Kaipaan neuvoja. Miten ikinä uskallan ryhtyä äidiksi? Kaikki pelottaa, en usko itseeni

AP kirjoittaa: "Pelkään synnytystä ihan hulluna, että kuolen tai vauva kuolee, tai että repeän tai mitä vain. Pelkään, etten osaa hoitaa lasta. Mitä jos tulee nuha, vesirokko, täitä? Mitä jos häntä kiusataan, mitä jos hän alkaa inhota minua?

Meillä ei ole edes turvaverkkoa, isovanhemmat asuisivat satojen kilometrien päässä. Pelkään myös, että parisuhteemme muuttuu täysin. Samaan aikaan olen ahdistunut, neuroottinen ja pelokas. Pelkään sodan syttymistä."

Selkeitä ahdistuneisuushäiriön merkkejä. Burn out on jo sairastettu. Ahdistuneisuushäiriö pahenee jos oikeasti repeää tai Putin uhkailee tai parisuhde muuttuu tai vauva sairastuu pahaan influenssaan tai tulee täitä. Mitä jos lasta vaikka oikeasti kiusataan koulussa vuosia? Tai se sairastuu vakavasti? Ahdistuneisuushäiriöinenhän sekoaa täysin sellaisesta. AP on kauhean ylpeä siitä, että on jo kestänyt paljon. Lapsen kanssa ei vaan voi seota edes silloin kun kaikki menee perseelleen. Ahdistuneisuushäiriöinen ei voi itse sille mitään, että sekoaa. 

t. terapeutti, joka on nähnyt mitä tapahtuu kun tasapainottomat lisääntyy P.s. Olen nuorisopuolella, jossa mielenterveyspotilaiden lapset ovat suurin ryhmä autettavia.

Juu. Ei älä lisäänny. Lasten kanssa elämä on hankalaa, nuorten kanssa välillä saatanallista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tapahtuu lapselle jos sinulle tulee uusi burnout? Jos sinulla ei ole turvaverkkoja? 

Mistäpä sitä etukäteen tiedän? Eikö juuri tällaisten ajattelu ole suhteettoman ahdistuksen indikaattori, jos yhtään näitä saamaani viestejä lukee? Eli ei pidä pelätä sellaista.

Loppuunpalaminen liittyi silloiseen työhön suoranaisesti. Vaihdoin työpaikkaa, mikä auttoi 100%. Jos joskus tulee sama tilanne, en todellakaan osaa ennustaa, mitä sillon tapahtuu. Mitä jos sinä saat burnoutin?

Turvaverkottomuus pelottaa toki. Se pelottaa, kun en ole koskaan sitä tarvinnut enkä siten tarkalleen tiedä sen merkitystä. Sen vain sanon, että kasvoin itse vanhempieni hoivaa eikä meillä ollut isovanhempia tai muita sukulaisia ikinä auttamassa.

Ap

Väärin. Lasten kanssa pitää olla aina plan-B, turvaverkot ja suunnitelmat. Sen jälkeen ei enää pelota. Jos mulle tulee burn out 1. Mies auttaa 2. Suku auttaa 3. Kummit auttaa 4. yhteiskunta auttaa ja lapset otetaan siksi aikaa huostaan. Minulla on jokaiselle asialle, joka on minun hallinnassani, suunnitelma. Kaikkea en voi hallita, sen kestän. 

t. se terapeutti 

Ap nyt käymään (oikealla) terapeutilla ja selvittämään asioitaan, eiköhän ahdistukselle ole tehtävissä jotain. Olen itse lapseton, mutta omaan korvaan kuulostaa, että AP:n kannattaisi nyt vain hankkia se lapsi ja yrittää oppia luottamaan siihen, että asioilla on tapana järjestyä, haasteidenkin kautta.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos raskaudessa kaikki ei menekään täydellisesti? Entä jos lapsi syntyy keskosena? Tai sitä kiusataan tarhassa ja sillä on synnynnäinen epämuodostuma? Entä jos koulussa hän ei opikaan lukemaan yhtä nopeasti kuin muut eikä häntä huolita muiden leikkeihin? Mitä jos lapsi tönäisee toista lasta ja joutuu puhutteluun? Entä jos hän saa pahan A-influenssan ja joutuu ambulanssilla sairaalaan? Mitä jos omena jää kurkkuun? 

Tämä kaikki on tapahtunut meidän perheessä. Jo normaalina ihmisenä minusta se oli ahdistavaa. Sinä et kestäisi mitään näistä. Lapsi ansaitsee tasapainoisen vanhemman, joka vakuuttaa kerta toisensa jälkeen, että kaikki on hyvin. Minä suojelen sinua. Maailma on turvallinen paikka ja omiin taitoihin voi luottaa. 

Ahdistuneisuushäiriöt usein pahenevat kriisien kohdalla, jolloin ahdistus säteilee lapseen ja pelottaa myös lasta. 

t. terapeutti

Ja sinä et ole terapeuttia nähnytkään. Et voi sanoa ihmiselle parin kirjoituksen perusteella, mitä hän ei muka kestäisi. Ja miten ei kestäisi? Hän on työssä käyvä ja korkeakoulutettu. Jo ne ovat suuria saavutuksia, joihin täysin tasapainoton tai pahoissa ongelmissa oleva ei kykenisi. Ap on ahdistuneisuuteen taipuvainen (normaali älykäs ihminen, joka pohtii eri vaihtoehtoja), ei ehdistuneisuushäiriöinen.

Pelko on aivan täysin normaali tunne, samoin epäröinti, epävarmuus ja pohtiminen. Ap, sinä itse tiedät mitä pitää tehdä ja VAIN SINÄ itse voit tehdä päätöksen, toki miehesi kanssa. Muista kuitenkin, että kukaan ei ole epäkelpo äidiksi siksi, että tätä pelottaa. Pelko on luonnollista. Jos lapsen äitiä ja isää ei pelottaisi ja ahdistaisi lapsen asiat, niin johan niitä lapsia kuolisi paljon. Hyvät vanhemmat ovat juuri niitä, jotka huolehtivat. Se että sinua pelottaa ja ahdistaa nyt, ei tarkoita kuitenkaan sitä, että sinusta tulee ylihuolehtija ja purat pelkosi lapseen. Sinulla on oikeus huolehtia. Sinulla on oikeus olla sinä. Kenenkään ei pidä tulla sanomaan sinulle, miten sinun tulee tuntea missäkin tilanteessa. Kenenkään ei ikinä pidä määrittää sinun ajatuksiasi. Muista se aina.

Toinen asia on ns. vauvakuume. Ei sellaista tule kaikille. On myös ihan luonnollista, että ei juurikaan pidä muiden ihmisten vauvoista ja lapsista, mutta omaansa rakastaa. Tulevaisuus on aina tuntematonta. Ei auta kuin sopeutua siihen ja yrittää parhaansa mukaan pyrkiä haluamaansa kohti. Mitä sinä haluat: se sinun täytyy itse pohtia.

Vierailija kirjoitti:

Tilanne on se, että olen aina syvällä sisimmässäni halunnut lapsen, yhden. Olen ollut koko aikuisiän parisuhteessa ja rakastan puolisoani valtavasti ja suhteemme on onnellinen ja hyvä. Minulla on korkeakoulututkinto, töissä olen ollut jo yli 10 vuotta. Ikää alkaa olla eli kauaa en enää voi odottaa. Mies on vanhempi. Olemme molemmat fiksuja ja järkeviä ihmisiä, etenkin miehestäni tulisi ihana isä. Olen ainoa perheessäni jolla ei ole jälkikasvua ja olen tuntenut oloni aina ulkopuoliseksi, saanut jopa sääliä ja kautta rantain on puhuttu, etten voi saada lapsia. Se ei liene totta, vaan ihan valinta.

Olen miettinyt lapsen hankintaa aktiivisesti jo useamman vuoden. Yrittänyt saada vauvakuumetta tai mitä tahansa suurta paloa lasta kohtaan. Se ei vaan syty. Olen myös hieman ahdistuneisuuteen taipuvainen ja moni asia pelottaa minua etukäteen. Pelkään sodan syttymistä. Pelkään työttömyyttä, sillä olen nytkin määräaikaisessa työsuhteessa ja mahdollisen vanhempainvapaan jälkeen ei ole paikkaa johon palata ja minä olen meistä se ns. tienaaja. Pelkään synnytystä ihan hulluna, että kuolen tai vauva kuolee, tai että repeän tai mitä vain. Pelkään, etten osaa hoitaa lasta. Mitä jos tulee nuha, vesirokko, täitä? Mitä jos häntä kiusataan, mitä jos hän alkaa inhota minua?

En halua vanheta ilman jälkikasvua mutta mua vaan pelottaa. Meillä ei ole edes turvaverkkoa, isovanhemmat asuisivat satojen kilometrien päässä. Pelkään myös, että parisuhteemme muuttuu täysin. Minulla on vahva hoivavietti jonka puran mieheeni. Olen monin tavoin kuin tehty äidiksi, olen rakastava, omistautuva, hellä ja ajattelen asioita sekä järjellä että tunteella. Samaan aikaan olen ahdistunut, neuroottinen ja pelokas. Enkä edes tiedä, voimmeko saada lasta. Se onkin sitten taas aivan toinen juttu.

Toivoisin näkemyksiä tai jotain ajatuksia. Olen 34-vuotias joten aikaa ei enää hirveästi ole. Olen toivonut vahinkoraskautra jo vuosia, ettei minun tarvitsisi tehdä päätöstä itse. Hölmöä.

Lapseni on jo 4- vuotias ja edelleen ajattelen päivittäin etten ole tarpeeksi hyvä, ja ajattelen että hänellä olisi parempi kasvaa vaikkapa sijaisperheessä. Ei ne ajatukset mihinkään katoa jos persoona on sellainen että on suuri itsekritiikki ja huono itsentunto. Ei lapsi äidin persoonaa toiseksi muuta. Tämän riittämättömyyden ja huonommuuden tunteen olen hyväksynyt osaksi elämääni ja itseäni, olen aina ollut huonompi kuin muut ja säälin lastani kun joutuu kanssani olemaan. Yritän kuitenkin parhaani ja rakastan lastani, yritän oppia uutta ja tehdä asiat hänen parhaakseen vaikken täydellinen olekaan.

Sulla on joku ihmeellinen kuva äityidestä, ihmisiä mekin olemme.

Äitini pelkäsi kaikkea ja ahdistui kaikesta. Oli ylisuojeleva ja ahdistuin. Käyn vieläkin terapiassa. Kauhea lapsuus.

Vierailija kirjoitti:

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö vaikuttaa oireittensa luonteen vuoksi monella lailla siitä kärsivän ja hänen läheistensä elämänlaatuun.

Älä altista lapsia häiriölle. 

Minulla on varmaan tuo, mutten ole koskaan saanut apua, pelkään kaikkea ja olen huono. 

En kuitenkaan ajattele että lapseni ei olisi saanut syntyä. 

Mitä ihmeen superihmisiä täällä kirjoittelee? Mitä jos sairastuu kun lapsi on jo olemassa? Täytyykö kaikki lapset, joiden vanhemmilla tulee ongelmia elämässä, huostaanottaa? Mitä jos sijaiseprheellä tulee ongelmia, siirtyykö seuraavaan perheeseen jne?

Kummallinen ajatuskuvio terapeutilla.

Vierailija kirjoitti:

Äitini pelkäsi kaikkea ja ahdistui kaikesta. Oli ylisuojeleva ja ahdistuin. Käyn vieläkin terapiassa. Kauhea lapsuus.

Katkaise kierre tuohon äläkä lisäänny!

Omakin lapsesi kärsisi.

Olisi varmaan ollut hyvä, jos äitisikään ei olisi päättänyt saada lasta, vai mitä mieltä olet?

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen, tasapainoiseen ja hyvään kasvuun. Mielenterveysongelmat välillä kärjistyvät, joten älä lisäänny, pliis. 

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on enemmän kuin vain “stressaantuneisuus”. Usein se haittaa toimintakykyä ja vaikeuttaa selviytymistä jokapäiväisessä elämässä. Liiallinen ahdistuneisuus voi haitata työntekoa, vapaa-ajan viettoa ja usein myös perhe-elämää ja kotitöitä.

Raja normaaliin ahdistukseen on usein liukuva ja epäselvä. Yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä ahdistuneisuus on jatkuvaa ja pitkäaikaista. Henkilö, joka siitä kärsii, on kaiken aikaa huolissaan murehtien monia asioita ja pystyy vaivoin hallitsemaan huoltaan. Ahdistuneisuus ei liity mihinkään tilanteeseen eikä se ole kohtauksellista kuten paniikkihäiriössä tai sosiaalisten tilanteiden pelossa.

Itse yleistyneen ahdistuneisuushäiriön omaavana olen pärjännyt vallan mainiosti lapseni kanssa. Terapia auttanut erittäin hyvin.

Samaa voisi sitten sanoa, että jos sulla on diabetes niin älä vaan saa lapsia kun se voi periytyä.

Mun lapsi on erittäin hyvin pärjännyt ja uskoisin, että erityisherkkyyteni vuoksi lasta kuunnellaan enemmän.

En ehdi taaperon hoidolta lukea keskustelua, mutta mulla on psykiatrin toteama yleistynyt ahd. häiriö ja yksi lapsi, jonka hankin yli 30-vuotiaana.

Olin myös tosi epävarma, ei pelkästään terveyden takia (mulla on myös muita, fyysisiä sairauksia). Kaikki on mennyt hyvin. Äitiys on selviytymistä päivästä päivään, ei siihen voi kauheesti valmistautua. Ahdistus on helpottanut kun sille ei enää ole aikaa : ) Paitsi jos olen tosi väsynyt, mutta lapsella on myös isä joka tietty tekee osansa.

Jos äitiyteen vaadittaisiin että on oltava kaikinpuolin täydellinen niin ei ihmiskuntaa enää olisi.

Vierailija kirjoitti:

Jos sinua ahdistaa suhteettomasti asiat, joissa ei ole mitään pelättävää, et ole riittävän tasapainoinen vanhemmaksi. Lapsi tarvitsee turvaa, suojelua ja vakuuttelua siitä, että ei ole mitään pelättävää. Se, että olet yksin ahdistunut, ei ole vaarallista. Jos siirrät pelon lapseesi, se on vaarallista.

t. se terapeutti

Hah, kasvatat oman lapsesi pumpuliin. Fakta on se, että maailmassa on vaaroja ja myös pelättävää, ja lastenkin tulee olla näistä tietoisia.

Vierailija kirjoitti:

AP kirjoittaa: "Pelkään synnytystä ihan hulluna, että kuolen tai vauva kuolee, tai että repeän tai mitä vain. Pelkään, etten osaa hoitaa lasta. Mitä jos tulee nuha, vesirokko, täitä? Mitä jos häntä kiusataan, mitä jos hän alkaa inhota minua?

Meillä ei ole edes turvaverkkoa, isovanhemmat asuisivat satojen kilometrien päässä. Pelkään myös, että parisuhteemme muuttuu täysin. Samaan aikaan olen ahdistunut, neuroottinen ja pelokas. Pelkään sodan syttymistä."

Selkeitä ahdistuneisuushäiriön merkkejä. Burn out on jo sairastettu. Ahdistuneisuushäiriö pahenee jos oikeasti repeää tai Putin uhkailee tai parisuhde muuttuu tai vauva sairastuu pahaan influenssaan tai tulee täitä. Mitä jos lasta vaikka oikeasti kiusataan koulussa vuosia? Tai se sairastuu vakavasti? Ahdistuneisuushäiriöinenhän sekoaa täysin sellaisesta. AP on kauhean ylpeä siitä, että on jo kestänyt paljon. Lapsen kanssa ei vaan voi seota edes silloin kun kaikki menee perseelleen. Ahdistuneisuushäiriöinen ei voi itse sille mitään, että sekoaa. 

t. terapeutti, joka on nähnyt mitä tapahtuu kun tasapainottomat lisääntyy P.s. Olen nuorisopuolella, jossa mielenterveyspotilaiden lapset ovat suurin ryhmä autettavia.

Täysin normaaleja pelkoja, täysin normaalia pohtimista ap:llä. Ap ei vaikuta millään tavalla sekoavalta, vaan itse asiassa sinä vaikutat tasapainottomalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sinua ahdistaa suhteettomasti asiat, joissa ei ole mitään pelättävää, et ole riittävän tasapainoinen vanhemmaksi. Lapsi tarvitsee turvaa, suojelua ja vakuuttelua siitä, että ei ole mitään pelättävää. Se, että olet yksin ahdistunut, ei ole vaarallista. Jos siirrät pelon lapseesi, se on vaarallista.

t. se terapeutti

Hah, kasvatat oman lapsesi pumpuliin. Fakta on se, että maailmassa on vaaroja ja myös pelättävää, ja lastenkin tulee olla näistä tietoisia.

En todellakaan kasvata pumpuliin! Niitäkin on nähty. Opetan päivittäin lapseni, että maailma on turvallinen vaikka kaikki ei aina menekään putkeen. Kaikesta voi selvitä, vaikeistakin asioista, joten ei ole mitään pelättävää. Lapsissa on valtavia voimavaroja. 

t. terapeutti, joka tunnistaa pahan ahdistuneisuushäiriön kun se lukee siitä. Kukaan normaali pelkää kaikkea. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP kirjoittaa: "Pelkään synnytystä ihan hulluna, että kuolen tai vauva kuolee, tai että repeän tai mitä vain. Pelkään, etten osaa hoitaa lasta. Mitä jos tulee nuha, vesirokko, täitä? Mitä jos häntä kiusataan, mitä jos hän alkaa inhota minua?

Meillä ei ole edes turvaverkkoa, isovanhemmat asuisivat satojen kilometrien päässä. Pelkään myös, että parisuhteemme muuttuu täysin. Samaan aikaan olen ahdistunut, neuroottinen ja pelokas. Pelkään sodan syttymistä."

Selkeitä ahdistuneisuushäiriön merkkejä. Burn out on jo sairastettu. Ahdistuneisuushäiriö pahenee jos oikeasti repeää tai Putin uhkailee tai parisuhde muuttuu tai vauva sairastuu pahaan influenssaan tai tulee täitä. Mitä jos lasta vaikka oikeasti kiusataan koulussa vuosia? Tai se sairastuu vakavasti? Ahdistuneisuushäiriöinenhän sekoaa täysin sellaisesta. AP on kauhean ylpeä siitä, että on jo kestänyt paljon. Lapsen kanssa ei vaan voi seota edes silloin kun kaikki menee perseelleen. Ahdistuneisuushäiriöinen ei voi itse sille mitään, että sekoaa. 

t. terapeutti, joka on nähnyt mitä tapahtuu kun tasapainottomat lisääntyy P.s. Olen nuorisopuolella, jossa mielenterveyspotilaiden lapset ovat suurin ryhmä autettavia.

Täysin normaaleja pelkoja, täysin normaalia pohtimista ap:llä. Ap ei vaikuta millään tavalla sekoavalta, vaan itse asiassa sinä vaikutat tasapainottomalta.

Tämä "terapeutti" kuullostaa samalta kuin eräs tuttavani, joka on myös oikeassa elämässä terapeutti. On siviilissä todella hanakka tuomitsemaan muille ihan ystävilleenkin, kaikkia mielenterveyden onglemia. Illanvietot päättyävät usein siihen että hän jankkaa toisten ongelmista ja mitä niille tulisi tehdä. Hänen mielestään tuore äiti esimerkiksi "unohtaa itsensä" kun haluaa olla vauvan kanssa eikä mennä esim. festareille tai illanviettoihin vauvavuoden aikana. Tämä on terapeutin mukaan merkki ties mistä muistakin ongelmista.

Turha kai sanoa, että hän on yli 40 sinkkunainen mutta tietää "kaiken" lasten kasvattamisesta ja äityidestä.

Itse tunnen, etten tiedä lastenhoitajana ja omieni äitinä mitään. Lapset kun ovat persooniaan, eivät tahdottomia nukkeja joita voi muovata halunsa mukaan. Olen myös sitä mieltä, että meiltä kaikilta löytyy jotain mielenterveyden ongelmia jos oikein etsisi. Ei kukaan jaksa esittää täydellisen äidin roolia, ihan omia itsejämme me olemme.

Jotenkin näistä vastauksista näkyy selvästi se suomalaisten armottomuus itseä ja toisia kohtaan, jopa lapsen saamiseksi täytyy olla "täydellinen" ihminen. Ei ihme että oikeat mielenterveyden ongelmat lisääntyvät.

Jos pelkää vesirokkoa, ottaa vesirokkorokotuksen. Ei mikään ihme, että pelottaa, jos on uusavuton. 

Vierailija kirjoitti:

Mun kauhukuvani ovat hyvin konkreettisia, joihin järjellä suhtaudun Siperia opettaa -tyyppisesti. Mainitsin nuhan. En todellakaan tiedä, miten varmistan vauvan hengityksen jos hänen hengitystiensä ovat räkää täynnä. Vesirokko. En ole itse sitä sairastanut. Mitä jos saan sen lapselta ja olen hyvin kipeä, miten pystyn hoitamaan lasta? Häntä kiusataan. Miten saan hänen oloaan kohdennettua, itsetuntoa paremmaksi. Ja niin edelleen. Mieleeni juolahtelee tilanteita, täysin kuvitteellisia mutta mahdollisia ja yritän keksiä niihin jotain ratkaisuja jo ennakkoon. Se on mun keinoni kaikissa tulevaisuutta koskevissa ahdistuksissa. Olen esim. säästänyt koko aikuisiän pahan päivän tai töiden loppumisen varalle eikä sitä ole vielä tullut. Olen tehnyt lukuisia taloudellisia suunnitelmia, jotta talous olisi turvattu. Jne jne. Ymmärtänette, millaista ahdistusta siis poden. Nautin silti joka hetkestä ja pystyn jopa elämään hetkessä mutta se on ollut opettelun tulos. Siksi haluan uskoa, että pystyn oppimaan myös olemaan vanhempi, vaikka nyt en tiedä siitä mitään.

Haluan vielä sanoa, etten pidä missään nimessä lapsen hankintaa itsestäänselvyytenä, vaan lahjana. Kuten jo kirjoitin, se on ihan oma juttunsa. Tämä avaus koskee vain omaa suhtautumistani mahdolliseen vanhemmuuteen.

Ap

Nuhaan auttaa nenäfriida ja sängyn päädyn kohotus, yli yksivuotiaille on nenäsumutetta. Ota vesirokkorokotus jo hyvissä ajoin ennen raskauden mahdollisuutta. Meillä on maailman paras neuvolajärjestelmä josta saa neuvoja. On myös terveysneuvontaa puhelimitse vuorokauden ympäri.

Suuri osa vanhemmista oppii sitämukaa kun lapsi kasvattaa vanhemmuuteen.

Itselläni oli yleistynyttä ahdistuneisuutta/masennusta, olen parantunut mutta ahdistun silti helposti, lapsen kanssa on kuitenkin helppo olla vahva kun on pakko :)

Lapsi on kuitenkin yleensä enemmän terve kuin sairas, joten sitä perus arjen muuttumista kannattaa miettiä.

Onko valmis luopumaan pitkistä yöunista, ja sängyssä löhöilystä viikonloppuisin. Onko valmis siihen, että on syötävä säännöllisesti ja annettava lapselle säännöllinen päivärytmi muutoinkin.

Ei enää extemporee matkoja, pelkkään uloslähtöön saa kulumaan puolituntia kun lapsi päättää venkoilla vastaan, mukana kuljetettava tavaramäärä on infernaalinen jne. :)

Toisaalta tavallinen arkikin on lapsen kanssa palkitsevaa ilot vaan ovat sellaisia pieniä välähdyksiä. Ensimmäinen sana, lapsi laittaa itse ruokaa suuhunsa, lapsi oppii pukemaan kengät, pieniä ilon väläyksiä joista kannattaa nauttia vaika ulkopuolisille ovatkin samantekeviä asioita.

Henk.koht. lapsi on ollut ja on elämäni paras asia, hetkeäkään en ole katunut, en flunssan aikaan enkä edes silloin kun lapsella oli noro :)

Onko sinulla näitä oireita AP? 

Usein ahdistuneet henkilöt ovat samanaikaisesti masentuneita ja heillä esiintyy myös unihäiriöitä, väsymystä, keskittymisvaikeuksia, ärtyisyyttä, “pinnan” kireyttä, säpsähtelyä ja seksuaalista haluttomuutta. Ruumiilliset oireet ovat usein voimakkaita.

Nämä pelot on pelkästään hyvästä. Kertoo että olet valmis ottamaan vastuun vauvasta täysin jos raskaaksi päädyt. Itse olen jokaisen kolmen lapsen kohdalla käynyt nämä tunteet läpi. Äidiksi kasvetaan ja siksi nämä pelot kuuluu asiaan. Meillä on hyvä neuvola ja pelkopolille pääsee asiakkaaksi jos näistä peloista tulee liian suuri taakka.

Vierailija kirjoitti:

Jos on vähänkin epävarma silloin ei tehdä lapsia!

Sinulla ei taida olla lapsia?

Kaikilla on pieni epävarmuus kun lapsiasia tulee todelliseksi. Se on niin iso muutos, että oudompaa olisi jos ei yhtään kokisi epäröintiä.

Ainakin itse miettisin sellaisesta (joka ei tunne pientäkään epävarmuutta), että onko asiaa oikeasti pohdittu vai onko vain hetken päähänpisto.

Tietysti jos paljon epäröi ja näkee lapsiasiassa vain miinuspuolia, niin kannattaa harkita jo todella tarkkaan, että haluaako lasta vai onko se "haluaminen" vain yhteisön painostusta. Ei ole mitään väärää jäädä omasta halustaan lapsettomaksi, jos se on elämäntapa jota sinä haluat.