Kaipaan neuvoja. Miten ikinä uskallan ryhtyä äidiksi? Kaikki pelottaa, en usko itseeni

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sinua ahdistaa suhteettomasti asiat, joissa ei ole mitään pelättävää, et ole riittävän tasapainoinen vanhemmaksi. Lapsi tarvitsee turvaa, suojelua ja vakuuttelua siitä, että ei ole mitään pelättävää. Se, että olet yksin ahdistunut, ei ole vaarallista. Jos siirrät pelon lapseesi, se on vaarallista.

t. se terapeutti

Hah, kasvatat oman lapsesi pumpuliin. Fakta on se, että maailmassa on vaaroja ja myös pelättävää, ja lastenkin tulee olla näistä tietoisia.

En todellakaan kasvata pumpuliin! Niitäkin on nähty. Opetan päivittäin lapseni, että maailma on turvallinen vaikka kaikki ei aina menekään putkeen. Kaikesta voi selvitä, vaikeistakin asioista, joten ei ole mitään pelättävää. Lapsissa on valtavia voimavaroja. 

t. terapeutti, joka tunnistaa pahan ahdistuneisuushäiriön kun se lukee siitä. Kukaan normaali pelkää kaikkea. 

Sääliksi käy lapsiasi. Et edes itse ymmärrä, että aiheutat hallaa. Sanot opettavasi lapsillesi maailman olevan turvallinen, vaikka kaikki ei menekään aina putkeen. Sanot että kaikesta voi selviytyä, vaikeistakin asioista. Samalla kuitenkin sanot, että ap:stä ei ole äidiksi ja hän ei voi selviytyä niistä asioista, joista sinä olet selviytynyt. Sanot että hän sekoaa, sanot että hän ei selviydy.

Ja diagnooseja ei tehdä noin. Minäkin voin tässä vetää sinulle hatusta diagnoosin: sinulla on narsistinen persoonallisuushäiriö ja muiden ihmisten olisi hyvä pysyä mahdollisimman kaukana sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Jos sinua ahdistaa suhteettomasti asiat, joissa ei ole mitään pelättävää, et ole riittävän tasapainoinen vanhemmaksi. Lapsi tarvitsee turvaa, suojelua ja vakuuttelua siitä, että ei ole mitään pelättävää. Se, että olet yksin ahdistunut, ei ole vaarallista. Jos siirrät pelon lapseesi, se on vaarallista.

t. se terapeutti

Mikä ap:n peloista on sellainen mitä mielestäsi ei saisi pelätä? Eikö saa pelätä synnytyskomplikaatioita? Jos niin on, niin jokainen nainen on epäkelpo äiti, jokainen raskaana oleva käy sen saman pelon läpi.

Eikö saa pelätä maailman tilannetta? Moni on siis epäkelpo, kun on viimepäivinä miettinyt, että onneksi ei täällä ei ainakaan vielä ole sattunut mitään, ja pohtii uskaltaako enää massatapahtumiin osallistua.

Eikö saa pelätä sitä onko tarpeeksi hyvä vanhempi? Varmasti yleisin pelko niin iseille kuin äideillekkin, kaikiltako lapset pois?

Eikö saa pelätä oman elämän muuttumista, eikö saa olla huolissaan omasta jaksamisesta? Pitäisikö vain katsella ruusunpunaisten lasien läpi ja vakuuttaa itselleen että kaikki on ihanaa?

En usko että olet terapeuttia nähnytkään ja jos olet niin asiakkaana korkeintaan. Jos todella työskentelet nuorten parissa niin kipinkapin työnohjaukseen purkamaan omaa pahaa oloasi ettet sairastuta niitä nuoria lisää.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä2079 kirjoitti:

Kolmen teinin äitinä sanon seuraavaa:

Sinua kiinnostaa sinä enemmän kuin lapsi ja äitiys. Toivot yhtä lasta saadaksesi itsellesi jonkun elämyksen, mutta lapsi ei ole vanhemmalle elämys, vaan ihminen, elinikäinen vastuu ja huoli, vaiva ja ilo. Prioriteettisi muuttuvat jos/ kun tulet raskaaksi. 

Jos saat lapsen, se muuttaa kaiken. Kaikki hienot suunnitelmat ja päätökset ja pyrkimykset menevät ihan eri asentoon kun uusi ihminen ottaa ohjat. Rakkaus saa ihan uuden merkityksen, samoin aika, voimavarat, arvot ... 

Jos saat lapsen, sinä olet hänen ainoa ja paras äitinsä. Voit olla jollain mittarilla aivan paska äiti, mutta siitähän lapsi ei mitään tiedä. :)

Olen samaa mieltä kuin nelonen: "Ei kukaan tiedä miten olla vanhempi ennen kuin se tapahtuu." Unohda kriteerit, suositukset, vauvalehdet ja oppaat, äitiysohjelmat, tämä palsta. Niistä ei tule kuin ahdistus ja paha mieli. Jos haluat neuvoja, kysy ystäviltä ja sukulaisilta, joilla on lapsia ja arkijärkeä. 

Ole valmis suureen iloon ja suureen epävarmuuteen. 

Tätä kaikkea olen miettinyt mielessäni yli ja ympäri. Se juuri pelottaa, että elämä muuttuisi aivan täysin. Minäkin muuttuisin ja mieheni. Ei tämä mietityttäisi jos katsoisin asioita ruusunpunaisin lasein, vaan koska jaksan miettiä uhkakuvia ja niitä huonojakin asioita. Ja kaikkea epämukavuutta. Sitähän se toisi. Mutta kaikesta siitä huolimatta tunnen sydämessäni, että jään vajaaksi, jos en saa olla äiti. Jos en saa lasta. Aikaa vatvomiselle ei enää ole kovinkaan montaa vuotta jos ollenkaan, joten on päätettävä kestänkö sen kasvottoman ikävän loppuelämäni vai uskallanko tietoisesti muuttaa kaiken ylösalaisin.

Ap

Onneksi elät aikaa, jolloin voi valita, saako lapsen vai ei. 

Kyse ei mielestäni ole siitä saatko sinä olla äiti, vaan siitä, millaisen elämän kumppanisi ja sinä voitte lapsellenne tarjota. Onko miehesi ja sinun välillä niin paljon rakkautta, että sitä riittää lapsellekin? 

Et katso maailmaa vaaleanpunaisin, vaan ehkä pikimustin silmälasein. Mitä jos katsoisit ihan silmästä silmään, aikuisesti? Muista, että lapsi ei ole elämystuottaja, todiste sinun toimivista munasarjoistasi tai miehesi siittiöiden virkeydestä. Lapsi tulee tähän maailmaan teidän tahdostanne, ei mistään muusta syystä. Oma kokemukseni on, että mikään ei ole lasten syntymän jälkeen ollut vaivatonta, mutta kaikki on ollut jännittävää, haastavaa, opettavaista, riemukasta, pelottavaa, hassua ... Herran jestas, olisin ihan tylsä ihminen ilman noita :D 

Me ei kauheasti spekuloitu lasten saamista. Mies on ainoa lapsi, minulla on sisaruksia. Taisin joskus sanoa, että pelkän yhden lapsen tekemiseen en lähde. Mies, jolla ei siis ollut sisaruksia, oli ihan, että joo, tehdään muutama ja onneksi niin kävikin. Oltiin kolmenkympin kieppeillä silloin ja lapset saivat tulla sillä tahdilla kun tulivat. Kolmannen jälkeen otin sterilisaation. Kaikki tämä on sopinut meidän elämäämme hyvin. 

Ja 63 = 19.

Valeterapeutti ei siedä sitä, että joku toinen ilmaisee pelkonsa. Pelko on normaali tunne, mutta valeterapeutille se näyttäytyy erityisen negatiivisena ja vältettävänä tunteena. Hän ei siedä sitä toisissa ihmisissä, koska se nostattaa pintaan hänelle tunteita, joiden kautta hän joutuu katsomaan omaa tukahdetettua pelkoaan. On helpompaa, kun mikään ei muistuta omista peloista. On helpompaa, kun kaikki on kuopattu ja kukaan ei kaiva pelkoja esiin. On helpompi olla käsittelemättä omia traumojaan ja negatiivisia tunteitaan. Paljon, paljon helpompaa kuin kohdata ne. Silloin voi tuntea itsensä vahvaksi. Siksi pelko on valeterapeutin mielestä kitkettävä pois muistakin ihmisistä, jotta ne eivät muistuttaisi siitä, mitä hän itse on haudannut.

Vierailija kirjoitti:

Valeterapeutti ei siedä sitä, että joku toinen ilmaisee pelkonsa. Pelko on normaali tunne, mutta valeterapeutille se näyttäytyy erityisen negatiivisena ja vältettävänä tunteena. Hän ei siedä sitä toisissa ihmisissä, koska se nostattaa pintaan hänelle tunteita, joiden kautta hän joutuu katsomaan omaa tukahdetettua pelkoaan. On helpompaa, kun mikään ei muistuta omista peloista. On helpompaa, kun kaikki on kuopattu ja kukaan ei kaiva pelkoja esiin. On helpompi olla käsittelemättä omia traumojaan ja negatiivisia tunteitaan. Paljon, paljon helpompaa kuin kohdata ne. Silloin voi tuntea itsensä vahvaksi. Siksi pelko on valeterapeutin mielestä kitkettävä pois muistakin ihmisistä, jotta ne eivät muistuttaisi siitä, mitä hän itse on haudannut.

Kyllä, juuri näin, hyvin kiteytetty tässä se, mikä noista "terapeutiksi" itseään kutsuvan henkilön teksteistä tulee kieltämättä ilmi.

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla näitä oireita AP? 

Usein ahdistuneet henkilöt ovat samanaikaisesti masentuneita ja heillä esiintyy myös unihäiriöitä, väsymystä, keskittymisvaikeuksia, ärtyisyyttä, “pinnan” kireyttä, säpsähtelyä ja seksuaalista haluttomuutta. Ruumiilliset oireet ovat usein voimakkaita.

Kiitos kysymästä mutta en ole masentunut, nukun hyvin ja rytmini on säännöllinen ja olen normaalisti hyväntuulinen, iloinen ihminen. En koe olevani ahdistuneisuushäiriöinen, jollaiseksi minut jo monta kertaa tässä keskustelussa on diagnosoitu, vaan ahdistukseen taipuvainen. Tietyt asiat, kuten tulevaisuuden epävarmuudet, sairaudet ja menettämisen pelko ahdistavat välillä paljonkin mutten pelkää pölypalloja tai ahdistu huoneilmasta eli koen, että vaikka ahdistus on välillä suurta pelon vuoksi, en kuitenkaan elä sen orjana tai anna sen vaikuttaa arkeeni. Lapsi on kuitenkin niin valtava asia, ihminen, joten ennen tämän ketjun aloittamista kuvittelin, että osa peloistani olisi yleisiäkin vastaavassa tilanteessa olevilla. En pelkää auton ajavan päälle tai sairaalloisesti vaikka potkuja tai että miehelle käy jotain, vaikka häntä suunnattomasti rakastankin. Olen vain sellainen, joka analysoi ja järkeilee eikä koskaan tee hätiköityjä päätöksiä.

Ja kun tuolla joku sanoi, että epäilenkö minun ja puolisoni välistä rakkautta. No en, sen tein selväksi jo ekassa viestissä. Mies on mulle koko maailman tärkein ihminen ja asia, parisuhteemme on mun kotini ollut jo 15 vuotta. Uskon, että vanhempien välinen rakkaus on myös lapselle se paras koti.

Ap

Surullinen tarina. Ei kaikkien ole pakko lisääntyä.

AP, sinä kuulostat oikeasti syvälliseltä, itsesi tuntevalta ihmiseltä. Mietit etukäteen noita asioita, joita moni täällä sinua kritisoinut ei varmaan koskaan ole kertaakaan pohtinut. Minusta tuollainen miettiminen todistaa, että olet oikeasti miettinyt äitiyttä ja lapsen saamista muistakin näkökulmista kuin "ihanaa, vauva!". Täällä vain ilkeät ja sydämettömät ihmiset ilkeilevät sinulle koska on hauskaa lyödä epävarmaa ihmistä, mutta itse näen asian eri tavalla. Et vaikuta lainkaan epätasapainoiselta tai kyvyttömältä vanhemmaksi. Sanoisin, että tee lapsi. Se totta kai muuttaa elämää ja tuo uudenlaisen huolen siihen, mutta niin se on kaikilla ja aikanaan sitä ei niin jatkuvasti murehdi (vaikka se alati läsnä takaraivossa onkin!). Mitä jos sinut todettaisiin nyt hedelmättömäksi? Olisitko helpottunut vai surullinen? Sekin antaa osviittaa vähän tuntemuksiin. Epävarmuus ja murehtiminen ovat mielestäni vain älykkään ihmisen merkki, tyhmä se on joka ei etukäteen asioita mieti ja harkitse. Vanhemmuuteen kukaan ei kuitenkaan valmiina synny vaikka mitä opaskirjoja lukisi, vaan jokainen siihen oppii vasta oman lapsen kohdalla nenän niistämisineen ja kiusaamisesta toipumisineen :)

Ja te AP:n haukkujat: menkää itseenne. Häpeä, jos teillä on lapsia. Olette heille miljoona kertaa tuhoisampia kuin AP tämän perusteella voisi koskaan olla omalle lapselleen.

N27

Hei sinä, jota vanhemmuus askarruttaa! Halusin kirjoittaa sinulle rohkaisun (tulee parissa osassa), sillä olet saanut lukea tämän palstan kautta monia maahanpainavia kommentteja. Mielestäni pohdinnassasi ei ole mitään hävettävää tai peiteltävää, vaan päinvastoin olen iloinen, että olet halunnut työstää ajatuksiasi peloistasi huolimatta ja etsit tukea toisista ihmisistä vaikeana kokemaan tilanteeseesi. Jo nämä ovat merkkejä vahvuudesta ja sellaisista hyvistä ominaisuuksista, joista vanhemmuuden taipaleella on hyötyä. Lisäksi tekstistäsi on tulkittavissa, että pelkosi eivät ole ajatuksissasi täysin valloillaan, vaan näet tilanteesi myös valoisasti - kerrothan, että olette miehenne kanssa fiksuja ja järkeviä ihmisiä. Omaan pätevyyteen ja hyvyyteen uskominen ja sen ääneen sanominen on meille suomalaisille, jotka niin usein näemme itsemme kovin vähäpätöisinä ja osaamattomina, jo iso tunnustus ja siksi mielestäni merkki sisäisestä voimastasi. Tämä on nähtävillä mielestäni myös myöhemmissä vastauksissasi - sinulle kohdennetaan viestintää, jossa on ainakin minun mielestäni tunnesisällöllisesti paljon masentavaa ja loukkaavaa ainesta - silti vastauksesi ovat mielestäni rationaalisia ja asiaan keskittyviä, etkä hyökkää provosoituvalla tai muuten vahingollisella tavalla kirjoittajien sanoja vastaan. Alkutilanteesi valossa vastauksessasi on nähtävissä paljon loogisempaa ja kypsempää aivotyöskentelyä kuin viestiketjun monessa muussa viestissä - tarkoitan tällä sitä, että olet tunnistanut ja sanoittanut rohkeasti mielessäsi elävät pelot, ja kun viestiin vastannut henkilö lyö lisää vettä kiukaaseen ja kiusaa sinua kysymyksillä, joiden tarkoitus näyttää olevan vain saada JOS-lauseisiin helposti tarttuvat kaatumaan omaan mietintäänsä eikä suinkaan tarjota tukea, sinun reaktiosi on mainio! Tunnistat, että kyseessä on mielen kehittämä pelko, asia, jonka vuoksi ei kannata jättää koko elämää elämättä. Ja niinhän se onkin - jos jatkuvasti pelkäisimme asioita, jotka VOISIVAT tapahtua, koska emme ole täydellisiä eikä maailma, jossa elämme, ole täydellinen, mitä meille jäisi? Ei ainakaan sellaista elämää, jossa voisimme olla onnellisia. Ja mitä ihmiset eniten kuolinvuoteellaan katuvat? Uskoisin, että sitä, etteivät he uskaltaneet elää.

Fakta on, että kukaan meistä ihmisistä ei ole nyt eikä koskaan voi olla täydellinen. Se ei haittaa, koska MEIDÄN EI TARVITSE OLLA TÄYDELLISIÄ! Kuka sanoo, että meillä pitäisi olla vastaus valmiina kaikkiin ”jos tapahtuu joskus näin, niin mitä minä sitten teen?” kysymyksiin? Jos joku luuleekin, että hänellä on vastaukset kaikkiin, niin hän on valehtelija. Ei kukaan ikinä voi varautua kaikkeen, mitä VOI tapahtua. Ja jos jokin asia tapahtuukin vuosien päästä, mitä ihminen on pelännyt, niin sillä neuvolla, joka silloin oli mielessä asian ratkaisemiseksi, ei välttämättä apu tule. Elämä muuttuu joka nanosekunti, emme mekään ole samoja eilen ja tänään, saati vuoden päästä, miksi ratkaisumme olisi samanlaisia? Todennäköisesti elämäsi ja tilanteesi on niin monimutkainen, kun/jos pelkäämäsi asia sinut kohtaa, ettei aikaisemman elämän kokemuksellasi (ajalta, jolloin aloit pelkäämään) voisi olla mahollisuuksiakaan ymmärtää tilannettasi nyt, niin, että tekisit tilanteen kannalta kypsän ratkaisun. Yritän tässä sanoa, että en kannusta sinua etsimään plan ABC:tä, vaan luottamaan itseesi ja ongelmanratkaisutaitoosi tilanteen tullen. Kannustan sinua myös valjastamaan energiasi siihen, että toimintasi pyrkii saamaan unelmillesi siivet. Keskity asioihin, jotka tuottavat sinulle iloa, asioihin, joita pidät tavoittelemisen arvoisena.

(to be continued..)

Tahdon kertoa, että olen itsekin käyttänyt reilun vuoden pohtiessani sitä, tahdonko minä lapsia ja miksi niin. Olen ailahdellut, kysellyt ja haastanut toisten mielipiteitä, kuunnellut, pohtinut, asettanut kyseenalaiseksi ja päätynyt tunnistamaan, että esteenä lapsihaaveelleni oli yksinkertaisesti yksi ainoa asia: pelko. Pelko siitä, että en riitä, en ole riittävän hyvä, tapahtuu jotain kamalaa, minulle, lapselleni, miehelleni, maailmalle, työelämän mahdollisuuksille, mille vain. Pohdin ”entä jos sitä, entä jos tätä”, ja tunnistin lopulta, että en ollut uskaltanut nähdä kuin yhden puolen: sen, että entä jos jotakin pahaa tapahtuu. Entä jos asiat menevätkin hyvin? Entä jos olenkin aivan täydellisen riittävä äiti, entä jos lapselleni riittääkin se, että täydestä sydämestäni rakastan ja tahdon hänen parastaan, entä jos synnytys onkin todella voimauttava kokemus, entä jos meistä tulee maailman onnellisin perhe?! Ja mikä olisi ollut syy siihen, että tämä kaikki ihana ei tapahtuisi - se olisi ollut vain minun pelkoni siitä, että en voi hallita elämääni niin, ettei se suistu ojaan.

KUKAAN EI VOI HALLITA elämää. Voimme vaikuttaa siihen ja asenteisiimme, voimme tulkita sitä, voimme ottaa sen vastaan sellaisena kuin se tulee. Mutta emme voi sanella sitä, kuinka sen tulee mennä. Se ei ole meidän käsissämme.

Olet tuonut esille monia pelkoja, joilla kiistämättä on faktapohjaa - osittain. Kyllähän omat voimat voivat loppua ja tokihan se vaikuttaa lapseemme. MUTTA. Kuka sanoo, että sinä ja sinun voimasi olisivat AINOAT voimat, jotka lapseesi vaikuttavat? Puhuit, että sinulla on ihana mies, josta tulisi hyvä isä. Te olisitte perhe, yksikkö, joka yhteisellä vahvuudella toimisi lapsen parhaaksi. Ja aivan varmasti tulee tilanteita, että teidän yhteiset voimat tai taidot ei tunnu nekään riittävän - ei se haittaa. Tuskin olisitte maailman ainoat ihmiset, jotka tahtovat hyvää lapsellenne. Vaikka perhe oisi kaukana, rakkaus ei katso kilometrejä. Teillä on toivottavasti ystäviä — ja jos ei nyt ole, niin lapsen kautta saatte uusia tuttavuuksia, jotka jo neuvola-ajoilta tulevat mahdollisesti tutuiksi perhevalmennuksessa tai muissa kuvioissa. Ette te tule olemaan yksin. Apua saa aina, kun uskaltaa kysyä. Ja onneksi sinulla tuntuu se taito olevan. :) Neuvola, perheapu, sosiaalipuolen monet mahdollisuudet, lastensuojelun ennaltaehkäisevä toiminta, seurakunta, vapaaehtoiset… auttavia tahoja on monia. Ette tule jäämään yksin, eikä teidän tarvitse olla supervanhempia - sellaisia, joiden kuvitellaan pärjäävän kaikessa itse ja tietävän kaiken itse, vaikka on ensimmäistä kertaa aivan uudenlaisessa tilanteessa.

Joka kuvittelee olevansa täydellinen vanhempi, aina jaksava ja osaava vanhempi, elää harhassa ja kuulostaa enemmän mieleltään horjuvalta ihmiseltä kuin sinä. Oma rajallisuutensa on hyvä tunnistaa ja tunnustaa. Uskon, että kaltaisesi ihmiset pärjäävät sitä paitsi paremmin, kun ymmärtävät pyytää apua. Nehän ne joutuvat ahdinkoon ja ahtaalle, jotka pyrkivät aina ja vaihtoehdoitta tilaan, jossa he saavat kiillottaa omaa pärjäävyyden sädekehäänsä eivätkä suostukaan vastaanottamaan minkäänlaista apua tai neuvoa, koska luulevat itsestään liikoja. Sen kaltainen toiminta johtanee ajan kanssa uupumiseen.

(to be continued)

Sinä puhuit, että olet jo kokenut uupumisen. En tiedä, onko se yksioikoisesti hyvä tai paha asia, mutta ainakin sinulla on mahdollisuus pitää sitä vahvuutenasi. Ehkäpä tunnistat voimiesi rajat paremmin kuin sellainen ihminen, joka ei ole joutunut asiaa läpikäymään - ja edelleen, alleviivaan tämän tärkeyttä, osaat siis pyytää apua jo siinä vaiheessa, kun et ole vielä aivan suossa.  Sitäpaitsi työssä kohdattujen ongelmien vuoksi uupuminen on aivan eri juttu kuin uupuminen esimerkiksi vanhemmuudessa.

Nyt sananen niille, jotka kommentoivat, ettet olisi tarpeeksi tasapainoinen vanhemmaksi. … Millä valtuuksilla julistatte tuollaista?!? Kuka on antanut teille vallan, että te saatte päättää, kuka on kevollinen mihinkin tehtävään? Toivon sydämestäni, että et anna valtaa sellaisille kommenteille, joiden perustelut ovat näin hataria. He eivät tunne sinua eivätkä tilannettasi, ja se, että he sinua käskevät näin mustavalkoisesti, kertoo jo oman epäluottamuslauseensa. Minä he itseään pitävät, että voivat sanoa sinulle, mitä sinun tulee tehdä ja mitä ei?! Parhainkaan terapeutti ei saisi tehdä sitä virhettä, että sanelee toisen elämänvalintoja, vaikka asiakas itse vaatimalla vaatisikin. Se ei ole heidän tehtävänsä.

Tässä haastankin terapeuttina esiintyneen henkilön pohtimaan omaa ammatillisuutta - mikä tehtäväsi on terapeuttina? Olen itsekin terpiassa aikanaan käyneenä ymmärtänyt, että terapeutin tehtävä on tutustuttaa asiakas omiin ajatuksiinsa, kysyä sellaisia kysymyksiä, jotka johtavat asiakkaan itse oivaltamaan ratkaisun ja lempeästi tarjoamaan asiakkaalle uusia, tuoreita näkökulmia, mikäli asiakkaan mieli on jumissa vanhoissa kuvioissa. Terapeutiksi itsensä tituleeraava henkilö ei mielestäni osoittanut viesteissään lainkaan lempeyttä ja ymmärrystä sinua kohtaan- saati kiinnostusta tutustua siihen, mikä pohdintasi taustalla on ja mikä sen aiheuttaa…hän tuomitsi sinut muutamasta lauseesta, mikä ei todellakaan ole ammattilaiselle, eikä kenellekään toiselle sopivaa käyttäytymistä. Vihapuhe tulee tunnistaa vihapuheeksi ja sellaiset vastaukset, joista voi tunnistaa rakkauden ja välittämisen sinua, ap, kohtaan..niitä toivoisin sinun kuuntelevan nuita toisia painokkaammin. Olet kuitenkin lähtenyt asialliselle linjalle, ja vaikka olemmekin nettimaailmassa, vain arvoistasi kohtelua sinun tulisi saada. Ja arvoisellasi tarkoitan tässä tasan sitä, että olet täysin yhtäläisessä arvossa kuin kaikki muutkin palstalle kirjottajat. 

Kuka määrittelee, mitä ominaisuuksia ihmisellä pitää olla, jotta hän ”ansaitsee” luvan jatkaa sukuaan? Kuka voi sanoa, millaisia vanhempien tulee olla, jotta lapsi voisi olla onnellinen? Voiko sitä tietää kukaan toinen ihminen? Mistä onni edes koostuu? Kuuluuko lapsen saada muutakin kuin onnellisuutta, rakkautta ja huolenpitoa? Eikö tavallaan kaikki kulminoidu näihin kolmeen?  Väitän, että lapsi voi olla hyvinkin onnellinen ja kokea olevansa rakastettu, vaikka lyhytnäköiset ja tuomionhaluiset aikuiset keksisivät hänen vanhemmistaan tai vanhemmastaan puutteita. Nostan tässä esiin esimerkiksi elokuvan ”Minä olen Sam”, (jossa miespääosaa esittää Sean Penn), joka puhuttelee nimenomaan tämän asian tiimoilta. Suosittelen katsomaan!

(to be continued)

Kuvitellaan tilanne, jossa joku luotettava ja oikeudenmukainen taho voisi määritellä, millaisia ominaisuuksia vanhemmiksi aikovilla tulee olla. Keksitään vaikkapa muutamia ominaisuuksia.. Vanhemman pitäisi olla täynnä rakkautta ja hyvää tahtoa lastaan kohtaan, lisäksi hänen pitäisi olla pitkäjänteinen, antaumuksellinen, epäitsekäs, hänen pitäisi kyetä valitsemaan oikein monista vaihtoehdoista, osoittaa aina hyvää esimerkkiä lapselle, niin tunteissa, käytöksessä kuin sanoissakin, hänen pitäisi aina jaksaa hymyillä ja olla iloinen eikä hän saa lapsen nähden osoittaa heikkoutta. Jos näin olisi, niin meillä ei olisi vanhempia. Ei olisi lapsia. Ei olisi elämää. 

Jos joku onkin rakastava, epäitsekäs tai pitkäjänteinen, hän ei inhimillisyytensä vuoksi ole sitä sataprosenttisesti. 

Kuka siis määrittäisi, kuinka suurilla prosenteilla vielä olisi mahdollisuus vanhemmaksi? Jos on 80% rakastava, 75% esimerkillinen kaikissa teoissaan taikka ainakin hymyilisi 30% (eli noin 7 tuntia) vuorokaudesta. Voisiko silloin lapsella olla hyvä elämä? Mistäpä kukaan etukäteen tietäisi? Lapsiakin kun on niin moneen lähtöön - toisen tulee onnelliseksi toisesta, toinen toisesta.

Ja JOS joku pystyisi vanhemmaksi tulemisesta haaveillessaan todistamaan oman paremmuutensa, kuka takaa, että hänellä on sama voima ja viisaus käytettävissä vaikkapa silloin, kun tämä haaveiltu lapsi olisi kaksi vuotias? Tai edes silloin, kun raskaus on edennyt loppusuorille. Kukaan meistä ei voi taata mitään huomispäivästä, ei edes tulevasta tunnista tai sekunnista. Emme me voi elää tätä elämää etukäteen, suunnitella jokaista mutkaa ja suoraa - meidän on antauduttava elämän luonteelle - sen arvaamattomuudelle. Samoin se on vanhemmuudessa. Emme voi taata, että osaamme kaiken ja että emme tee virheitä. Voimme tietää vain sen, onko onnemme vajavainen ilman lasta - eli kaipaako sydämemme saada antaa rakkautta omalle pienokaiselle ja tahdommeko omistautua ja antaa kaikkemme hänelle. Väitän, että se on sellainen kaipuu, joka ei lähde muulla kuin sillä, että haave toteutuu.

Ja ajatellaanpa vielä siltä kannalta, että millaisia lapsista tulisi, jos vanhemmat onnistuisivat olemaan ”virheettömiä”? Eiväthän lapset sopeutuisi tähän maailmaan… Eivät he kestäisi häviämistä, menetyksiä, surua, pettymystä, vihan tunteita…koska eivät olisi ikinä nähneet tai kuulleet sellaisesta. Kuinka suuri sisäinen ristiriita heille syntyisi? He kokisivat, etteivät he ole kelvollisia muutoin, kun että pystyvät samaan täydellisyyteen kuin vanhempansa. Miksi asettaa niin valtavia paineita pienille hartioille? Miksi emme voisi opettaa inhimillisyyttä, sitä, millaisia me aidosti olemme? Miksi meidän pitäisi elää valheessa?

(to be continued)

Lapset tarvitsevat sitä, että vanhemmat pystyvät myöntämään virheensä heille, pystyvät osoittamaan laajasti tunteiden kirjoa, pystyvät olemaan aitoja ihmisiä, eli erehtyväisiä ja epätäydellisiä. Silloin lapselle on mahdollista välittyä kuva, että hänkin saa erehtyä, eikä se vaikuta hänen rakastettavuuteensa.

Toki on hyvä etukäteen pohtia, onko aikuisella jokin sellainen haaste, mihin hän ei voi saada tukea ja apua, joka tekisi vanhemmuudesta mahdotonta. Ja mitkä asiat ovat esteitä ja mitkä vain hidasteita? Maailmassamme on kuitenkin monen monta mainiota esimerkkiä siitä, että ihminen kykenee uskomattomalta tuntuviin suorituksiin vanhemmuudessaan. Tässä viittaan esimerkiksi lyhytkasvuisiin tai vammaisiin äiteihin tai äiteihin, joilla on surkastuneet raajat. Jos joku kieltää toista ihmistä lisääntymästä vedoten johonkin ihmisen ominaisuuteen, on kyseessä raaka rodunjalostus. Vain ”valioyksilötkö” saavat lisääntyä? Ja edelleen - kuka määrittelee, kuka on valio ja kuka ei? Kannattaa tutustua muuten YK:n ihmisoikeuksiin… kielletääkö siellä ap:n unelma omasta lapsesta vai ei?

Uskon, että tämä unelma, joka sinuun on istutettu, viestin lähettäjä, ei ole sinussa kiusan vuoksi, vaan siksi, että se kutsuisi sinua kasvuun ja rohkeuteen. Puhut siitä, että uskot elämästäsi tulevan kurjaa ja katkeraa, mikäli et uskalla tavoitella tätä unelmaa. Se tuntuisi puhuvan sen puolesta, että unelmasi on sinuun aidosti sisäänrakennettu. Olethan lisäksi pohtinut asiaa vuoden päivät.. Asia ei siis jätä sinua rauhaan. Olet toivonut vahinkoraskauttakin. Tuntuu, että sisimpäsi huutaisi tämän valinnan puoleen, mutta uskallus ei ole rohjennut vielä samoihin mittakaavoihin.

On ihan ok tuntea pelkoa. Pelko on terveellinen tunne (tietyissä mittasuhteissa) ja sen tarkoituksena on varjella meitä pahalta. Lapsen saaminen on kuitenkin ihana lahja, ei lähtökohtaisesti sellainen asia, jota meidän tarvitsisi juosta karkuun. Unelmasi ei ole rikollista eikä paheksuttavaa, vaan se on yhteiskuntamme kannaltakin ihana ja varteenotettava haave. On totta, ettei vanhemmuus ole kaikkia varten, mutta tuskin tällaisilla ihmisillä olisi lapsen kaipuutakaan. Uskon, että he eivät kärsisi siitä, ettei heillä ole lapsia.

En halua, että tästä viestistä jää sinulle sellainen olo, että minä ehdotan sinulle jotakin valmista ratkaisua. Tahdon vain kannustaa sinua pohtimaan asioiden mittasuhteita, elämän realiteetteja, ihmisten kommenttien painoarvoa ja luotettavuutta… Olen varma, että sisimmässäsi tiedät, kumpaan suuntaan vaakakuppi painuu. Haluan rohkaista sinua työstämään ajatustasi siihen suuntaan, että löytäisit rauhan asian kanssa. Jos kaipaat näkökulmia ja peiliä ajatuksillesi, ole jatkossakin rohkea ryhtymään keskusteluihin, kysy ja haasta lähipiirisi tuttavia, sukulaisia ja ystäviä, jotka ovat lapsettomia ja joilla on lapsia. Voit myös valjastaa käyttöösi ammattilaisten palveluja. Pura ajatuksiasi kirjoittamalla, jos se sinulle toimii, tai mikä kanava vain on parasta saada ajatuksia ruotuun, puolesta ja vastaan. Mikä on se, missä kiikastaa, mikä on se, mikä sinua kiehtoo ja vetää puoleensa..

(to be continued)

Jos joku kommenteista tällä palstalla iskeytyy sinuun, pohdi ja mutustele sitä. Onko sinun aiheellista ajatella, että esimerkiksi tarvitset  mielenterveyspalveluja? Onko totta, ettei sinulla ole oikeutta toivoa ja antaa mahdollisuutta uuden elämän syntyä sisälläsi? Ovatko luetellut pelot todennäköisiä? Mitä ratkaisukeinoja voisit käyttää ikävän tuntuisissa tilanteissa…? Ehkäpä haluat puhua esimerkiksi synnytyspelkokätilön kanssa tai jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka on myös pelännyt synnytystä, mutta selvinnyt siitä? Ehkäpä haluat tutustua synnytystapoihin, kivunlievityskeinoihin ja synnytysvalmennukseen? Ehkäpä tilastot auttavat sinua?  Ehkäpä kaipaat päätöksesi tueksi (lisää?) kokemusta lasten hoitamisesta ja vastuun ottamisesta? Ehkä tai sitten ei. Se on sinun arvioitavissasi.

Puhuit siitä, ettet saa ”hankittua” itsellesi vauvakuumetta. Minua kiinnostaisi tietää, miten määrittelet vauvakuumeen…?  Ehkäpä ajattelet, että kaikilla äideiksi haluavilla on oltava tietynlainen vimma ja pakkomielle lapsen saamisesta? Miksi pitäisi olla? Meitä ihmisiä on moneen lähtöön, meidän tunnemaailmamme käyttäytyy eri tavalla, eri voimakkuudella, eri tahtiin jne. Se, mikä sinusta saattaa näyttää vauvakuumeelta, voi toiselle olla normaali tila, ja sinun normaali tilasi voi jonkun silmiin näyttää vauvakuumeelta, vaikka et itse sitä koe niin ja asian kanssa tuskailet. Eikö se riitä, että tahdot lasta? Kyllä se tunnemylläkkä ja sekoaminen ehtii tapahtua sitten kun saat sen vauvan syliisi. Toisilla hempeän siteen löytyminen kestää jonkun aikaa, toisilla se on jo ennen kuin vauva on edes aluillaan. Älä suotta soimaa itseäsi siitä, että et saa päälle ”vauvakuumetta”. Eikö ole tavallaan jopa hienompaa, että haluat lasta ilman, että kuume sekoittaa pääsi? Eikö halu ja tahto ole silloin jopa luotettavampaa? Saat pitää jalat maassasi ja kaivata lasta, mutta jos asioiden edetessä rupeat tuntemaan selittämätöntä höpertymistä vauva-asioissa, niin sekin on ok. :)

Tuntuu, että voisin kirjoittaa sinulle vielä monista asioista ja ajatuksista, mutta jospa kuitenkin päätän tähän. Jospa edes jaksat lukea tätä kaikkea, jos tämä sinut tavoittaa enää…  Ehkä vielä yksi ajatus, mikä oli minulle todella suuri oivallus omien pohdintojeni aikana: Mieti omaa elämääsi. Onko se ollut täydellistä. Sinua on sattunut, sinä olet kärsinyt, sinusta on tuntunut ehkä toivottomalta ja pahalta.. Olet saanut myös kokea iloa ja rakkautta, hyväksyntää ja monia upeita seikkailuja. Elämässäni on ollut monia hyviä mutta myös monia pahoja asioita. Onko elämäsi ollut elämisen arvoista? Oletko kiitollinen elämästäsi? Mitä jos vanhempasi eivät olisikaan halunneet suoda sinulle elämää, koska he eivät uskoneet sinun voivan arvostaa elämääsi jonkun sellaisen asian takia, missä heillä itsellään oli rikkonaisuutta? Jos he olisivat ajatelleet, etteivät he ole sopivia vanhemmiksi… Et olisi saanut elämääsi.  Jos sinä olisit saanut päättää, olisitko halunnut elämän lahjan vai olisitko mielummin halunnut olla syntymättä?    Minä totesin, että olen äärimmäisen kiitollinen elämästäni, kaikkine kipuineenkin ja että rakastan vanhempiani syvästi, ja tiedän, että he rakastavat minua, vaikka olen joutunut kokemaan heidän vuokseen kipua, kuten he minun vuokseni. Kipu ja rakkaus kuuluvat elämään. Mutta elämää ei ole, ei mahdollisuutta rakkauteen, ellei elämää saa lahjaksi.

(to be continued)

On äitejä, joiden lapset otetaan huostaan, koska se on heille parhaaksi. On äitejä, jotka vaipuvat psykoosiin, jotka käyttävät päihteitä, jotka sotkeutuvat rikollisuuteen tai pahoinpitelevät lapsiaan. Tällainen murhe lapselle ei ole tietenkään ensisijainen toive, mutta eikö näillä lapsilla voisi olla kuitenkin mahdollisuus olla kiitollisia elämästään? Ehkäpä tämä akuutti kipu vaivaa heitä vain murto-osan elämästään ja suuri osa siitä onkin täynnä iloa ja seesteisyyttä? Ehkäpä elämän kova koulu antaakin heille jotain niin arvokasta, mitä he eivät olisi muualta voineet saada? Jotakin sellaista, mikä tekee heistä ainutlaatuisen korvaamattomia esimerkiksi sairaanhoitajina, poliiseina, tutkijoina, sosiaalityöntekijöinä tai ihmisoikeusaktivisteina? En tiedä, pohdin vain tässä sinulle..

Ehkäpä olet ehjempi ja vahvempi, kuin mitä uskotkaan ja mitä jotkut täällä palstalla haluavat sinulle syöttää. Ehkäpä unelmasi onkin lähempänä kuin uskotkaan. Ehkäpä kaikki meneekin paremmin, kuin mitä edes haaveilit.

 ”Olen monin tavoin kuin tehty äidiksi, olen rakastava, omistautuva, hellä ja ajattelen asioita sekä järjellä että tunteella.” Usko itseesi. ”Samaan aikaan olen ahdistunut, neuroottinen ja pelokas.” Rakasta ja hoida itseäsi.

Ja kysy miehesi ja läheistesi näkemystä. He tuntevat sinua kuitenkin paremmin kuin nämä palstalaiset.. Mitä he ajattelevat sinusta äitiehdokkaana? Kuinka he voisivat osallistua lapsenne hoitoon?

Siunausta elämääsi! Toivoo: nainen, joka uskoo sinuun

Mihin ratkaisuun päädyit?

Vierailija kirjoitti:

Jos on vähänkin epävarma silloin ei tehdä lapsia!

Tämä.

99% halu ei riitä. Riski lapsen katumiselle kasvaa. Lapsi ansaitsee syntyä 100% haluttuna.

Lapsivapaa elämä voi olla myös onnellista jos siihen antaa mahdollisuuden.

Nuha, yskä tulee varmasti. Korvatulehdus todennäköisesti. Rokot ei rokotusohjelman takia kiusaa nykyään. Tulee oksennustauti, ripuli. Tulee loukkaantumisia, asfaltti-ihottumaa.  Kuumetta jokatapauksessa jossain  vaiheessa. Semmoista se  on lasten kanssa

Ap on täysin sekaisin.