Lue keskustelun säännöt.
Minusta ei taida koskaan tulla vaimoa eikä äitiä...
10.04.2017 |
Tuntuu niin pahalta... Olen 32-vuotias, kolmannessa parisuhteessani elävä nainen joka on varmaan kohta taas sinkku. Seuraan vierestä kuinka siskoni, veljeni, serkkuni ja ystäväni menevät naimisiin ja saavat lapsia. Vanhoista koulukavereista osa on ollut naimisissa jo pitkään ja heillä on kouluikäisiä lapsia. Nyt alkaa ne viimeisetkin akateemisimmat, jotka ovat keskittyneet koulutukseensa ja uraansa, olla naimisissa ja perheellisiä.
Enpä arvannut lapsena kun haaveilin omasta perheestä ja pitkästä avioliitosta että jäänkin ilman. Jotenkin tuntuu että vaikka teen mitä, minulle jää aina luu käteen. Moni varmaan ajattelee että minussa on joku iso vika... Jos on, en tiedä itse mikä se on. Olen parisuhteissani aina pyrkinyt pitämään kumppanista huolta ja hoitanut omat hommani. Usein olen hoitanut myös kumppanin hommat ja kantanut vastuuta mm. talousasioita ja kodinhoidosta. Olen laittanut toisen edelle monessa asiassa.
Omasta mielestäni olisin varmasti hyvä puoliso ja äiti. Olen mukava ja kiltti, ystävällinen ja hellä, hyvin koulutettu, hyvässä ammatissa, normaalipainoinen, perusnätti... Kokkaan, leivon ja siivoan. Teen käsitöitä... Laitan kotia. En oikein ymmärrä. Olenko vain aina valinnut väärän miehen? Vai ovatko muut perustaneet perheen ihmisen kanssa joka ei ole ollut heille ehkä täysin sopiva, mutta ihan ok tyyppi?
Kertokaa mulle, miten ihmeessä olette saaneet itsellenne hyvän miehen ja perheen?
Kommentit (97)
Oletko mennyt yhteen vähän kenen vaan kanssa ja pyrkinyt liian pian sitoutumaan? Ihmisiä pitää usein tapailla hyvin montaa erilaista, ennen kun se sopiva löytyy. Jouduin tapailemaan kymmeniä miehiä ennen kun löysin sen jonka kanssa rakastuimme, ja arkikin sujuu mukavasti. Luulin myös aina sinkkuna ollessani jääväni varmasti yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaudesta huolimatta on joskus hyvä laittaa peli poikki. Kasaat itsesi ilman on-off uusintoja tuon miehen kanssa.
Sit otat itseäsi 5-7 vuotta nuoremman miehen, ja elät sen elämänvaiheen miettimättä joitakin ohi lipsahtaneita vuosia.
Mä aloin seurustella 30-vuotiaana sen miehen kanssa, jonka kanssa sitten perhe. Sain lapsen 37-vuotiaana. Hyväksyin sen, että elän vuosia nuoremman elämänvaihetta, en miettinyt, että on liian myöhäistä, ja jostain syystä kaikki sitten sujuikin hyvin. Eikä ilman biologista lasta jääminenkään ois ollut katastrofi.
Vähän nuorempi mies pitää virkeänä, kun ei ole liikaa ikäeroa.
Jos mies sanoo ettei pidä lapsista, älä tee hänelle lasta. Hän ei sitä ansaitse, eikä varmasti osaa olla lapselle kunnon isä. Eroa, voit vielä löytää hyvän miehen. 35v kaverini erosi juuri naisystävästään, koska tämä ei halunnut lapsia, ja on taas "vapailla markkinoilla" etsimässä juuri kaltaistasi naista!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen hyvän miehen kanssa ollut pian 20 vuotta, sinua hiukan vanhempi.
En ole tyytynyt johonkin huonoon vaan arvostan miestäni paljon, en pidä suhdettamme vieläkään tasaisena ja itsestäänselvyytenä.Parisuhteen hoitaminen on aina tärkeää. Lähinnä ihmettelen tuota letkautustasi että olet kolmannessasi suhteessa ja pian taas sinkkuna? Olet silti parisuhteessa, pitäisikö se huoltaa? Tai miksi sitten roikut jos et miestäsi arvosta? Ainakin tuli tunne ettei sen suhteen ole väliä. Entä onko se sama tunne miehelläsi?
Meillä on lapsia, lisääkin ehtii. Olen sinua vanhempi, ota huomioon..
Itse miettisin sen NYKYISEN liiton tilaa ja tekisin sen eteen asioita. Jonkun takia olet siihen mennyt, mikset sitä hoitaisi tai jos se kerran on ohi niin miksi olet siinä?Mulla on muutama ystävä +30 vee jotka "kaipaa hyvää suhdetta ja omaa lasta" ja he epäonnistuu suhteessaan. Heitä yhdistää miellyttämisen halu (muuttaa itseään sellaiseksi mitä mies tahtoo) ja halu saada jotain tiettyä siltä unelma kumppaniltaan. Ei tavallaan riitä vastaantullut kumppaniehdokas vaan tahtoo jotain muuta. Ja sen hakemiseen menee aika. Kivoja miehiä oikeasti riittää, jossain tökkii jos ne miehet suhteessa onkin aina mulkkuja.
Tuossa +30 iässä alkaa olla jo erittäin epätodennäköistä löytää kumppani, jonka kanssa kaikki asiat toimii ihan itsestään. Jollain tavalla molempien on haluttava mukautua toisen halujenkin mukaan. Jos se miellyttäminen ja mukautuminen jää vain toisen harteille, niin homma menee suohon.
Tajusinpa nyt että tässä piilee myös ongelman ydin... Monen riidan aikana nykyinen mies on todennut että jos minä vain tekisin/olisin/ajattelisin jotenkin toisin niin asiat olisi hyvin. Minun pitäisi siis kasvattaa pinnaa, olla itkemättä, unohtaa riidat heti, olla myöntyväinen jne... Rehellisesti sanottuna olen muuttunut tämän suhteen aikana todella paljon mutta sekään ei näköjään riitä.
AP
32-vuotias ja tuollaisia ajatuksia. Vaikea samaistua. Itse olen 30v, ja en kokisi miksikään maailmanlopuksi, jos nykyinen suhteeni loppuisi. Se olisi kamalin asia mitä minulle on tapahtunut, mutta sen vuoksi että menettäisin maailman tärkeimmän ihmisen, ei siksi että "yhyy en pääse naimisiin ja saa lapsia".
Kuulostaa siltä, että ajattelet parisuhdetta jonain statuksena ja välineenä, tavarana joka on saatava.
Miksi et mielummin mieti, että kuka sinä olet, minkälaisessa parisuhteessa tunnet itsesi arvostetuksi ja minkälaista miestä sinä arvostaisit puolestasi?
Ehkä olen kovin erilainen ihminen, mutta mielummin itse elän yksin, kuin "hankin" itselleni parisuhteen. Ja lapsien hommaaminen sen vuoksi että haluaa... ihan mihin hyvänsä... Huhhuh :O
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksinkin voi saada lapsen. :)
Ei voi.
Itsekin 32 vuotiaana olin suhteessa johon olin vain tottunut, onneksi lasta ei siihen suhteeseen tullut, mies oli täysin väärä. Erosimme ja löysimme molemmat tahoillamme parisuhteet jotka ovat meille oikeat.
Nyt muutama vuosi myöhemmin minulla on hyvä, minulle täydellinen mies ja lapsi.
Ei ole reilua myöskään miestä kohtaan, että roikut suhteessa josta tiedät, ettei se ole sinulle hyväksi, mieskin voisi löytää sen oikean itselleen täydellisen naisen joka ei tarvitse hänen muuttuvan.
Sinäkin voisit löytää miehen jonka kanssa ei tarvitse yrittää tulla toimeen vaan jonka kanssa suhde pelaa kun tavoitteet on yhteiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
53/48
Hyvä modet hieno suoritus,tässä ketjussa on aapeen arvostelu täysin kielletty.
Täytyy vielä sanoa että pitkä vihaisuus on todella rasittava ja vittumainen piirre naisessa,sen ymmärrän että joskus palaa hihat ,huutakoot ja riehukoot kunhan se on sillä selvä sitten.
Jätä se nykyinen mies niin olet vapaa kohtaamaan uuden! Jos menet naimisiin/jatkat suhdetta hänen kanssaan, sama tuska ja impulsiivisuus jatkuu, ja 10v päästä olet enää haamu. Jos teet lapsen hänen kanssaan, en voi kuin sääliä lasta sillä kukaan ei ole tuollaista lapsuutta ansainnut.
Löydät varmasti uuden miehen! Luota itseesi nainen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tuo parisuhteesi on kamala, mies ei rakasta sinua sellaisena kun olet. Mieti haluaisitko itse tuollaisen isän? Eli eroa ja heti, tuosta ei ikinä tule mitään oli lapsia tai ei.
Ja kysymykseesi vastauksena moni on huonossa parisuhteessa. Aikuinen saa toki pilata elämänsä minkä ääliön kanssa tahansa, mutta älkää tehkö sille ääliölle lapsia! Vihainen/manipuloiva/alkoholisti isä jättää hirveät jäljet lapsiin ja tässä maassa saa kuitenkin puolisonsa valita. Tehkää lapsi mieluummin yksin kuin huonolle isälle.
Ap haluaa perheen, joten kannattaa katsella rauhallisia ja tunnollisia miehiä, lempeitä ja huumorintajuisia. Sitten vasta pohdit voitko itse ihastua/rakastua kyseiseen ihmiseen.
Vierailija kirjoitti:
Yksinkin voi saada lapsen. :)
En ole ap, mutta tämä vaihtoehto ei vaan sovi kaikille. Ainakin mulla lähtökohtana on se, että olen naimisissa ennen lapsen hankintaa. Tietysti voi joutua yksinhuoltajaksi myöhemmin mutta sille ei voi sitten mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa minulta ja mieheltäni parikymmentä vuotta sitten. Depistelin siinä pari vuotta ja päätin sitten, että kiukuttele itekses minä pärjään ilman tätä. No se tuli perässä, enkä hennonnut ajaa matkoihinsa, vaikka ystävät lämpimästi suosittelivat. Harvemmin kaduttaa. Varsinkin, kun lapsista tuli täydellisiä. Ja kun riidellään, muistutan että itepähän läksit mun matkaan, vaikka tiesit mitä on tarjolla.
Miehet ovat turhuutta ja narsistisia egoisteja. Usko pois, voit paremmin loppupeleissä, kun luovut noista pornomielikuvapäässäolevista mammanpojista. Sillä niitähän ne jokaikinen mies lopulta on. Tehtävänäsi olisi boostata loputtomasti pikkupoika-aikamiehen haurasta egoa ja samalla se näännyttäisi itsesi. Nauti luonnosta, eläimistä.. taiteesta, musiikista. Eläimet antavat paljon enemmän iloa kuin yksikään mies. Lapset on yliarvostettuja ja senhän jokainen tietää, mutta vahinkoja sattuu.
Nauti singleydestä. Niin nauttii miljoona kanssasisartasikin.
Sinkut elää pidempään - nunnat yli satavuotiaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
http://www.huffingtonpost.com/2015/01/20/secret-to-long-life-avoiding-m…
the secret for long life is avoiding men ;)
En välillä ymmärrä naisia, vaikka nainen olen itsekin. Jos olet huomannut ettei parisuhde toimi ja elämän tavoitteet (avioliitto, lapset yms.) ei mene yksi yhteen, iksi tuhlaat kallista aikaa tuollaisissa parisuhteissa? Itse olen vasta 24, naimisissa ja minulla on lapsi. Olen seurustellut useamman miehen kanssa, mutta lopettanut suhteen heti kun olen huomannut ettei se toimi. Sain hyvän, kiltin miehen joka arvostaa minua ja johon voin luottaa. En ole häntä yrittänyt miellyttää enkä ole mikään kodin hengetär. Heti suhteen alussa näytin kuka olen, ja jos se ei kelpaa, voi mies etsiä uuden kumppanin. Näin ei jälkikäteen tule yllätyksiä.
Minusta sinun kannattaisi nyt miettiä prioriteettisi kuntoon ja erota suhteesta jos et ole siihen tyytyväinen. Tämän jälkeen voit rueta miettimään millaisen miehen todella haluat.
Et ole yksin tilanteesi kanssa. Olen 35 ja ajattelin että nykyinen suhde on "sen oikean" kanssa. Sovimme hyvin yhteen, mutta nyt vaikuttaa siltä, että vain minä olen ollut tällä asenteella suhteessa. Olo tuntuu huijatulta. Sinulla on kuitenkin vielä aikaa. Muista, että tilanne voi muuttua nopeastjkin. Toivoa on vielä 😊 Nykyisen kaltaisen miehesi kanssa en kyllä itse tekisi perhettä. Olen jo eronnut yhdestä riitapukarista vaikka rakastin paljon. Kannattaa tehdä rohkeita ratkaisuja. Onnea tulevaan.
Itselle rupesi lapsia tulemaan omaa huolimattomuuttani jo 20-vuotiaana. No ei se tuo ukkokulta mikään ihannemies ole, kitisevä mammanpoika oli alussa mutta nyt jo koulutettu itsenäiseksi. Meillä naisilla se lapsenteko ajoittuu kuitenkin tiettyyn ikäkauteen, ja ajattelin omalla kohdallani, että koska haluan lapsia, voin ne hankkia vaikka tämän miehen kanssa. En usko, että kaikille olisi se joku yksi ja oikea eikä kenenkään kanssa se elämä ole yhtä onnea ja auvoa. Kaikissa on omat ärsyttävät piirteensä, niin minussakin.
Välillä pieniä ihastumisia ilmassa ja ajatuksia, millaista tuon miehen kanssa olisi. Ajatuksen tasolle jäävät. Eli pointtini on, että välillä pitää tyytyä riittävän hyvään ja tehdä kompromissejä, kun ei prinssi hurmaavaa ala kuulua...
Jos sinä haluat oikeasti lapsia ja mies ei, älä tuhlaa aikaasi tuohon suhteeseen enää.
Itselläni on "myrskyisä" suhde, jonka olemme saaneet toimimaan jo 11. vuotta. Olemme kumpikin joutuneet tekemään töitä sen eteen, koska haluamme samaa. Minä olen opetellut antamaan anteeksi ja unohtamaan, mies on opetellut arvostamaan sitä, mitä meillä on. Ennen riitamme saattoi tuhota suhdetta. Mies saattoi vaikka huonona päivänään sanoa, että "älä pilaa tätäkin päivää nyt". Minä masennuin tästä ja ajattelin, kuinka "aina pilaan kaiken." Puhuimme tällaiset asiat halki. Mies ymmärsi, ettei voi sanoa mitä sattuu vain sen takia, että hänellä on paha päivä. Minä opin luottamaan siihen, että mies kyllä rakastaa minua kaikesta huolimatta. Luottamus ja tahto on pitkän suhteen tärkeimpiä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Itselle rupesi lapsia tulemaan omaa huolimattomuuttani jo 20-vuotiaana. No ei se tuo ukkokulta mikään ihannemies ole, kitisevä mammanpoika oli alussa mutta nyt jo koulutettu itsenäiseksi. Meillä naisilla se lapsenteko ajoittuu kuitenkin tiettyyn ikäkauteen, ja ajattelin omalla kohdallani, että koska haluan lapsia, voin ne hankkia vaikka tämän miehen kanssa. En usko, että kaikille olisi se joku yksi ja oikea eikä kenenkään kanssa se elämä ole yhtä onnea ja auvoa. Kaikissa on omat ärsyttävät piirteensä, niin minussakin.
Välillä pieniä ihastumisia ilmassa ja ajatuksia, millaista tuon miehen kanssa olisi. Ajatuksen tasolle jäävät. Eli pointtini on, että välillä pitää tyytyä riittävän hyvään ja tehdä kompromissejä, kun ei prinssi hurmaavaa ala kuulua...
Ei mulla muuta, mutta ihanasti sanottu tuo "omaa huolimattomuuttani". Realismia ainakin. Pisteet rennosta asenteesta!
Eikös lapsella olekkaan oikeutta isään ja äitiin?
Aloittajalle sanoisin, että vielä voit hyvin ehtiä, jos laitat miehen äkkiä vaihtoon.
Itse olen äkkipikainen ja tulinen, tarvitsen miehen jolla on lehmän hermot.
Sellaisen onnistuin löytämäänkin, nyt oltu yli 6 vuotta yhdessä, yli kaksi vuotta naimisissa ja tytär on kohta 10 viikkoa :)
Ikää mulla kohta 33, edellinen suhde oli ihan saman tyylinen, kuin sun nykyinen.
Huono suhde on hirveän kuluttava, eikä käteen jää mitään.