Kaipaan neuvoja. Miten ikinä uskallan ryhtyä äidiksi? Kaikki pelottaa, en usko itseeni

Itse olen kokenut, että vanhempana oleminen on todella vaativaa. Perheet ovat yksin. Vaatimuksia tulee joka suunnalta. Kaikki lapseen liittyvät asiat lopulta johtavat sinuun, äitinä. Ehkä jotkut myös jopa isään. Onhan tämä ihan valtava elämänmuutos. Mutta en kyllä edelleenkään jättäisi lapsia hankkimatta, vaikka minulla olisi tämä kaikki tieto vanhempana olemisesta. Mutta ymmärrän kyllä todella hyvin, jos joku ei halua lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kuin toinen äiti. Miten luulet kestäväsi muiden asettamat paineet? 

Suoraan sanottuna en ole edes ajatellut tällaisia, vaan mietin ainoastaan sitä vastuuta ihmislapsesta, hyvinvoinnistaan ja siitä, että osaisin olla hänelle sellainen äiti kuin mitä hän tarvitsee. Miksi pitäisi ajatella muita äitejä? Siinä omassa vanhemmuudessa on varmasti ihan tarpeeksi tekemistä ja painetta. Ap

Periaatteessa ihan järkeviä pohdintoja, mutta selvästi ylimitoitettuja.  Jos todella haluaisit lasta niin se halu ja palo äitiyttä kohtaan olisi suurempi kuin pelko. Kuinka ahdistunut olisit jo raskaana? Ei ole hyvä syy hankkia lasta, jos ajatus on vain yksin vanheneminen. Kannattaisi keskittyä asioihin, joista oikeasti nauttii. Elämässä on paljon muutakin kuin äitiys. 

Äitiys on maailman kurjin rooli, jota on turha romantisoida kauniilla sanoilla. 

Ei äidiksi niin vain ryhdytä.

Ensin pitäisi SAADA se vauva.

Tämä on asia, josta ei vaan voi tietää etukäteen. Lasten hankinta on aina hyppy tuntemattomaan. Itse olen luonteeltani huolehtija ja murehtija ja ahdistun helposti. Tämä ei todellakaan ole helpottanut lasten myötä. Nyt jos saisin päättää hankinko lapsia vai en, niin en ole varma... Tottakai rakastan heitä aivan valtavasti, mutta sen mukana on tullut niin paljon huolta ja vastuuta, että sitä on välillä vaikea kestää. Tämä vain minun näkökantani asiaan 🙂 En ole puolesta tai vastaan koska en omallakaan kohdalla tiedä oliko päätös hyvä vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kuin toinen äiti. Miten luulet kestäväsi muiden asettamat paineet? 

Suoraan sanottuna en ole edes ajatellut tällaisia, vaan mietin ainoastaan sitä vastuuta ihmislapsesta, hyvinvoinnistaan ja siitä, että osaisin olla hänelle sellainen äiti kuin mitä hän tarvitsee. Miksi pitäisi ajatella muita äitejä? Siinä omassa vanhemmuudessa on varmasti ihan tarpeeksi tekemistä ja painetta. Ap

Ei ole vain sinä ja sinun lapsi, jonka ympärillä se maailma pyörii. Ympäristön tuomat paineet ja näkemykset on osa sitä vanhemmuutta.

Mitä jos raskaudessa kaikki ei menekään täydellisesti? Entä jos lapsi syntyy keskosena? Tai sitä kiusataan tarhassa ja sillä on synnynnäinen epämuodostuma? Entä jos koulussa hän ei opikaan lukemaan yhtä nopeasti kuin muut eikä häntä huolita muiden leikkeihin? Mitä jos lapsi tönäisee toista lasta ja joutuu puhutteluun? Entä jos hän saa pahan A-influenssan ja joutuu ambulanssilla sairaalaan? Mitä jos omena jää kurkkuun? 

Tämä kaikki on tapahtunut meidän perheessä. Jo normaalina ihmisenä minusta se oli ahdistavaa. Sinä et kestäisi mitään näistä. Lapsi ansaitsee tasapainoisen vanhemman, joka vakuuttaa kerta toisensa jälkeen, että kaikki on hyvin. Minä suojelen sinua. Maailma on turvallinen paikka ja omiin taitoihin voi luottaa. 

Ahdistuneisuushäiriöt usein pahenevat kriisien kohdalla, jolloin ahdistus säteilee lapseen ja pelottaa myös lasta. 

t. terapeutti

Käyttäjä2079 kirjoitti:

Kolmen teinin äitinä sanon seuraavaa:

Sinua kiinnostaa sinä enemmän kuin lapsi ja äitiys. Toivot yhtä lasta saadaksesi itsellesi jonkun elämyksen, mutta lapsi ei ole vanhemmalle elämys, vaan ihminen, elinikäinen vastuu ja huoli, vaiva ja ilo. Prioriteettisi muuttuvat jos/ kun tulet raskaaksi. 

Jos saat lapsen, se muuttaa kaiken. Kaikki hienot suunnitelmat ja päätökset ja pyrkimykset menevät ihan eri asentoon kun uusi ihminen ottaa ohjat. Rakkaus saa ihan uuden merkityksen, samoin aika, voimavarat, arvot ... 

Jos saat lapsen, sinä olet hänen ainoa ja paras äitinsä. Voit olla jollain mittarilla aivan paska äiti, mutta siitähän lapsi ei mitään tiedä. :)

Olen samaa mieltä kuin nelonen: "Ei kukaan tiedä miten olla vanhempi ennen kuin se tapahtuu." Unohda kriteerit, suositukset, vauvalehdet ja oppaat, äitiysohjelmat, tämä palsta. Niistä ei tule kuin ahdistus ja paha mieli. Jos haluat neuvoja, kysy ystäviltä ja sukulaisilta, joilla on lapsia ja arkijärkeä. 

Ole valmis suureen iloon ja suureen epävarmuuteen. 

Tätä kaikkea olen miettinyt mielessäni yli ja ympäri. Se juuri pelottaa, että elämä muuttuisi aivan täysin. Minäkin muuttuisin ja mieheni. Ei tämä mietityttäisi jos katsoisin asioita ruusunpunaisin lasein, vaan koska jaksan miettiä uhkakuvia ja niitä huonojakin asioita. Ja kaikkea epämukavuutta. Sitähän se toisi. Mutta kaikesta siitä huolimatta tunnen sydämessäni, että jään vajaaksi, jos en saa olla äiti. Jos en saa lasta. Aikaa vatvomiselle ei enää ole kovinkaan montaa vuotta jos ollenkaan, joten on päätettävä kestänkö sen kasvottoman ikävän loppuelämäni vai uskallanko tietoisesti muuttaa kaiken ylösalaisin.

Ap

Ymmärrän sinua ap. On ihan tervettä epäröidä,kokea pelkoja,riittämättömyyden tunteita jne. Se on ihan täyttä skeidaa,että lasten tulisi syntyä vain suuresti toivottuina,yritettyinä ja vanhempien ollessa 100% varmoja asiasta. Eiköhän aika iso osa ihmisistä ole vahinkoraskaudesta lähtöisin tai ei niin ideaaliin tilanteeseen syntynyt. Jopa ne vuosia lasta yrittäneet saattavat epäröidä vihdoin tärpätessä, että entä jos tämä olikin virhe. Se ei tarkoita etteikö lapsi olisi rakastettu,haluttu ja hyvin huolehdittu.

Minusta kuitenkin tuntuu, että ahdistuksesi ja pelkosi ovat sellaisella tasolla että kyse on jo mt-ongelmista. Itse nimittäin olen ahdistukseen ja stressiin taipuvainen, herkkä. Aina ollut lapsesta saakka. Olen kärsinyt jonkinlaisesta ahdistushäiriöstä ja parantunut siitä. Nykyään osaan erottaa terveen ja sairaan ahdistuksen. Vaikka olen ehkä enemmän taipuvainen stressiin ja ahdistuksiin kuin joku muu,osaan nyt terveenä kontrolloida tunteitani ja rauhoittaa itseäni. Se on vain yksi luonteenpiirre minussa, tiedostan sen ja hallitsen sitä.

Mikään ei varmaan ole niin stressaavaa,epävarmaa ja huolen täyteistä kuin vanhemmuus. Jotta voi olla tasapainoinen,hyvä vanhempi,täytyy osata käsitellä tuota stressiä. Täytyy voida luottaa siihen että kaikki järjestyy ja täytyy voida päästää irti, hyväksyä ettei voi eikä tarvitse kontrolloida kaikkea. Täytyy osata olla se järjen ääni itselleen. Muuten sekoaa.

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö vaikuttaa oireittensa luonteen vuoksi monella lailla siitä kärsivän ja hänen läheistensä elämänlaatuun.

Älä altista lapsia häiriölle. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos raskaudessa kaikki ei menekään täydellisesti? Entä jos lapsi syntyy keskosena? Tai sitä kiusataan tarhassa ja sillä on synnynnäinen epämuodostuma? Entä jos koulussa hän ei opikaan lukemaan yhtä nopeasti kuin muut eikä häntä huolita muiden leikkeihin? Mitä jos lapsi tönäisee toista lasta ja joutuu puhutteluun? Entä jos hän saa pahan A-influenssan ja joutuu ambulanssilla sairaalaan? Mitä jos omena jää kurkkuun? 

Tämä kaikki on tapahtunut meidän perheessä. Jo normaalina ihmisenä minusta se oli ahdistavaa. Sinä et kestäisi mitään näistä. Lapsi ansaitsee tasapainoisen vanhemman, joka vakuuttaa kerta toisensa jälkeen, että kaikki on hyvin. Minä suojelen sinua. Maailma on turvallinen paikka ja omiin taitoihin voi luottaa. 

Ahdistuneisuushäiriöt usein pahenevat kriisien kohdalla, jolloin ahdistus säteilee lapseen ja pelottaa myös lasta. 

t. terapeutti

Nyt on pakko sanoa, että mielenkiintoinen lausunto terapeutilta, joka kutsuu itseään normaaliksi. Mistä sinä tiedät, mitä olen tähän asti elämässäni käynyt läpi? Paljon pahempia asioita kuin nuo luettelemasi tapahtumat. Syöpä, työttömyys, läheisten kuolemat, läheisen vakava sairastuminen, Yt:t, burnout kaikki nämä neljän vuoden sisään. Ne kaikki olen selättänyt vaikka ahdistanut on silloinkin. Teen lisäksi töitä alalla, jossa olen tekemisissä kovia kokeneiden ihmisten kanssa. Eivät sitten ole mitään oman lapsen oppimisvaikeuksien rinnalla. Toivottavasti et ole oikeasti terapeutti.

Ap

Jos sinua ahdistaa suhteettomasti asiat, joissa ei ole mitään pelättävää, et ole riittävän tasapainoinen vanhemmaksi. Lapsi tarvitsee turvaa, suojelua ja vakuuttelua siitä, että ei ole mitään pelättävää. Se, että olet yksin ahdistunut, ei ole vaarallista. Jos siirrät pelon lapseesi, se on vaarallista.

t. se terapeutti

Täällä sädekehäänsä kiillottelevat mammat jakelee neuvojaan täysin järkeviä pohtivalle ihmiselle. Toivottavasti te kaikki olitte täysin kelvollisia vanhemmuuteen jo ennen raskautumista. En jaksa uskoa, etteikö ketään olisi pelottanut tai mietityttänyt ihan samat asiat. Jos ei, niin siinäpä vähän mietittävää omassa äitiyden laadusta.

Mitä tapahtuu lapselle jos sinulle tulee uusi burnout? Jos sinulla ei ole turvaverkkoja? 

Vierailija kirjoitti:

Jos sinua ahdistaa suhteettomasti asiat, joissa ei ole mitään pelättävää, et ole riittävän tasapainoinen vanhemmaksi. Lapsi tarvitsee turvaa, suojelua ja vakuuttelua siitä, että ei ole mitään pelättävää. Se, että olet yksin ahdistunut, ei ole vaarallista. Jos siirrät pelon lapseesi, se on vaarallista.

t. se terapeutti

Ai kuten se, että synnytys pelottaa tai elämän mullistuminen pelottaa? Missä päin terapoit, taidan tulla asiakkaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Jos sinua ahdistaa suhteettomasti asiat, joissa ei ole mitään pelättävää, et ole riittävän tasapainoinen vanhemmaksi. Lapsi tarvitsee turvaa, suojelua ja vakuuttelua siitä, että ei ole mitään pelättävää. Se, että olet yksin ahdistunut, ei ole vaarallista. Jos siirrät pelon lapseesi, se on vaarallista.

t. se terapeutti

Lopeta nyt tuo peen puhuminen. Äläkä esiinny täällä terapeuttina, sillä sellainen et ole, korkeintaan joku itseoppinut yksisarvishoitaja. Sinulla ei ole mitään kelpoisuutta arvioida ap:n tasapainoisuutta, ja kaiken lisäksi esittämäsi arvio on ihan pask*a. Ap:n kirjoituksissa ei ole mitään, mikä antaisi viitteitä epätasapainoisuudesta. Ap:n tausta on sellainen, että hänen turvallisuudentunne on joskus saanut kolauksia, niin häntä huolettaa esim. oma riittäminen. Se on NORMAALIA, ei EPÄTASAPAINOISTA. Ihminen, joka on joistakin asioista joskus ahdistunut, on usein oikein hyvä vanhempi, ei oma ahdistuminen tarkoita että ei osaisi muka rakentaa lapselle turvallista oloa. Häpeäisit puheitasi, valeterapeutti.

Vierailija kirjoitti:

Jos sinua ahdistaa suhteettomasti asiat, joissa ei ole mitään pelättävää, et ole riittävän tasapainoinen vanhemmaksi. Lapsi tarvitsee turvaa, suojelua ja vakuuttelua siitä, että ei ole mitään pelättävää. Se, että olet yksin ahdistunut, ei ole vaarallista. Jos siirrät pelon lapseesi, se on vaarallista.

t. se terapeutti

Olen samaa mieltä tämän terapeutin kanssa. Silmiin pisti aloituksessa tuo neuroottisuus yms. joka moninkertaistuu lapsen kanssa. Sitä ajattelee sellaisiakin kauhukuvia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Lapsi tuo hirveän huolen tullessaan.

t: neljän äiti.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tapahtuu lapselle jos sinulle tulee uusi burnout? Jos sinulla ei ole turvaverkkoja? 

Mistäpä sitä etukäteen tiedän? Eikö juuri tällaisten ajattelu ole suhteettoman ahdistuksen indikaattori, jos yhtään näitä saamaani viestejä lukee? Eli ei pidä pelätä sellaista.

Loppuunpalaminen liittyi silloiseen työhön suoranaisesti. Vaihdoin työpaikkaa, mikä auttoi 100%. Jos joskus tulee sama tilanne, en todellakaan osaa ennustaa, mitä sillon tapahtuu. Mitä jos sinä saat burnoutin?

Turvaverkottomuus pelottaa toki. Se pelottaa, kun en ole koskaan sitä tarvinnut enkä siten tarkalleen tiedä sen merkitystä. Sen vain sanon, että kasvoin itse vanhempieni hoivaa eikä meillä ollut isovanhempia tai muita sukulaisia ikinä auttamassa.

Ap

Mun kauhukuvani ovat hyvin konkreettisia, joihin järjellä suhtaudun Siperia opettaa -tyyppisesti. Mainitsin nuhan. En todellakaan tiedä, miten varmistan vauvan hengityksen jos hänen hengitystiensä ovat räkää täynnä. Vesirokko. En ole itse sitä sairastanut. Mitä jos saan sen lapselta ja olen hyvin kipeä, miten pystyn hoitamaan lasta? Häntä kiusataan. Miten saan hänen oloaan kohdennettua, itsetuntoa paremmaksi. Ja niin edelleen. Mieleeni juolahtelee tilanteita, täysin kuvitteellisia mutta mahdollisia ja yritän keksiä niihin jotain ratkaisuja jo ennakkoon. Se on mun keinoni kaikissa tulevaisuutta koskevissa ahdistuksissa. Olen esim. säästänyt koko aikuisiän pahan päivän tai töiden loppumisen varalle eikä sitä ole vielä tullut. Olen tehnyt lukuisia taloudellisia suunnitelmia, jotta talous olisi turvattu. Jne jne. Ymmärtänette, millaista ahdistusta siis poden. Nautin silti joka hetkestä ja pystyn jopa elämään hetkessä mutta se on ollut opettelun tulos. Siksi haluan uskoa, että pystyn oppimaan myös olemaan vanhempi, vaikka nyt en tiedä siitä mitään.

Haluan vielä sanoa, etten pidä missään nimessä lapsen hankintaa itsestäänselvyytenä, vaan lahjana. Kuten jo kirjoitin, se on ihan oma juttunsa. Tämä avaus koskee vain omaa suhtautumistani mahdolliseen vanhemmuuteen.

Ap