykseni (paras esimerkki: äitini selittää olemattoman suhteen minuun lapsuusaikana sillä, että "sinä et tykännyt minusta". Siis jostain taaperosta saakka hän ei ole voinut huolehtia, ottaa syliin, pitää huolta koska taaperon mielestä äiti oli tyhmä?!). Minun puoleltani asiat eivät ole lainkaan loppuun käsiteltyjä tai ylipäänsä mitenkään käsiteltyjä, koska äitiä ei ole missään vaiheessa lainkaan kiinnostanut kuunnella ja ymmärtää, miten olen lapsuuteni kokenut eikä hän ole millään tavoin myöntänyt tai tunnustanut virheitään, ainoastaan selitellyt niitä minun tulkinnakseni asioista.

Jollain tavalla helpottaisi tietää, että tämä on 60-80-vuotiaille tyypillistä.... Että äitini on tässä vain sukupolvensa tyypillinen edustaja, ei erityisen hankala tapaus.

up

uppp

Vierailija kirjoitti:

Mun äidin äiti on (ja on aina ollutkin) sellainen ettei muiden asiat kiinnosta, uhriutuu jos joku on eri mieltä yhtään mistään, ei siedä muutosta ollenkaan eikä suostu elämään nykyajassa, saattaa tiuskia ihan tyhjästä, tuomitsee ja lyttää muiden mielipiteet ja elämäntavat ja ei ole koskaan auttanut tai kannustanut lapsiaan juuri missään. Nykyään hänellä on joku ihme "Meidän tytöt" vaihe (hänen kaikki lapsensa ja lapsenlapsesta siis tyttöjä) ja kehuu kaikille miten me kaikki ollaan niin hyvin kasvatettuja ja miten kukaan ei koskaan sano vastaan :D No sanota ei, kun heti vaan alkaisi tekoitku ja uhriutuminen niin helpompi myötäillä ja olla hiljaa.

Ollaan silti hänen kanssaan tekemisissä, jos ei käydä viikkoon kylässä niin tulee sellaisia "Mitä teet, missä oot, minä täällä mietin kun ei teitä näy eikä teistä kuulu.. kiitos kun edes vastasit puhelimeen" -soittoja muka itkusta värisevällä äänellä. Ymmärrän kyllä ihan täysin ettei kaikki jaksa olla omien vanhempiensa kanssa tekemisissä jos on aina vaan saanut paskaa niskaan, meidät on vaan niin hyvin ehdollistettu tähän että pakko käydä ja soitella tai ollaan paskoja ihmisiä :D

mahdatko olla joku tyttäristäni :) - niin tuttua, niin tuttua etenkin tuo "kiitos kun edes viitsit vastata puhelimeen"-setti.

Tunnen yhden vanhemman naisen, jonka sydän on täysin särkynyt, kun yksi lapsista perheineen on laittanut täysin välit poikki.

Totuutta en tietenkään voi tietää, mutta tämä nainen on erittäin kiltti ja herttainen. Olen ymmärtänyt, että entinen miehensä ei ollut. Mies oli rintamalla ollut sotilas, jonka suhde myös vaimoon oli vaikea. Ovat myöhemmin eronneet.

Nyt poika ei kuitenkaan tahdo olla äitinsä kanssa tekemisissä. Ehkä hän syyttää äitiä, ettei tämä eronnut aiemmin. Tai ettei mennyt väliin, tai ollut pojan puolella. En tiedä. Mutta toisaalta, jos äiti on ollut uhri myös, on kovaa syyllistää uhria siitä, mitä toinen ihminen on tehnyt. Toisaalta jos lapsi on nähnyt äitinsä ainoana, johon voi luottaa, ja tämä ei auta, se voi loukata enemmän, kuin 'pahan' isän tekemiset.

Kuitenkin. Minusta on kamalaa nähdä tämän äidin suru. Vaikka tässä äidissä olisikin vikaa.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen yhden vanhemman naisen, jonka sydän on täysin särkynyt, kun yksi lapsista perheineen on laittanut täysin välit poikki.

Totuutta en tietenkään voi tietää, mutta tämä nainen on erittäin kiltti ja herttainen. Olen ymmärtänyt, että entinen miehensä ei ollut. Mies oli rintamalla ollut sotilas, jonka suhde myös vaimoon oli vaikea. Ovat myöhemmin eronneet.

Nyt poika ei kuitenkaan tahdo olla äitinsä kanssa tekemisissä. Ehkä hän syyttää äitiä, ettei tämä eronnut aiemmin. Tai ettei mennyt väliin, tai ollut pojan puolella. En tiedä. Mutta toisaalta, jos äiti on ollut uhri myös, on kovaa syyllistää uhria siitä, mitä toinen ihminen on tehnyt. Toisaalta jos lapsi on nähnyt äitinsä ainoana, johon voi luottaa, ja tämä ei auta, se voi loukata enemmän, kuin 'pahan' isän tekemiset.

Kuitenkin. Minusta on kamalaa nähdä tämän äidin suru. Vaikka tässä äidissä olisikin vikaa.

No lapsi on aina täysin puolustuskyvytön ihminen, joka ei voi valita kenen kanssa elää. Äidin suurin tehtävä on suojella lastaan. Mikäli perheessä on esim. isän taholta henkistä tai fyysistä väkivaltaa, niin on ihan ymmärrettävää että lapsella menee luottamus myös äitiinsä ja välit eivät ole hyvät aikuisiällä. Toki isä on se joka tekee konkreettisesti väärin, mutta on ihan yhtä väärin altistaa oma lapsensa tällaiselle käytökselle, jos on mahdollista erota. Ei se äiti todellakaan ole samalla tavalla uhri kuin lapsi, ei lähellekkään.

Surullista se on toki, mutta jokaisella ihmisellä on lapsena hyvin suuri tarve kokea olevansa rakastettu, ainutlaatuinen, tärkeä ja suojelemisen arvoinen ihminen erityisesti äitinsä taholta. Jos tuo tarve riistetään lapsena, niin ei sitä enää aikuisiällä pysty välttämättä paikkamaan. Ihanaahan se olisi, jos lapsi pystyisi tuollaisessa tilanteessa anteeksi antamaan äidillensä ja he saisivat keskusteluyhteyden, mutta on mielestäni todella tekopyhää ulkopuolisena ihmisenä tuomita tuon aikuisen lapsen toimintamallit.