Minusta ei taida koskaan tulla vaimoa eikä äitiä...

Voihan se olla, että löydät vielä huonomman suhteen tuon tilalle ja sen tajutessasi et ota enää ketään. Sitten oot yksin. Se ois vielä kamalampaa.

Vierailija kirjoitti:

Samanlaisia ajatuksia täällä, ikää 29.

Nykyinen mies on kyllä luotettava, kiltti ja haluaa lapsia...mutta miinuksia löytyy. Ei tee kotitöitä, ei osaa tehdä ruokaa, ei siivota ,pelaa koko ajan tietokoneella (tulee töistä kotiin ja istuu koko illan koneella) ja on muutenkin sellainen, että kaipaa paljon omaa aikaa. Ahdistuu jos pitää olla jossain pitempään ilman että saa itsekseen rauhoittua ja olla. On työssään aikaansaava, mutta kotona laiska. Seksiäkin ollut ties milloin.

Miten tämmöisen ihmisen kanssa tekee lapsia? Tiedän nyt jo, että yksin joutuisin lapset hoitamaan. Kerrankin pyysin (ei tee omaaloitteisesti) imuroimaan, niin imuroi vain osan asunnosta. Makuuhuoneesta ei kuulemma voinut imuroida, kun oli liian pimeä siellä! Mitenhän itse joka kerta sieltä saanut imurointua...eli tietää, että minä kyllä teen loppuun. Selvästi inhoaa kotitöitä ja imurointia ja mieluummin tekee kaikkea mukavaa koneella.

Nyt tuli minun mitta täyteen. Haluan kunnon miehen, joka tekee osan kotitöistä enkä tietokonetta rakastavaa nörttiä. Välillä mietin, että olenko liian vaativa, mutta en tämmöstäkään elämää jaksa! Hoidan jo nyt 3-vuorotyön lisäksi kaikki imuroinnista pyykinpesuun. Tähän lisäksi myös omakotitalon muut työt. Puuhommia tuo kyllä tekee, mutta minun pitää puut hankkia. Tänä talvena hän on kerran kolannut pihan ja kesälläkin nurmikon leikkaus on muistuttelun takana. Monesti raivostun huomautteluun ja teen homman itse.

No, tiedänpähän millaista miestä EN halua ja jos tulee niitä lapsia, niin peruskotityöt opetan kotona kaikille, sukupuoleen katsomatta.

Siis apua, äkkiä pois siitä suhteesta! Ei tuo ole kunnon mies...ja videopelit, argh! En kattelis päivääkään tyyppiä joka pelaa jotain hiton pelejä. Juokse nainen! <3 

Siis apua, äkkiä pois siitä suhteesta! Ei tuo ole kunnon mies...ja videopelit, argh! En kattelis päivääkään tyyppiä joka pelaa jotain hiton pelejä. Juokse nainen! <3 [/quote]

Joo, asuntoa katsellut jo tässä. Ens viikolla aloitan soittelemaan ja laitan asiat rullaamaan :) Oikeasti nyt tullut olo, että mieluummin olen oikeasti yksin ku tuommosen pikkupojan kanssa. Ikää tuollakin jo 27, mutta käyttäytyy ku 20 v.

Siksi ensi viikolla, kun pääsiäinen puskee päälle ja en ole kertonut vielä miehelle. Kerron kun tulee kotiintyömatkalta.

Niin ja kyllä, olen luvannut miehelle opettaa ruoan laittoa ja kaikkea muutakin, mutta kun ei kiinnosta. No, tästä lähtien hankkikoot siivoojan muualta ja syökööt pakastepizzoja vaikka. Olen yrittänyt hyvällä ja pahalla, mutta ei toinen halua ottaa vastuuta niin ei sitten halua.

Olen saman ikäinen kuin sinä ap, pari jo hieman isompaa lasta. Minusta tuntuu, että monen ikäistemme pitkä parisuhde on tässä kolmenkympin paikkeilla eräänlaisessa risteyskohdassa, oli lapsia tai ei. Kolmekymppisenä alkaa olla jo perillä omasta itsestään ja siitä mitä itse haluaa, mutta myös siitä, mitä parisuhteelta haluaa. Ne suuret rakastumisen ja liekin tunteet ja sielujen yhteiset sinfoniat ovat katoavaista. Niiden päälle ei rakenneta pitkää suhdetta ja yhteistä tulevaisuutta. Tärkeintä on yhteiset haaveet ja samanlaiset realistiset käsitykset isoista kysymyksistä kuten vaikkapa perheellistymisestä, työnjaosta perheessä ja kotona. Tiedän, ei kovin romanttista. Jos tahtotila ei ole näistä yhteinen ennen lapsia, harvoin ne ovat lasten jälkeenkään sitä.

Kaipa yritän tässä sanoa, ettei kenenkään pitkä suhde ole täydellinen, varsinkaan ruuhkavuosissa, tuskin ystäviesikään. Mutta jos haluat vaimoksi ja äidiksi, niin ymmärräthän, että parhaat mahdollisuudet tähän on sellaisen miehen kanssa, joka haluaa samaa. Ei jahkailijan, joka on suoraan sanonut, ettei halua lapsia.

Jos voisin antaa yhden neuvon tyttärelleni, niin se olisi tämä: elämäsi suurin päätös on se, kenet valitset lastesi isäksi. Sillä on paitsi lapsen itsensä kannalta suuri merkitys, niin sinun itsesi myös. Se määrittelee jatkossa kaiken arjessasi. Huonosta kumppanista pääset aina eroon, lastesi toisesta vanhemmasta et koskaan. Sikäli sen pitäisi olla järkivalinta, eikä vain tunnetila. Ja saan sen käsityksen, että suhteessasi on ehkä tunteita, muttei paljon järkeä.

Up.

Vierailija kirjoitti:

Samanlaisia ajatuksia täällä, ikää 29.

Nykyinen mies on kyllä luotettava, kiltti ja haluaa lapsia...mutta miinuksia löytyy. Ei tee kotitöitä, ei osaa tehdä ruokaa, ei siivota ,pelaa koko ajan tietokoneella (tulee töistä kotiin ja istuu koko illan koneella) ja on muutenkin sellainen, että kaipaa paljon omaa aikaa. Ahdistuu jos pitää olla jossain pitempään ilman että saa itsekseen rauhoittua ja olla. On työssään aikaansaava, mutta kotona laiska. Seksiäkin ollut ties milloin.

Miten tämmöisen ihmisen kanssa tekee lapsia? Tiedän nyt jo, että yksin joutuisin lapset hoitamaan. Kerrankin pyysin (ei tee omaaloitteisesti) imuroimaan, niin imuroi vain osan asunnosta. Makuuhuoneesta ei kuulemma voinut imuroida, kun oli liian pimeä siellä! Mitenhän itse joka kerta sieltä saanut imurointua...eli tietää, että minä kyllä teen loppuun. Selvästi inhoaa kotitöitä ja imurointia ja mieluummin tekee kaikkea mukavaa koneella.

Nyt tuli minun mitta täyteen. Haluan kunnon miehen, joka tekee osan kotitöistä enkä tietokonetta rakastavaa nörttiä. Välillä mietin, että olenko liian vaativa, mutta en tämmöstäkään elämää jaksa! Hoidan jo nyt 3-vuorotyön lisäksi kaikki imuroinnista pyykinpesuun. Tähän lisäksi myös omakotitalon muut työt. Puuhommia tuo kyllä tekee, mutta minun pitää puut hankkia. Tänä talvena hän on kerran kolannut pihan ja kesälläkin nurmikon leikkaus on muistuttelun takana. Monesti raivostun huomautteluun ja teen homman itse.

No, tiedänpähän millaista miestä EN halua ja jos tulee niitä lapsia, niin peruskotityöt opetan kotona kaikille, sukupuoleen katsomatta.

Miehesi kuulostaa ex-kihlatultani! Hän halusi kyllä naimisiin ja lapsia mutta oli aivan lapsi itsekin. Minä huolehdin kaikesta enkä sitten saanut edes arvostusta, olin miehelle kuin ilmaa. Eihän sellaiseen suhteeseen kukaan halua perhettä perustaa.

Haaveilin sitten miehestä joka rakastaisi minua tulenpalavasti ja osallistuisi myös arjen pyörittämiseen. Sellaisen sainkin, mutta mukana tulivat uudet ongelmat. Sen takia kai tässä suhteessa vielä olenkin... Tuntuu että kaikissa ihmisissä on aina jotain isoja vikoja, täydellistä kumppania tai edes lähellä täydellistä ei ole olemassakaan. Vaihtamalla paranee osa kumppanin piirteistä, osa taas huononee... Kannattaako siis vaihtaa?

AP

AP, nuo ajatuksesti kuulostaa kyllä kovin, kovin tutulta. Oon elämässäni monet vuodet surrut sitä, miksi itse jään yksin, miksi saan seurata vierestä kun "kaikki" muut perustavat perheen, hankkivat perheelle ison kodin, tekevät lapsia, menevät naimisiin - ja miksi minä en kelpaakaan? Miksi minä en kelpaa vaimoksi, äidiksi tai edes avopuolisoksi vaikka kaikki puitteet ovat puoleltani kunnossa?

Totuus on: kun kaikki eivät vain aina löydä sitä oikeaa puolikasta!!

Itseä harmittaa eniten jälkeenpäin, että miksi tuhlasinkaan elämääni niiden väärien puolisoehdokkaiden kanssa. Yritin muuttua, yritin sietää, yritin toivoa... ja melkoisen turhaan. Eniten noista elämänvaiheista käteen jäi se, että tasan tiesin, millaisen puolison kanssa en halua tulevaisuuttani rakentaa. Ei minun tarvitse sietää väkivaltaa, päihteiden liikakäyttöä, minun ei tarvitse olla mt-hoitaja, ei psykologi, ei ihmeidentekijä, ei vara-äiti. Minun elämäni ei ole tehty toisten elämien korjaamiseen, jotta saisin itselleni elämisen arvoisen elämän, ja sellaisen tulevaisuuden, missä itselläni on myös hyvä olla, ja mitä haluan.

Ehkä tärkein neuvoni sulle vois olla, että arvosta itseäsi! Poistu heti suhteista, missä et näe tulevaisuutta, vaikka se yksinäisyys kuinka koskisi. Ala elää itsellesi. Jaksa uskoa itseesi. Jätä riippakivet, rakkaus ei paranna kaikkea. Tee vain niitä asioita, mitkä tuntuvat sinusta hyvältä. Etsi elämästä muita onnellisuuden aiheita. Sen jälkeen, tutustu avoimin mielin uusiin ihmisiin, mutta jätä tutustumiseksi, jos jokin asia tuntuu huonolta. Se ei siitä parane, olethan sen jo huomannut. "No ihan OK, kai" tulee olemaan aina ihan OK.

Jotkut löytävät sen oikean, ennemmin tai myöhemmin, jotkut löytävät sen oikean _todella_ myöhään. Hyvässä parisuhteessa molemmilla on hyvä olla, juuri sellaisenaan. Elä mieluummin hyvät ja loistavat 50 vuotta, ja loput 10 täydellisen onnellista vuotta, kuin 60 tyytymätöntä vuotta.

Usko huomiseen, ja usko siihen että elämä näyttää sinullekin hyvät puolensa - sitä joutuu joskus todella odottamaan! Ja kun sitä tapahtuu, osaatkin todella arvostaa sitä.

40v, eikä ihmeiden aika olekaan ohi kirjoitti:

AP, nuo ajatuksesti kuulostaa kyllä kovin, kovin tutulta. Oon elämässäni monet vuodet surrut sitä, miksi itse jään yksin, miksi saan seurata vierestä kun "kaikki" muut perustavat perheen, hankkivat perheelle ison kodin, tekevät lapsia, menevät naimisiin - ja miksi minä en kelpaakaan? Miksi minä en kelpaa vaimoksi, äidiksi tai edes avopuolisoksi vaikka kaikki puitteet ovat puoleltani kunnossa?

Totuus on: kun kaikki eivät vain aina löydä sitä oikeaa puolikasta!!

Itseä harmittaa eniten jälkeenpäin, että miksi tuhlasinkaan elämääni niiden väärien puolisoehdokkaiden kanssa. Yritin muuttua, yritin sietää, yritin toivoa... ja melkoisen turhaan. Eniten noista elämänvaiheista käteen jäi se, että tasan tiesin, millaisen puolison kanssa en halua tulevaisuuttani rakentaa. Ei minun tarvitse sietää väkivaltaa, päihteiden liikakäyttöä, minun ei tarvitse olla mt-hoitaja, ei psykologi, ei ihmeidentekijä, ei vara-äiti. Minun elämäni ei ole tehty toisten elämien korjaamiseen, jotta saisin itselleni elämisen arvoisen elämän, ja sellaisen tulevaisuuden, missä itselläni on myös hyvä olla, ja mitä haluan.

Ehkä tärkein neuvoni sulle vois olla, että arvosta itseäsi! Poistu heti suhteista, missä et näe tulevaisuutta, vaikka se yksinäisyys kuinka koskisi. Ala elää itsellesi. Jaksa uskoa itseesi. Jätä riippakivet, rakkaus ei paranna kaikkea. Tee vain niitä asioita, mitkä tuntuvat sinusta hyvältä. Etsi elämästä muita onnellisuuden aiheita. Sen jälkeen, tutustu avoimin mielin uusiin ihmisiin, mutta jätä tutustumiseksi, jos jokin asia tuntuu huonolta. Se ei siitä parane, olethan sen jo huomannut. "No ihan OK, kai" tulee olemaan aina ihan OK.

Jotkut löytävät sen oikean, ennemmin tai myöhemmin, jotkut löytävät sen oikean _todella_ myöhään. Hyvässä parisuhteessa molemmilla on hyvä olla, juuri sellaisenaan. Elä mieluummin hyvät ja loistavat 50 vuotta, ja loput 10 täydellisen onnellista vuotta, kuin 60 tyytymätöntä vuotta.

Usko huomiseen, ja usko siihen että elämä näyttää sinullekin hyvät puolensa - sitä joutuu joskus todella odottamaan! Ja kun sitä tapahtuu, osaatkin todella arvostaa sitä.

 

Vau, olipa hieno kirjoitus. Kiitos :)

AP

Vierailija kirjoitti:

40v, eikä ihmeiden aika olekaan ohi kirjoitti:

AP, nuo ajatuksesti kuulostaa kyllä kovin, kovin tutulta. Oon elämässäni monet vuodet surrut sitä, miksi itse jään yksin, miksi saan seurata vierestä kun "kaikki" muut perustavat perheen, hankkivat perheelle ison kodin, tekevät lapsia, menevät naimisiin - ja miksi minä en kelpaakaan? Miksi minä en kelpaa vaimoksi, äidiksi tai edes avopuolisoksi vaikka kaikki puitteet ovat puoleltani kunnossa?

Totuus on: kun kaikki eivät vain aina löydä sitä oikeaa puolikasta!!

Itseä harmittaa eniten jälkeenpäin, että miksi tuhlasinkaan elämääni niiden väärien puolisoehdokkaiden kanssa. Yritin muuttua, yritin sietää, yritin toivoa... ja melkoisen turhaan. Eniten noista elämänvaiheista käteen jäi se, että tasan tiesin, millaisen puolison kanssa en halua tulevaisuuttani rakentaa. Ei minun tarvitse sietää väkivaltaa, päihteiden liikakäyttöä, minun ei tarvitse olla mt-hoitaja, ei psykologi, ei ihmeidentekijä, ei vara-äiti. Minun elämäni ei ole tehty toisten elämien korjaamiseen, jotta saisin itselleni elämisen arvoisen elämän, ja sellaisen tulevaisuuden, missä itselläni on myös hyvä olla, ja mitä haluan.

Ehkä tärkein neuvoni sulle vois olla, että arvosta itseäsi! Poistu heti suhteista, missä et näe tulevaisuutta, vaikka se yksinäisyys kuinka koskisi. Ala elää itsellesi. Jaksa uskoa itseesi. Jätä riippakivet, rakkaus ei paranna kaikkea. Tee vain niitä asioita, mitkä tuntuvat sinusta hyvältä. Etsi elämästä muita onnellisuuden aiheita. Sen jälkeen, tutustu avoimin mielin uusiin ihmisiin, mutta jätä tutustumiseksi, jos jokin asia tuntuu huonolta. Se ei siitä parane, olethan sen jo huomannut. "No ihan OK, kai" tulee olemaan aina ihan OK.

Jotkut löytävät sen oikean, ennemmin tai myöhemmin, jotkut löytävät sen oikean _todella_ myöhään. Hyvässä parisuhteessa molemmilla on hyvä olla, juuri sellaisenaan. Elä mieluummin hyvät ja loistavat 50 vuotta, ja loput 10 täydellisen onnellista vuotta, kuin 60 tyytymätöntä vuotta.

Usko huomiseen, ja usko siihen että elämä näyttää sinullekin hyvät puolensa - sitä joutuu joskus todella odottamaan! Ja kun sitä tapahtuu, osaatkin todella arvostaa sitä.

 

Vau, olipa hieno kirjoitus. Kiitos :)

AP

Ole hyvä :) Jospa siitä voisi olla tukea sinulle <3  Tai edes vaikka jollekin muulle! Luulen vahvasti, että kokemuksemme ei todellakaan ole ainoita...

-40v jne :)

Vierailija kirjoitti:

En välillä ymmärrä naisia, vaikka nainen olen itsekin. Jos olet huomannut ettei parisuhde toimi ja elämän tavoitteet (avioliitto, lapset yms.) ei mene yksi yhteen, iksi tuhlaat kallista aikaa tuollaisissa parisuhteissa? Itse olen vasta 24, naimisissa ja minulla on lapsi. Olen seurustellut useamman miehen kanssa, mutta lopettanut suhteen heti kun olen huomannut ettei se toimi. Sain hyvän, kiltin miehen joka arvostaa minua ja johon voin luottaa. En ole häntä yrittänyt miellyttää enkä ole mikään kodin hengetär. Heti suhteen alussa näytin kuka olen, ja jos se ei kelpaa, voi mies etsiä uuden kumppanin. Näin ei jälkikäteen tule yllätyksiä.

Minusta sinun kannattaisi nyt miettiä prioriteettisi kuntoon ja erota suhteesta jos et ole siihen tyytyväinen. Tämän jälkeen voit rueta miettimään millaisen miehen todella haluat.

Miksi se on aina niin, että naisen on kelvattava sellaisena kuin on, mutta jos mies vaatii samaa niin hän on egoistinen sika?

Up.

Hei AP!

Sen perusteella, miten kuvailit suhteitasi, ongelma on aika selkeä. Valitset vääriä miehiä, jotka eivät halua/sovi perhettä perustamaan. Valitse lempeä ja hellä taviksen näköinen mies, joka osaa hoitaa omat asiansa, olla tasavertainen kumppani ja jonka kanssa sinun ei tarvitse riidellä jatkuvasti.

Nykyinen ainakin kannattaa jättää heti jos oikeasti haluat lapsia. Hän ei niitä tahdo eikä tuollaiseen suhteeseen pidä niitä tehdä.

No nytpä sen tein kun ahdistus kasvoi liian suureksi... Olemme katselleet jonkin aikaa omistusasuntoa, mies innokkaammin kuin minä. Suurin piirtein sopiva kun löytyi ja mies halusi tehdä siitä tarjouksen, minulla alkoi kuristaa kurkkua. Tuntui että poljen itseäni vain syvemmälle suohon jos en nyt avaa suutani... Pyysin mieheltä vähän jarruja asian suhteen, että on iso asia ottaa asuntolaina ja ostaa kämppä. Että haluaisin pari päivää hengähdystaukoa asian miettimiseen (monta päivää putkeen oli mennyt jo asuntoja selatessa ja asuntonäytössä yms). Mies suuttui silmittömästi. Sain taas kauheat huudot ja raivot siitä että pyysin miettimisaikaa ennen tarjouksen tekemistä. Lopputulemana olin sairas kun noin ahdistuin ja minun pitäisi mennä hoitoon. Olin myös kuulemma vetänyt maton alta kaikelta ja hän oli tehnyt turhaa työtä. Ei siis missään vaiheessa mitään empatiaa sille, että minä olin ahdistunut tilanteesta. Miehellä ei missään vaiheessa käynyt mielessä sanoa että "ok mieti vähän aikaa ihan rauhassa" tai "oletko ihan kunnossa, pitäisikö tästä jutella?".

Välillä mies jo pyysi anteeksi ja sanoi että oli ylireagoinut. Mutta mitä enemmän aiheesta puhuttiin sitä vihaisemmaksi hän taas kävi ja tuntuu unohtaneensa aiemmat puheensa. Minä olen nyt pilannut hänen elämän kun en haluakaan ostaa asuntoa. Ja mitään peruuttamatonta ei siis asian suhteen oltu tehty, lähinnä käyty vain lainaneuvotteluja ja selattu asuntoja. Yhdessä esittelyssä käytiin ja ajeltiin parilla asuinalueella autolla.

Nyt keskustelu on edennyt siihen että olen sanonut haluavani erota. Mielestäni olemme liian erilaisia, minä en kestä miehen luonnetta ja käytöstä eikä mies kestä minun reaktioitani hänen käytökseensä. Ja kaikki vika on aina minussa. Jos minä vain olisin erilainen kaikki olisi hyvin. Minun pitäisi niellä hänen huutonsa, raivonsa ja haukkunsa ja unohtaa ne heti niin sitten kaikki sujuisi. Jos minä riidan aikana sanon jotain pahasti takaisin, saan kyllä kuulla siitä myös. Ns. "oma lääke" ei siis kelpaa laisinkaan. Yritin saada miehen näkemään ettei tämä suhde tule tästä muuttumaan. Kysyin että voisiko hän mennä kanssani naimisiin. Tämä siis ajatuksella, että kyllä viiden vuoden suhteen jälkeen pitäisi jo tietää onko se kumppani sellainen jonka kanssa haluaa elämänsä viettää. No eihän mies tietystikään voinut ja oli lähinnä ihmeissään ja piti minua hulluna kun "kosin". En siis todellakaan kosinut, vaan halusin vain että hän ymmärtää ettei tämä suhde ole tästä muuttumassa mihinkään suuntaan. Ei ole muuttunut viidessä vuodessa niin ei kyllä tulevaisuudessakaan. Mies roikkuu jossain unelmassa että sitten kun on sitä ja tätä, olemme erilaisia ihmisiä. Koko suhde on edennyt sillä ajatuksella, että sitten kun tapahtuu jotain tai sitten kun joku vaihe on ohi on helpompaa ja meillä menisi paremmin. Nämä vaiheet ja asiat ovat tulleet ja menneet ja aina on tullut jotain uutta. Ja suhde on ja pysyy yhtä myrskyisänä, ja minä yhä haluan miehen muuttuvan, ja hän haluaa minun muuttuvan. Miksi se enää muuttuisi?

AP

ps. kiitos kaikille hyvistä ja ajatuksia herättävistä kommenteista ja ajatuksista!

Hyvä ap! Mulla oli koko ajan tästä ketjusta maku, että olet juuri heräämässä todellisuuteen... Ei sinussa tai välttämättä miehessäsikään mitään vikaa ole, ette vain tuo toisistanne niitä parhaita piirteitä esiin. Ihmettelen myös tuota, että mies olisi valmis ostamaan yhteisen asunnon, mutta pitää sua suurinpiirtein hulluna, kun edes puhut avioliitosta. Itse haluan miehen sitoutuvan minuun, eikä se tarkoita mitään fyysistä sitoutumista (asunnon tai edes avioliiton kautta), vaan sellaista henkistä sitoutumista. Että tuli mitä tuli, niin yhdessä me kestetään... Jaa, ehkä siksi olenkin edelleen sinkku huonon suhteen jäljiltä. Otan parisuhteen niin vakavasti. :) Ja mieluummin tosiaan olen yksin kuin huonossa suhteessa. 

Onnea eroon ja valoisaa tulevaisuutta!

Hyvä ap. Ehdit vielä löytää toimivan suhteen. Ainakin menneistä suhteista voi oppia jotain.

Itse olen 38, ja en ole myöskään löytänyt hyvää parisuhdetta. Viimeisin oli todella myrskyinen ja en ole sen jälkeen edes pystynyt ajattelemaan seurustelua. Nyt jo kolme vuotta olen siis ollut tapaamatta uusia ihmisiä ja antanut elämän lipua ohitse. Tuntuu kieltämättä pahalta, että en luultavasti tule saamaan omia lapsia (adoptiokin kävisi, mutta eihän yksinäinen ihminen adoptiolasta saa).

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen myös tuota, että mies olisi valmis ostamaan yhteisen asunnon, mutta pitää sua suurinpiirtein hulluna, kun edes puhut avioliitosta.!

No tätäpä itsekin ihmettelen... Jos ei näin aikuisiällä vielä viiden vuoden jälkeenkään halua toisen kanssa naimisiin niin eikö se ole jo selvä merkki ettei sovita yhteen? Ostimme myös vuoden alussa auton niin että mies vaihtoi kaupassa oman (jo maksetun) auton pois. Kysyin jo silloin että oletko nyt aivan varma kun tämä meidän suhde on niin myrskyisä, että uskallatko ottaa riskin? Mies sanoi siihen, kuten asuntoonkin, että ainahan sen voi myydä. Auto nyt vielä toki menee tällä ajatuksella, mutta kuka ostaa oman kodin niin että no ainahan sen voi myydä jos tulee ero? Ei tapahdu ihan hetkessä kuitenkaan... eikä tule halvaksi. Nyt mies syyttää minua huijaamisesta kun hän menetti autonsa ja minä haluan erota. Uutta autoa hän ei pysty maksamaan yksin.

AP

Älä hukkaa aikaa tyhjiin suhteisiin. Heti selväksi mitä haluat suhteelta.