Lue keskustelun säännöt.
Minusta ei taida koskaan tulla vaimoa eikä äitiä...
10.04.2017 |
Tuntuu niin pahalta... Olen 32-vuotias, kolmannessa parisuhteessani elävä nainen joka on varmaan kohta taas sinkku. Seuraan vierestä kuinka siskoni, veljeni, serkkuni ja ystäväni menevät naimisiin ja saavat lapsia. Vanhoista koulukavereista osa on ollut naimisissa jo pitkään ja heillä on kouluikäisiä lapsia. Nyt alkaa ne viimeisetkin akateemisimmat, jotka ovat keskittyneet koulutukseensa ja uraansa, olla naimisissa ja perheellisiä.
Enpä arvannut lapsena kun haaveilin omasta perheestä ja pitkästä avioliitosta että jäänkin ilman. Jotenkin tuntuu että vaikka teen mitä, minulle jää aina luu käteen. Moni varmaan ajattelee että minussa on joku iso vika... Jos on, en tiedä itse mikä se on. Olen parisuhteissani aina pyrkinyt pitämään kumppanista huolta ja hoitanut omat hommani. Usein olen hoitanut myös kumppanin hommat ja kantanut vastuuta mm. talousasioita ja kodinhoidosta. Olen laittanut toisen edelle monessa asiassa.
Omasta mielestäni olisin varmasti hyvä puoliso ja äiti. Olen mukava ja kiltti, ystävällinen ja hellä, hyvin koulutettu, hyvässä ammatissa, normaalipainoinen, perusnätti... Kokkaan, leivon ja siivoan. Teen käsitöitä... Laitan kotia. En oikein ymmärrä. Olenko vain aina valinnut väärän miehen? Vai ovatko muut perustaneet perheen ihmisen kanssa joka ei ole ollut heille ehkä täysin sopiva, mutta ihan ok tyyppi?
Kertokaa mulle, miten ihmeessä olette saaneet itsellenne hyvän miehen ja perheen?
Kommentit (97)
Vierailija kirjoitti:
Olen hyvän miehen kanssa ollut pian 20 vuotta, sinua hiukan vanhempi.
En ole tyytynyt johonkin huonoon vaan arvostan miestäni paljon, en pidä suhdettamme vieläkään tasaisena ja itsestäänselvyytenä.Parisuhteen hoitaminen on aina tärkeää. Lähinnä ihmettelen tuota letkautustasi että olet kolmannessasi suhteessa ja pian taas sinkkuna? Olet silti parisuhteessa, pitäisikö se huoltaa? Tai miksi sitten roikut jos et miestäsi arvosta? Ainakin tuli tunne ettei sen suhteen ole väliä. Entä onko se sama tunne miehelläsi?
Meillä on lapsia, lisääkin ehtii. Olen sinua vanhempi, ota huomioon..
Itse miettisin sen NYKYISEN liiton tilaa ja tekisin sen eteen asioita. Jonkun takia olet siihen mennyt, mikset sitä hoitaisi tai jos se kerran on ohi niin miksi olet siinä?Mulla on muutama ystävä +30 vee jotka "kaipaa hyvää suhdetta ja omaa lasta" ja he epäonnistuu suhteessaan. Heitä yhdistää miellyttämisen halu (muuttaa itseään sellaiseksi mitä mies tahtoo) ja halu saada jotain tiettyä siltä unelma kumppaniltaan. Ei tavallaan riitä vastaantullut kumppaniehdokas vaan tahtoo jotain muuta. Ja sen hakemiseen menee aika. Kivoja miehiä oikeasti riittää, jossain tökkii jos ne miehet suhteessa onkin aina mulkkuja.
Tuossa +30 iässä alkaa olla jo erittäin epätodennäköistä löytää kumppani, jonka kanssa kaikki asiat toimii ihan itsestään. Jollain tavalla molempien on haluttava mukautua toisen halujenkin mukaan. Jos se miellyttäminen ja mukautuminen jää vain toisen harteille, niin homma menee suohon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli sama tarina. Löysin miehen kolmekymppisenä ja nyt meillä on lapsi, elämä on hyvää. Otin tuttavani suositteleman pitkään tuntemansa miehen, eli referenssit olivat kunnossa, ei tullut mitään yllätyksiä aggressiivisuudesta tai vätystelystä. Mies oli jo luovuttanut parisuhdemarkkinoilla ja oli onnellinen kun hyvä nainen vaan ilmestyi ja otti hänet omakseen. Minun päättäväisyydelläni oli tässä iso osa. Näinkin voi käydä. Eroa nyt siitä sinulle sopimattomasta äijästä ja kysyt kaikilta tutuiltasi tietävätkö jonkun sinulle sopivan.
Lapsettomana eläminen ei ole mikään katastrofi, joistakin iloista jää paitsi ja monista sydäntä raastavista huolista. Paljon on lapsia, jotka tarvitsivat tätiä tai jonkinlaista tukihenkilöä.
Olet arvioinut hyvin, että miehesi kanssa ei varmaan kannata lasta tehdä.
Mikä teitä pitää vielä yhdessä? Sinun täytyy osata jatkaa nykyisen kanssa ja unohtaa ne lapsihaaveet jos mies ei halua lapsi (ymmärsinkä että tästä kyse?) tai otettava ero miehestä. Vai odotatko sitä päivää ja ihmettä että mies sanookin joo, haluaa lapsia ja että mies alkaa myöntymään jälkikasvulle? Näinkö?
Tiedän yhden pariskunnan jotka erosivat tämän lapsi-syyn vuoksi. Kukaan ei osannut aavistaa että juuri heille tulisi ero, näyttivät niin liimaantuneilta toisiinsa. Nainen löysi pian uuden miehen, ja menivät nopeasti naimisiin, heillä oma perhe nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vai ovatko muut perustaneet perheen ihmisen kanssa joka ei ole ollut heille ehkä täysin sopiva, mutta ihan ok tyyppi?
Kertokaa mulle, miten ihmeessä olette saaneet itsellenne hyvän miehen ja perheen?
Aivan varmasti jotkut ovat. Katso ympärillesi. Eiväthän kaikki pariskunnat ole täydellisiä!
Tuossa iässä ei kannata enää seurustella tyhjästi. Haluat perheen joten aseta se päämääräksesi. Älä elä laittaen toisten edut omiesi edelle. Elä itsekkäästi itsellesi ja tulevalle perheellesi.
Jos toimit nyt määrätietoisesti, voit olla 35-vuotiaana perheellinen ja odottaa jo toista lasta. Miehesi on ehkä lyhyt. Tai kymmenen vuotta vanhempi. Tai naisvaltaisella alalla. Mutta edes voittajat eivät saa aina kaikkea.
Mä sain hyvän miehen ja perheen sillä, että kaksi vuotta sitten elin vielä vastaavassa tilanteessa ja mietin mikä mussa on vikana. Viimeisen riidan jälkeen lakkasin etsimästä syitä sieltä missä niitä ei ole, pakkasin kamani ja lähdin. Lopullisesti. Mulle alkoi riittää se jatkuva akkamainen kiukuttelu, raivoaminen maitolasista ja koko suvun sotkeminen noihin lapsellisiin kiistoihin mukaan sekä kyvyttömyys itsehillintään. Jos ei pysty puhumaan asiallisesti vaan järjestää vuosisadan kohtauksen joka helvetin asiasta, niin parisuhteeseen ei kannata jäädä eikä ainakaan pykätä lapsia siihen väliin. Luulin alkuun että maailma loppuu, kun pakkasin tavarani, mutta sen jälkeen hyviä asioita alkoi vain tapatua: aloin voimaan paremmin, en enää pelännyt kulkea ihmisten ilmoilla, nauroin, olin iloinen - ja se houkutteli luokseni uusia kavereita, mielenkiinnonkohteita jne. Oma onneni ettei eksäni halunnut tulla kavereitteni häihin mukaan, ja siellä tapasin nykyisen mieheni. Se oli vain sattumaa että tapasimme, ja sen jälkeen asiat meni aivan luonnollisella painollaan. Mistään ei tarvinnut stressata, jännittää eikä jokaisesta sanomisestaan tarvinnut pelätä että nyt kosahti riita pystyyn.
Nyt olemme naimisissa, meillä on lapsi ja juhlimme häitä suvun ja ystävien kesken kesällä.
Olisiko tuota tapahtunut, jollen olisi tuona yhtenä nimenomaisena iltana lähtenyt reppu selässä ovesta ja todennut soronoo, pärjäile ja kiukuttele yksinäsi? Tuskin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä se vika taitaa olla. Ei parisuhde ole uhrautumista. Vaan molempien pitää tehdä omat työnsä. Ja näistä on hyvä puhua ja sopia säännöt ihan tiskivuorosta asti. Mies on aikuinen ei lapsi jota hoivaat ja jonka puolesta teet asioita.
Vierailija kirjoitti:
Jos olet parisuhteessa, miksi ette ole tehneet lapsia? Kai se aika sattuman kauppaa on. Itse olen myös akateeminen ja sain esikoisen 23-vuotiaana. Olemme lapsen isän kanssa edelleen yhdessä, nyt 10v, myöhemmin. Hän osoittautui oikein hyväksi mieheksi, mutta eihän sitä ikinä etukäteen varmasti tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Täytyy vain kokeilla.
En tiedä AP:stä, mutta itselläni kiltteytyeen ja fiksuuteen kuului, että kun toinen ei niitä halunnut, niin en huijannut siemeniä, en kinunut enkä kiristänyt lapsiasialla. En siis ottanut niitä toiselta mieheltä, en jättänyt ehkäisemättä ja vahinkoja ei sattunut. Olisin halunnut, että se toinenkin haluaa lapsen. Siksi en.
Jos olisi tullut vahinko, olisin pitänyt. Ei tullut edes yhtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vielä ehtii...
Ainakin historiastasi päätellen miesvlintasi ovat olleet sinulle sopimattomia. Aika aluksi kannattaa puhua aika perhesuunnitelmat. Nyt olet ollut jo pidempään yhdessä miehen kanssa vaikka hän ei halua lapsia -> väärä mies sinulle. Aikaisempi oli saamaton vötys ja äitin poika-> väärä mies sinulle.
Lähde ja ala etsiä oikeasti aikuista, itsenäistä, sinulle sopivaa miestä, joka haluaa perheen. On heitä liikkeellä!
Mä perustin perheen hermoheikon rähjääjän kanssa. Alkuvuosina minäkin itkeskelin paljon. Eli viisi vuotta siihen kuitenkin meni, ennen kuin olimme naimisissa ja lapsi tulossa. Mies on tasoittunut paljon, vaikka ei hän itseään edelleenkään täysin osaa / halua hillitä. Välillä tuntuu, että on tosi epäreilu jne. Mutta suurimmaksi osaksi menee hyvin ja tekee paljon perheen eteen. Ap tosin sanoi, ettei miehensä välttämättä edes halua lapsia. Ehkä kannattaa etsiä joku, joka haluaa. Ei se vielä ole myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteen hoitaminen on aina tärkeää. Lähinnä ihmettelen tuota letkautustasi että olet kolmannessasi suhteessa ja pian taas sinkkuna? Olet silti parisuhteessa, pitäisikö se huoltaa? Tai miksi sitten roikut jos et miestäsi arvosta? Ainakin tuli tunne ettei sen suhteen ole väliä. Entä onko se sama tunne miehelläsi?
Itse miettisin sen NYKYISEN liiton tilaa ja tekisin sen eteen asioita. Jonkun takia olet siihen mennyt, mikset sitä hoitaisi tai jos se kerran on ohi niin miksi olet siinä?
.
Hyviä pointteja. Olen ollut tässä suhteessa nyt noin viisi vuotta, joista viimeiset neljä ovat olleet jatkuvaa suhteen tekohengitystä. Olemme yrittäneet keskustella ja huoltaa suhdetta, olemme muuttaneet uudelle paikkakunnalle, olen antanut yritykseni miehelle että hänelle olisi töitä, olemme tehneet vaikka ja mitä että josko se suhdekin tästä paranisi... Arvostuksen puutteesta minua ei kai voi syyttää vaikka täällä sanonkin että olen kai kohta sinkku. Se on ihan miehen ja minun yhteistä pohdintaa siitä että josko emme vain sovi toisillemme. Minulla ei ole koskaan ollut tapana häipyä heti kun tulee vaikeaa, vaan olen aina yrittänyt ensin saada suhteen toimimaan. Sen takia kai tässä tilanteessa olenkin, olisi pitänyt lähteä aiemmin eikä roikkua minulle sopimattomissa miehissä.
Suhteesta lähteminen on aina vaikeaa, varsinkin jos toista vielä rakastaa. Pitäisi vain osata päättää milloin on liian vaikeaa, milloin se rakkaus ei enää riitä...
AP
Sama, mutta olen jo 37. Paremmin sinä ehdit, lohduttaudu sillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se vaan tapahtui, jokaiselle löytyy hyvä mies ja itsellä on sellainen. Kihloissa ollaan ja löytyy 1v7kk ihana poika, kyllä äitiys on parasta kun näkee oman lapsen kasvavan. Jospa sinäkin löydät jonkun ja saat lapsia, itse vasta 26v ja ensi kesänä mennään naimisiin.
Käyttäjä2771 kirjoitti:
Huonomminkin voisi olla. Saat kuitenkin miehiä eikö sekin ole jo jotain? Minä en tule lapsien lisäksi saamaan ikinä edes naisystävää. En olisi minäkään uskonut että näin tässä käy kun lapsena parisuhde ja perhe tuntuivat niin itsestäänselviltä tavallisilta asioilta mitä elämä tuo. No eipä ne sitten kaikille epäonnekkaimmille olekkaan sellaisia.
Et ole ainoa.
M26
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteen hoitaminen on aina tärkeää. Lähinnä ihmettelen tuota letkautustasi että olet kolmannessasi suhteessa ja pian taas sinkkuna? Olet silti parisuhteessa, pitäisikö se huoltaa? Tai miksi sitten roikut jos et miestäsi arvosta? Ainakin tuli tunne ettei sen suhteen ole väliä. Entä onko se sama tunne miehelläsi?
Itse miettisin sen NYKYISEN liiton tilaa ja tekisin sen eteen asioita. Jonkun takia olet siihen mennyt, mikset sitä hoitaisi tai jos se kerran on ohi niin miksi olet siinä?
.Hyviä pointteja. Olen ollut tässä suhteessa nyt noin viisi vuotta, joista viimeiset neljä ovat olleet jatkuvaa suhteen tekohengitystä. Olemme yrittäneet keskustella ja huoltaa suhdetta, olemme muuttaneet uudelle paikkakunnalle, olen antanut yritykseni miehelle että hänelle olisi töitä, olemme tehneet vaikka ja mitä että josko se suhdekin tästä paranisi... Arvostuksen puutteesta minua ei kai voi syyttää vaikka täällä sanonkin että olen kai kohta sinkku. Se on ihan miehen ja minun yhteistä pohdintaa siitä että josko emme vain sovi toisillemme. Minulla ei ole koskaan ollut tapana häipyä heti kun tulee vaikeaa, vaan olen aina yrittänyt ensin saada suhteen toimimaan. Sen takia kai tässä tilanteessa olenkin, olisi pitänyt lähteä aiemmin eikä roikkua minulle sopimattomissa miehissä.
Suhteesta lähteminen on aina vaikeaa, varsinkin jos toista vielä rakastaa. Pitäisi vain osata päättää milloin on liian vaikeaa, milloin se rakkaus ei enää riitä...
AP
Kyllä. Ja hahmotella ja määrittää millaista nimenomaan on parisuhteen rakkaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteen hoitaminen on aina tärkeää. Lähinnä ihmettelen tuota letkautustasi että olet kolmannessasi suhteessa ja pian taas sinkkuna? Olet silti parisuhteessa, pitäisikö se huoltaa? Tai miksi sitten roikut jos et miestäsi arvosta? Ainakin tuli tunne ettei sen suhteen ole väliä. Entä onko se sama tunne miehelläsi?
Itse miettisin sen NYKYISEN liiton tilaa ja tekisin sen eteen asioita. Jonkun takia olet siihen mennyt, mikset sitä hoitaisi tai jos se kerran on ohi niin miksi olet siinä?
.Hyviä pointteja. Olen ollut tässä suhteessa nyt noin viisi vuotta, joista viimeiset neljä ovat olleet jatkuvaa suhteen tekohengitystä. Olemme yrittäneet keskustella ja huoltaa suhdetta, olemme muuttaneet uudelle paikkakunnalle, olen antanut yritykseni miehelle että hänelle olisi töitä, olemme tehneet vaikka ja mitä että josko se suhdekin tästä paranisi... Arvostuksen puutteesta minua ei kai voi syyttää vaikka täällä sanonkin että olen kai kohta sinkku. Se on ihan miehen ja minun yhteistä pohdintaa siitä että josko emme vain sovi toisillemme. Minulla ei ole koskaan ollut tapana häipyä heti kun tulee vaikeaa, vaan olen aina yrittänyt ensin saada suhteen toimimaan. Sen takia kai tässä tilanteessa olenkin, olisi pitänyt lähteä aiemmin eikä roikkua minulle sopimattomissa miehissä.
Suhteesta lähteminen on aina vaikeaa, varsinkin jos toista vielä rakastaa. Pitäisi vain osata päättää milloin on liian vaikeaa, milloin se rakkaus ei enää riitä...
AP
Kyllä. Ja hahmotella ja määrittää millaista nimenomaan on parisuhteen rakkaus.
Jatkan vielä.... eli määrittää mitä on parisuhteen rakkaus, mitä siihen kuuluu; molempien tahoilta.
Sain hyvän miehen sillä että pariuduin nuorena enkä jäänyt hyvän tyypin tullessa "kattelemaan" vaikka sinkkuaika jäi kovin lyhyeksi. Eikä ole toista yhtä mieluista vastaan kävellyt.
Luulen kyllä, että jotkut ihmiset luovuttaa parhaita suhteitaan siihen, että alun pelko ja epävarmuus voi olla tosi suuri, jos ihmisestä on todella kiinnostunut. Lähtevät, ennen kuin jätetään, mulle melkein kävi niin. Jos on hyvä perusluottamus niin käyhän se rakkaus, mutta itselle ekat puoli vuotta oli tuskaa, kun arvoin että loppuuko tämä nyt kutenkin ja sydänsurut vaan jää. Jos ei ole niin kiinnostunut, seurustelu on helppoa, mut loppuu sit muuten.
Vierailija kirjoitti:
Mikä teitä pitää vielä yhdessä? Sinun täytyy osata jatkaa nykyisen kanssa ja unohtaa ne lapsihaaveet jos mies ei halua lapsi (ymmärsinkä että tästä kyse?) tai otettava ero miehestä. Vai odotatko sitä päivää ja ihmettä että mies sanookin joo, haluaa lapsia ja että mies alkaa myöntymään jälkikasvulle? Näinkö?
Tiedän yhden pariskunnan jotka erosivat tämän lapsi-syyn vuoksi. Kukaan ei osannut aavistaa että juuri heille tulisi ero, näyttivät niin liimaantuneilta toisiinsa. Nainen löysi pian uuden miehen, ja menivät nopeasti naimisiin, heillä oma perhe nyt.
Mies on minulle todennut että sitten kun suhteemme voi hyvin, meillä on oma sopiva koti ja jos se onnistuu luomusti, voisimme yrittää lasta. Tuon lauseen takia olen yrittänyt hoitaa suhdetta enkä ole lähtenyt. Yleisellä tasolla mies kuitenkin puhuu miten ei pidä lapsista eikä niitä koskaan halua... Hän ei siis ole aivan täysin varma kannastaan. Itse olen tässä viime aikoina tullut siihen tulokseen että tämän miehen kanssa en edes tekisi lapsia. Hän ei olisi sellainen isä jonka lapsilleni haluan. Nyt siis roikun enää siinä rippeessä, että josko suhteemme tila paranisi niin että voisimme elää elämämme yhdessä ilman niitä lapsia. Voisin siis tehdä asian suhteen kompromissin jos suhde on muuten hyvä. Tällä hetkellä näyttää siltä että emme pääse näistä vaikeuksista eroon.
AP
Ikää 42 ja ainakaan vielä en ole vaimoksi päässyt kenellekään, mutta äidiksi olen tullut.
Joten klinikat kyllä tekee sinkuillekin vauvoja ja vauva yleensä pistää prioriteetit kuntoon. Tai sitten voi vaan päättää, että tämä on tarpeeksi hyvä suhde tehdä lapsia. Ei niitä haikara tuo.