Voisitko hylätä miehesi, vanhempasi, sisaruksesi, parhaat ystäväsi tai lapsesi pahan mielenterveysongelman takia?

Miksi ihmeessä en olisi? Ei kai nyt kukaan hylkää läheistään, jolla on ongelmia elämässä

En lastani. Muut kyllä, kos kåvisivät väkivaltaisiksi tai vaarallisiksi.

En tiedä. Itse hylkäsin kaikki paitsi lapset omien mielenterveysongelmien takia. Ja melkein luulen, että kun lapset muuttaa pois kotoa, vetäydyn kokonaan yksinäisyyteen.

Kyllä, jos kaikki apukeinot olisi käytetty ja kokeiltu, ja tämä läheinen olisi enää vakava uhka/rasite kaikelle muulle perheelle. Ei siinä paljon vaihtoehtoja ole enää. Joskus apu on  sama kun sylkisi vastatuuleen. Ei ole mitään järkeä tuhota koko metsää yhden tuulenkaadon takia, mutta kevyt päätös tuollainen ei ole.

Ja  kokemuksella puhun.

Ihan arkielämää eli en.

Jos tunnen että ei ole muuta keinoa hylkään. Se tuottaa mulle suurta tuskaa mutta muuta en pysty tekemään. TODELLA VAIKEA AIHE. Antakee armoo...

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä en olisi? Ei kai nyt kukaan hylkää läheistään, jolla on ongelmia elämässä

Sinulla ei selvästikään ole mitään hajua siitä, millaista tuhoa mielisairas läheinen voi tehdä, ja miten monilla elämän alueilla. Toivon että tämä ei sinulle koskaan aukenekaan, etkä joudu asiaa ajattelemaan av-palstan ulkopuolella. Tässä kohtaa on pienempi paha sinulle olla vaikka noinkin tietämätön.

Voisin hylätä, itsellä on paha mielenterveysongelma.

Lähtö olisi lopullinen.

Olen edelleen tekemisissä.

Riippuu mikä tilanne on. Jos joutuisin itse pelkäämään henkeni puolesta tai lapseni kärsisivät kohtuuttomasti niin tietysti silloin katkaisisin välit oli sitten kuka vaan kyseessä.

Mitä jos ongelmainen suuttuu kritiikistä ja lopettaa itse yhteydenpidon koska "vain hänen tavallaan"?

On ihmisillä oikeus valita.

Kummallista miten saakin olla taas olemassa:)

Sitä tässä juuri puntaroin. Tulen itse koko ajan sairaammaksi. Aiemmin en edes tiennyt, että huolesta voi sairastua. Vaikka sellainen sanonta onkin olemassa, että on "sairas huolesta". Välillä otan etäisyyttä, mutta kun taas nähdään, niin minun stressitasoni nousee raketin lailla.

Toisen hylkääminen tuntuu väärältä, kun hänellä ei ole oikein muitakaan. Mutta miten ihmeessä voisi olla oikein, että minä uhraan itseni toisen vuoksi. Minulla on lapsetkin vielä pieniä. On todella vaikea tietää mitä tehdä. Enkä edes tiedä mistä kysyisin neuvoja itselleni.

Enpä usko että hylkäisin, mutta ehkä voisin vähentää yhteydenpitoa. Itselläni toistuva masennus, johon puoliso on niin työlääntynyt että taitaa olla ero edessä... Nimimerkillä isällä kaksisuuntainen ja veli alkoholisti, mahd. myös bibo. Joskus pahimpina aikoina harkitsin kyllä itsaria eli olin melkein valmis hylkäämään kaikki läheiseni mutta en lapsille voinut sitä tehdä!

En hylkäisi, ellei tuo ihminen toistuvasti käyttäytyisi todella törkeästi. Sama koskee myös terveitä ihmisiä. Se on ihan höpöhöpöä, että mielisairaat olisivat lähtökohtaisesti väkivaltaisia tai uhkaavia ympäristölleen. Näin puhuvat yleensä ihmiset joilla ei ole tietoa eikä kokemusta asiasta, vaan "tieto" pohjautuu siihen että on lukenut lehdestä jonkun skitsofreenikon tekemästä murhasta tms. Suurinosa henkirikoksista on kuitenkin "terveiden" ihmisten tekemiä.

Omat rajat täytyy kuitenkin pitää,terapeutti ei tarvi olla eikä sairauden takia hyväksyä huonoa/törkeää käytöstä.

Minun oli pakko hylätä mt-ongelmainen ystäväni. En edes tiedä mitä kaikkea voi lopulta laittaa mielenterveysongelmien piikkiin. Entinen ystäväni kuitenkin yltyi sairastuttuaan pahansuovaksi, kohteli läheisiään huonosti, levitteli valheita muista ja minusta yhteisille tuttavillemme, yritti saada omat omat ongelmansa muiden syyksi, lopulta hän kävi raivon vallassa fyysisesti kimppuuni. Ikävää käytöstä jaksoin katsoa kahden vuoden ajan, kestin jatkuvaa arvostelua, siedin riidan haastamista, ilkeitä kommentteja, manipulointia ja valheita, mutta lopulta hän yritti pahoinpidellä minut, jolloin minulle yksinkertaisesti riitti. Ei kenenkään pidä sietää jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Voisin, ja puhun kokemuksella. Läheiseni on psykoosissa vaarallinen ja hoitoon pääsy kestää kuukausia. Ilman lääkkeitä hän ei pärjää, mutta ei niitä aina ymmärrä ottaakaan. Kahdenkymmen vuoden jälkeen sairastuneella on jo vastuu itse oman sairauden hoidosta ja omasta elämästään (kun kerran muuten normaalielämässä pärjää). 

Kyllä, jos siitä olisi minulle kohtuutonta haittaa.

Olen hylännytkin. Pilasin oman elämäni kun en tajunnut aikaisemmin ettei kyseinen henkilö tule ikinä paranemaan. Toivon etten olisi ikinä tavannutkaan häntä.

Itse olen katkaissut sisarukseeni välit hänen mt-ongelmiensa vuoksi. Monta vuotta (teini-iästä asti) yritettiin tukea ja auttaa, mutta jossain vaiheessa on vain pakko antaa olla. Mitä voit tehdä, jos toinen on täysin sairaudentunnoton eikä enää halua ottaa mitään hoitoa vastaan? Silloin, kun vielä otti apua vastaan, saattoi sentään aina huonoina hetkinä uskoa siihen, että ne paremmat ajat tulee taas ja saa sen "oikean ihmisen" takaisin sieltä sairauden takaa.

Oli jatkuvasti TODELLA ilkeä ja saattoi suuttuessaan hetken mielijohteesta esim. tunkea ulostetta postiluukusta, tilata nimissäni parilla tonnilla seksileluja, rikkoa lasipulloja lasteni hiekkalaatikkoon (!!!!), puhkoa autoni renkaat... Olkoot vaikka kuinka "samaa verta", mutta tällaista ei tarvitse sietää keneltäkään..

Joku masennus tai skitsofreenia sinällään ei minua karkottaisi, vaan se, että ihminen on oikeasti uhka omalle ja oman perheen hyvinvoinnille. Omasta lapsesta en tiedä, pystyisinkö silti kääntämään selkääni.

En hylkäisi koska ensinnäkin eihän se mielenterveys häiriö ole ole sen kärsivän vika. Ehkä sitten jättäisin tai oikeasti välttelisin jos henkilö olisi jotenkin väkivaltainen tai muuta mutta silloinkin "jättäisin vain siksi aikaa että hän saa "tervehtyä" eli saa apua ja hoitoa ongelmaansa. Eli. esm. terapiaa, lääkitystä yms.

Niin ja pitää sanoa että on hyvin vaikeaa ja tulenarkaa määritellä mikä on mielenterveyshäiriötä ja mikä ei.

Jotkut ihmiset kuvittelevat ja määrittelevät monia asioita mielenhäiriöksi vaikka

asialla tai asioilla ja käyttäytymismalleilla ei ole mitään tekemistä mielenterveysongelmien kanssa.