Äitini soitti ja taas energiat ihan nollassa tuon puhelun jälkeen

Pelkääkö kukaan muu, miten oma huono olo äidin takia vaikuttaa suhteeseen oman lapsen kanssa? Että onko sittenkin itse samanlainen kuin äitinsä, että oma paha olo menee edelle ja lapsi kärsii siitä? :-(

Vierailija kirjoitti:

Pelkääkö kukaan muu, miten oma huono olo äidin takia vaikuttaa suhteeseen oman lapsen kanssa? Että onko sittenkin itse samanlainen kuin äitinsä, että oma paha olo menee edelle ja lapsi kärsii siitä? :-(

Pelkäsin, siksi jätin lapset tekemättä. Olisin halunnut, eikä siihen muuta estettä ollut kun oma äiti. En ajatellut, että olisin samanlainen lapselleni kun äitini oli minulle. Vaan pelkäsin sitä, että äiti ei koskaan lopeta kaltoinkohtelua minua kohtaan ja lapseni en olisi halunnut sellaista näkevän saatika kuulevan. Siinä olen ollut täysin oikeassa. Ettei vaikea äiti mikään pienen tason ongelma ole, kun tyttäret jätttävät lapset tekemättä lapsensuojeluvaistoissaan.

Mun äiti soittaa aika harvoin jos puhutaan puhelimessa silloin kuulen kaikki murheet tai tapahtumat mitä on käynnyt äidille. En ikinä ole kuullut koskaan positiivista äidin suusta. Aina muissa on ongelma tai kertoo kaikki ihmiset ovat äitiäni vastaan. Silloin nuorempana menin tähän murhenäytelmään mukaan helposti kun asuimme yhdessä tai mulle rähjähtiin olin saamaton, tunnevammainen, itsekäs paska tai uhkaili isälle ja mummolle kertoo millainen hirveä ihminen olen. Mä sain kärsii henkisesti pahasta olosta ja stressistä pitkään, ja itkin pitkiä öitä nukkuman mennessäni miten äitini kutsui kaikilla pahoilla sanoilla, jos en tehnyt mitään hyödyllistä. Mä muistan kun kotona piti "heti" tehdä kotitöitä, jos vaa kiukuttelin tai sanoin tulen kohta tekemään uhkailtiin millä mitättömillä asioilla. En ikinä kuullut kiitosta, jos tein oma-aloitteellisesti. En kuullut anteeksi, kun haukuttiin maan rakoon. Itse piti pyytää äidiltä anteeksi, jos vähä uskalsi teiniängstissä murrosiässä rähjätä tai osoittaa mieltä, tai kiitos piti pyytää jos äiti teki jotakin hyvää. Siksi oon hämmästynyt miksi oma äiti kyykytti ja käytti rangastuksia pienimmistä asioista. Vähä tunnen katkeruutta ja vääryttä, vaikka en itsekään osanut käyttäytyy hyvin opinpa käytöksen äidiltä. Liian kiltti uskomaan kaikkeen ja myönteilee kaikelle, kun "ei" sanaa ei saanut käyttää. En milloinkaa saanut sana vapautta omille tunteille tai mielipiteille. Mä rakastan äitiäni, mutta olisi voinut vähän tulla vastaan ja kuunnella miltä on tuntunut, mutta silti käänetään asia itseäni vastaan.

Minulla täysin samanlaisen kuuloinen äiti, tosin 60-luvulla syntynyt mutta 40-luvulla syntyneen kanssa naimisissa. Mitään muuta ei oikeen ole kuin negatiivista sanottavaa, ja puheet kääntyy vaan itseensä, vaikka minä tyttärenä tukea pyytäisin/tarvitsisin. Vaikka kuulostaakin pahalta, niin toivoisin että eri perheeseen olisin syntynyt. Ei tällainen kohtelu ole kenellekkään reilua. Ja ennen kun kukaan mistään pahemmista tilanteista rupeaa valittamaan niin joo, tää oli vaan pintaraapasua.

Itse säälisin eniten sitä mahdollista puolisoa, joka elää Alzheimerpotilaan kanssa, ajatelkaa päivästä päivään ja ehkä öisinkin yhtä syyttelyä olemattomista asioista ja monella sairaus vielä saa käyttämään niin rumaa kieltä, jota ei vanhan ihmisen luulisi hallitsevankaan.

Kanssakäyminen sellaisen masentavan negatiivisen ihmisen kanssa on todella raskasta, varsinkin jos ajattelee, että tätä ihmistä minun pitäisi rakastaa ja auttaa.

Usein se pahin vaihe taudissa (jotkut tietysti ovat synnynnäisiä valittajia ja uhriutujia) ei kestä montaa vuotta, sitten menee lähimuisti kokonaan ja saattaa persoonallisuus taas muuttua.

Sille ei vain voi mitään. Mutta ei todellakaan tarvitse kovin kauan sitä syyllistämistä ja haukkumista kestää, täytyy vain sanoa, että moikka, minulla on nyt muuta tekemistä.

Ja jos ei tiede nyt keksi jotain radikaalia apua näihin vaivoihin, niin luultavasti itse ollaan samanlaisia siinä iässä, aika hirvittävä ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tajusin eräänä kauniina päivänä, että äitisuhteeni on yksi merkittävimpiä ihmissuhteita elämässäni enkä muista että olisin ikinä saanut siitä suhteesta irti mitään positiivista. En koskaan.

Tajusin senkin, että kun tunsin joskus viihtyväni hänen seurassaan, se tunne olikin helpotusta siitä että vierailu oli loppupuolella ja sain taas olla hetken aikaa ilman hänen syyllistämistään siitä, että en käy tarpeeksi ja hän on yksinäinen. Tajusin myös, että hän ei ole vähäjärkinen. Hän ymmärtää kyllä, miten pahan olon hän tekee minulle syyllistämisellään ja käytti sitä julmasti hyväkseen. Kiristääkseen minua tekemään, kuten hän haluaa.

Kun taas kerran lähdin vanhempieni luota, mielessä kuva äidistäni itkua tihrustamassa kun lähdin vaikka hän olisi halunnut tehdä vielä ruokaa minulle, aloin miettiä. Miksi minä ansaitsen sen, että joudun matkustaa kotiin neljä tuntia kirjaimellisesti kiemurrellen syyllisyydestä junan penkissä? Miksi hän tekee minulle niin ja on aina tehnyt? Millä helvetin oikeudella? Miksi hänen tunteensa ovat aina niin paljon isompia ja tärkeämpiä kuin minun? Mikä oikeus hänellä on kiusata ja kiristää minua? Ei olisi auttanut, vaikka olisin jäänyt syömään. Mikään ei olisi auttanut. Mikään ei olisi säästänyt minua tuolta syyllistämiseltä. Ja olen 15 vuotta tehnyt vaikka mitä temppuja hänen mielikseen, välttääkseni tuon kiusaamisen. Eikä se ole auttanut yhtään.

Minäkin ajattelin että äitini on kiltti ja ihana ihminen, kunnes eräänä päivänä ajattelin: mitä jos ei olekaan?

En tiedä, onko aloittajan tilanne näin paha. Mutta en itsekään pitänyt omaa tilannettani pahana.

Mull oli tuollainen isoäiti - jonka mahdottomuudelle lähinnä naureskelin. Kun teininä menin bussilla käymään (ja takasin tuli vain yksi iltabussi) oli siellä aina pitkä lista tehtävää ja kun 8 tunnin päästä (jotka olin käyttänyt kukkapenkkien kitkemiseen, perunoiden multaamiseen, kompostin kääntämiseen, puiden halkomiseen jne) olin lähdössä sillä ainoalla bussilla huokaisi hän aina syvään ja sanoi jotain tyyliin "kun ei kukaan koskaan siitäkään huolta pidä että minä näkisin noista ikkunoista jotain ulos...nyyh" - hirveä syyllistäminen eikä kiitoksen kiitosta.

Nyt ola äiti on samanlainen. Ei kyllä enää naureskeluta :(

Tuollaiselle on vaikea naureskella silloin, kun on pikkulapsesta asti opetettu ajattelemaan, että äidin tunteet ovat tärkeimmät. Hän on opettanut. Olin ällistynyt, kun aikuisena tajusin että muiden äidit eivät olleet tuollaisia syyllistäjiä, nyyhkijöitä, roikkujia. Vaan itsenäisiä, omia päätöksiä tekeviä ihmisiä jotka - uskomatonta mutta totta - tukivat lapsiaan! Sen sijaan että lapsi tukisi heitä. Pyrin aina suojelemaan äitiäni vaikka hän ei olisi mitään suojelua tarvinnut. Vaan minä. Ja hän itse käyttäytyi niin, että tunsin tarvetta suojella häntä. En sitä omasta päästäni keksinyt lapsena. Vasta aikuisena ymmärsin, että hän on aikuinen, normaali ihminen. Joka roikkuu minussa heikkoa teeskennellen, että voisi sitoa minut itseensä.

Olen miettinyt, johtuuko tuo suurten ikäluokkien käytös siitä, että omassa perheessä eivät ole saaneet tarpeeksi huomiota vanhemmiltaan ja toisaalta joutuneet kyynärpäin tappelemaan tilaa isossa sisarusparvessa. Ikävää joka tapauksessa niin lapsille, lapsenlapsille, muille sukulaisille, naapureille ja työkavereille tuo minä-minä-käytös, syyllistäminen ja marttyrointi.

Vierailija kirjoitti:

Helpottava kuulla että tämä ei ole ainutkertaista tosiaankaan ( ja sen kyllä tiesinkin ) vaikka surullista se kyllä on. Miten tuo sukupolvi on niin negatiivinen. Äitini on välillä tosi ihana ja mukava ja silloin todella nautin hänen kanssaan olosta. Kiltti ja mukava ja rakastava on myös lapsenlapsilleen. Minä vaan olen joku roskasanko jolle valitetaan kaikesta, sairauksista, rahanmenosta, tuttujen sairauksista jne. Ja marttyyrius vasta onkin kova juttu. Ihme että meikäläisestä kasvoi mitenkään kunnon kansalainen vaikka pienenä passattiin pilalle. Ei opittu kovaa työntekoa kun ei oltu sokerijuurikasmaalla jne. Toisaalta äitini välillä kehuu ja arvostaa minua monessakin asiassa eikä lyttää saavutuksiani. Voi miten raskaita nuo äiti-tytärsuhteet voi ollakaan. Tsemppiä meille kaikille ❤️ Ap

Tuo sukupolvi sai tartunnan omilta vanhemmiltaan, jotka elivät kenties useammankin sodan ja pulan. Monet jäivät henkisesti kiinni jälleenrakennuskauteen, johon sisältyi uupumusta ja synnintuntoa. Itseruoskinta oli kansallista ja Suomessa Euroopan tyhmimmät aikuiset, ihan olojen vuoksi. Nykyään puhuttaisiin työholismista kun työ ei ikinä valmistu eikä saisikaan, siitä tullaan riippuvaisiksi. Kun sota ja pula vei nuoruuden, ei enää osattu olla onnellisia. Ei uskallettu. Mm. laulaja/näyttelijä Ritva Oksanen on kertonut perheoloistaan tämän.

Jos on lisäksi syntynyt sota-ajan kaaokseen, se on vaikuttanut kaikkeen. Lasten kohtelu oli pitkään täysin barbaarista. Vaikkei sitä olisi itse kokenut, se roikkui ilmassa yleisenä painolastina.

No mutta nythän sinä teet sitä samaa mitä äitisi tekee. Kaadat siis täällä muiden niskaan. 

Vierailija kirjoitti:

No mutta nythän sinä teet sitä samaa mitä äitisi tekee. Kaadat siis täällä muiden niskaan. 

Täällä keskustellaan muiden ihmisten kanssa jotka ovat kokeneet saman. Ja erona sekin että jos täällä ei halua lukea, voi helposti siirtyä toisiin keskusteluihin. Oman äidin kanssa on ns. "pakko" kestää ja kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Sait purkautua. Ihmissuhteissa on noita huonoja puolia, toisinaan kovastikin. Minusta teet ihan oikein, kun ehdotat äitillesi, että puhutaan välillä iloisemmista asioista. Tunteilla on mielestäni kumma taipumus tarttua, ja ainakin joidenkin kannattaisi ihan tietoisesti huolehtia siitä, että ajattelee sairauksien lisäksi aika usein vaikka muuttolintujen paluuta tai kesäiltoja rannalla.

Mitä väliä äitisi syntymävuodella muuten on? Minun äitini on syntynyt 1936 ja hän on pääosin hyvin myönteinen ihminen, vaikka onkin muutamasta asiasta kantanut katkeruutta läpi elämänsä. Ehkä ne ovat sitten hyviä katkeruuksia: perusteltuja, tuttuja ja turvallisia, mutta eivät koko elämää vallitsevia.

Se että on syntynyt 40-luvulla, sillä on se merkitys kuin on.Riippuu lukijan älykkyydestä että minkä merkityksen kullekkin tiedolle antaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tajusin eräänä kauniina päivänä, että äitisuhteeni on yksi merkittävimpiä ihmissuhteita elämässäni enkä muista että olisin ikinä saanut siitä suhteesta irti mitään positiivista. En koskaan.

Tajusin senkin, että kun tunsin joskus viihtyväni hänen seurassaan, se tunne olikin helpotusta siitä että vierailu oli loppupuolella ja sain taas olla hetken aikaa ilman hänen syyllistämistään siitä, että en käy tarpeeksi ja hän on yksinäinen. Tajusin myös, että hän ei ole vähäjärkinen. Hän ymmärtää kyllä, miten pahan olon hän tekee minulle syyllistämisellään ja käytti sitä julmasti hyväkseen. Kiristääkseen minua tekemään, kuten hän haluaa.

Kun taas kerran lähdin vanhempieni luota, mielessä kuva äidistäni itkua tihrustamassa kun lähdin vaikka hän olisi halunnut tehdä vielä ruokaa minulle, aloin miettiä. Miksi minä ansaitsen sen, että joudun matkustaa kotiin neljä tuntia kirjaimellisesti kiemurrellen syyllisyydestä junan penkissä? Miksi hän tekee minulle niin ja on aina tehnyt? Millä helvetin oikeudella? Miksi hänen tunteensa ovat aina niin paljon isompia ja tärkeämpiä kuin minun? Mikä oikeus hänellä on kiusata ja kiristää minua? Ei olisi auttanut, vaikka olisin jäänyt syömään. Mikään ei olisi auttanut. Mikään ei olisi säästänyt minua tuolta syyllistämiseltä. Ja olen 15 vuotta tehnyt vaikka mitä temppuja hänen mielikseen, välttääkseni tuon kiusaamisen. Eikä se ole auttanut yhtään.

Minäkin ajattelin että äitini on kiltti ja ihana ihminen, kunnes eräänä päivänä ajattelin: mitä jos ei olekaan?

En tiedä, onko aloittajan tilanne näin paha. Mutta en itsekään pitänyt omaa tilannettani pahana.

Mull oli tuollainen isoäiti - jonka mahdottomuudelle lähinnä naureskelin. Kun teininä menin bussilla käymään (ja takasin tuli vain yksi iltabussi) oli siellä aina pitkä lista tehtävää ja kun 8 tunnin päästä (jotka olin käyttänyt kukkapenkkien kitkemiseen, perunoiden multaamiseen, kompostin kääntämiseen, puiden halkomiseen jne) olin lähdössä sillä ainoalla bussilla huokaisi hän aina syvään ja sanoi jotain tyyliin "kun ei kukaan koskaan siitäkään huolta pidä että minä näkisin noista ikkunoista jotain ulos...nyyh" - hirveä syyllistäminen eikä kiitoksen kiitosta.

Nyt ola äiti on samanlainen. Ei kyllä enää naureskeluta :(

Tuollaiselle on vaikea naureskella silloin, kun on pikkulapsesta asti opetettu ajattelemaan, että äidin tunteet ovat tärkeimmät. Hän on opettanut. Olin ällistynyt, kun aikuisena tajusin että muiden äidit eivät olleet tuollaisia syyllistäjiä, nyyhkijöitä, roikkujia. Vaan itsenäisiä, omia päätöksiä tekeviä ihmisiä jotka - uskomatonta mutta totta - tukivat lapsiaan! Sen sijaan että lapsi tukisi heitä. Pyrin aina suojelemaan äitiäni vaikka hän ei olisi mitään suojelua tarvinnut. Vaan minä. Ja hän itse käyttäytyi niin, että tunsin tarvetta suojella häntä. En sitä omasta päästäni keksinyt lapsena. Vasta aikuisena ymmärsin, että hän on aikuinen, normaali ihminen. Joka roikkuu minussa heikkoa teeskennellen, että voisi sitoa minut itseensä.

Olen miettinyt, johtuuko tuo suurten ikäluokkien käytös siitä, että omassa perheessä eivät ole saaneet tarpeeksi huomiota vanhemmiltaan ja toisaalta joutuneet kyynärpäin tappelemaan tilaa isossa sisarusparvessa. Ikävää joka tapauksessa niin lapsille, lapsenlapsille, muille sukulaisille, naapureille ja työkavereille tuo minä-minä-käytös, syyllistäminen ja marttyrointi.

Se on enemmän kuin ikävää tuollaisen äidin lapsille. Äidin käytöksestä muovautuu mielikuva siitä, millainen minä olen.

Minun isäni ei sietänyt lapsilta mitään tunteen osoitusta. Ei mitään. Jos tunteita näytti, rangaistuksena oli pilkkaamista, nöyryyttämistä koko perheen nähden, fyysistä pahoinpitelyä. Kerran hän tappoi lemmikkini, kun sanoin hänelle vihaisena jotain epäkunnioittavaa. Äitini haukkui minua, kun olin menettänyt malttini. Eli teki selväksi, että minä olin vastuussa isäni sairaasta käytöksestä. Oli minun syyni, että rakas lemmikkini oli kuollut. Ja minä uskoin sen.

Nyt äitini itkee, kun sekä minä että sisarukseni olemme niin kylmiä ja tunteettomia. Emme halua edes halata häntä. Ja tunsin aivan hirveää syyllisyyttä siitä, että en rakasta äitiäni. Vaikka hän rakastaa minua niin paljon.

Vasta 3-kymppisenä tuli ensi kertaa mieleeni, että isäni on hirviö. Ei temperamenttinen, vaan täysi sadisti. Ja että jos äitini olisi oikeasti rakastanut minua, hän olisi pelastanut minut. Ja sisarukseni. Tuon oivalluksen myötä tuli ensi kertaa mieleeni, että jos minulla ei ole edes mitään syytä rakastaa äitiäni, sittenhän minä en välttämättä olekaan paha ihminen. Että joku saattaisi pitää minusta. Että voisi olla joku, joka on iloinen että olen hänen elämässään. Olin yli 30-vuotias ja tuo ajatus tuli mieleeni ensi kertaa koskaan. Tuossa iässä en ollut koskaan seurustellut eikä minulla ollut ikinä ystäviä. En vieläkään tiedä, onko niin että en kaipaa ihmisten seuraa vai olenko vain ihan täydellisesti tukahduttanut sen kaipuun solmia ihmissuhteita.

Voin vilpittömästi sanoa, että minua ei kiinnosta yhtään tippaa pohtia syitä enempää isäni kuin äitinikään käytökseen. Heillä ei ole enää mitään merkitystä minulle.

Mulla sama omien vanhempien kanssa. Kuin hirveeltä se kuullostaakin, mutta lastenlasten takia pidän yhteyttä... :( muuten en varmaan jaksaisi. Ihan hirveää. Eka saan kuunnella muiden ongelmista ja sitten lopuksi mun asiat ruoditaan että saatais musta maailman huonoin äiti/vaimo/lapsi.

Mikään ei ole koskaan hyvin!

Tsemppiä vaan kaikille samanlaisessa tilanteessa oleville.

Ne äidit nyt on semmoisia riivinrautoja. . Jää jotenkin päälle se nalkuttaminen nuoruudesta, joka on opittu taas omalta äidiltään. Ikinä ei voi olla hyvällä päällä kyläilessä, muuten alkaa jäätävä nalkutus joka ikisestä asiasta. Parasta on kahvipöydässä muiden jutellessa keskenään, äiti nalkuttaa yksinään. Varmaan pitäisi ottaa enemmän huomioon ja sanoa välillä. - Sinä olet maailman paras äiti ja minä rakastan sinua! :)

Kamalaa lukea näitä viestejä, kun itselläkin on kokemusta aiheesta. Se ei ole kenenkään meidän syy, ettei meillä ole ollut rakastavaa hommansa hoitanutta äitiä. Ikävää,  että jo uskonnossamme mystifioidaan äitiys. Jos joku on äiti, se ei oikeuta häntä käyttäytymään miten sattuu. Itse katkaisin välini äitiini 35-vuotiaana, kun mittani täyttyi siihen järkyttävään mollaamiseen. Se oli elämäni paras päätös. Miksi pitäisin lähelläni ihmistä, jonka mielestä teen aivan kaiken mahdollisen väärin. Vasta kun itse olen tullut äidiksi, tajusin, kuinka sairasta oman äitini käytös on ollut. Olen iloinen, että olen ollut omille lapsilleni kannustava äiti. Varmasti 1940-luvun lapsilla ei ollut helppoa. Pitikö kuitenkin kaikki kostaa omille lapsille. On ihan hyvä vaihtoehto katkaista tuo kuluttava ihmissuhde. Kannattaa myös käydä terapiassa puhumassa asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama omien vanhempien kanssa. Kuin hirveeltä se kuullostaakin, mutta lastenlasten takia pidän yhteyttä... :( muuten en varmaan jaksaisi. Ihan hirveää. Eka saan kuunnella muiden ongelmista ja sitten lopuksi mun asiat ruoditaan että saatais musta maailman huonoin äiti/vaimo/lapsi.

Mikään ei ole koskaan hyvin!

Tsemppiä vaan kaikille samanlaisessa tilanteessa oleville.

Mitähän tarkoitusta palvelee se, että annat tuollaisen ihmisen vaikuttaa lapsiisi? Vaikka olisi heille kuinka erilainen, niin tuollainen mummo antaa lapsille todella kieroutuneen kuvan siitä, kuinka ihmisiä (sinua) kohdellaan. Jos jokin ihminen on paha sinulle, on hän sitä myös lapsille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini käyttää siskoani likasankonaan. Minä olen pannut rajat. Sen takia olemme etäisempiä, mutta voi voi.

Miksi et puolusta siskoasi? Vaikenemalla ja sivusta seuraamalla tuet äitisi toimintaa. Siskosi ymmärtää sen, ennemmin tai myöhemmin, usko vaan.

No höpöhöpö, siskoni on ihan aikuinen, fiksu ihminen, joka tekee omat ratkaisunsa. Kukin on vastuussa omista ihmissuhteistaan. Sisko on kyllä aivan tietoinen siitä, että ei ole pakko viettää aikaa tai voisi pyytää lopettamaan. Hänellä on voimia kuunnella, minulla ei. Siskoni kyllä ymmärtää ihan itse ja tälläkin hetkellä eikä tarvitse minua itseään hoivaamaan.

Ihmeellistä tämä uhriutuminen. Eikö sille äidille voi ihan suomeksi sanoa, että ei kiitos tätä, ja jos ei usko, niin sitten minimoidaan kanssakäyminen.

Kuulostaa syntipukki-kultainen asetelmalta.

Minusta taas sinä kuulostat juuri sellaiselta ihmiseltä, joka syystäkin joutuu toisen sylkykupiksi. Olet sitä mieltä, että joku, esim. sinä, olet jotenkin vastuussa toisen ihmisen tunteista. Olet rajaton, et ymmärrä rajaa itsesi ja toisen välillä ja siksi sinua voi käyttää hyväksi ja sinuun voi siirtää omaa pahaa oloa.

Minä en ole vastuussa äitini ja hänen toisen tyttärensä suhteesta. En ole vastuussa heidän kummankaan tunteista. Koska tämä on minulle päivänselvää, en myöskään ajaudu kymmeniksi vuosiksi ihmissuhteisiin, joissa minua käytetään emotionaalisesti hyväksi.

Eivät aikuiset ihmiset sekaannu toisten väleihin. Enhän ole edes paikalla, kun nämä keskustelut tapahtuvat.

Jos aikaisemman ketjun mukaan 8-kymppiset äidit olivat hirviöitä ja nyt myös 6-kymppiset niin mikä saa olettamaan, että heitä nuoremmat olisivat sen parempia? Pahoin pelkään, että sellainen vihapuhe johon nykyiset  nuoret äidit ja varhaiskeski-ikäiset syyllistyvät tälläkin forumilla, ei lupaa kovin herttaista vanhuusäitiyttä myöhemmin.

Aika  järkyttääväkin luettavaa  - siis että on näinkin yleistä. Luen oman -41 syntyneen äitini käytöksen näistä viesteistä ihan suoraan (isä kuollut jo kun olin teini). Olen koko aikuisikäni tarvinnut 1-3 "paluu elämään" päivää äidin luona vierailun jälkeen (olen yleensä yötä, kun olen muuttanut asumaan riittävän kauas, että ei tarvitse viikoittain käydä). Eli päivä kun vtaaa niin raakasti, että on ollut jo alussa puolisollekin kerrottava, että näin sitten tulee olemaan. Sana "kevyt kenttäsyyllistäminen" on yksi, jolla kuvaan siitä syytösten virtaa, joka äidiltä aina tulee. Nimenomaan syyttämistä; en ole tarpeeksi hyvä, oikeanlainen tytär.  Koskaan ei ole kehunut meitä tyttäriään (tästä puhutaan siskojen kanssa); meille kehuu poikiaan (miehet hierarkkiassa ylempänä ajattelu).  On käynyt kylässä luonani 1990 viimeksi; voin lyödä vetoa, että ei muista paikkakuntaa missä nyt asun tai mitä työtä teen (tästä jälkimmäisestä todisteitakin). Olen antanut ne hänelle kirjallisenakin pari kertaa eli kirjeenä.

MInä olen poikkeuksetta se, joka on myös aina soittanut. Joka on antanut mm. rahaa, kysynyt miten menee. Nyt siellä voi käydä kertomatta mitään itsestään (yksi päätökseni); ei kysy koskaan minusta mitään; ei ole kiinnostunut.

Käyn silti muutaman kerran vuodessa kylässä yhä, ja soittelen silloin tällöin. Viha-rakkaussuhde; enhän pääse äidistäni eroon, vaikka ns. kieltäisin. Kaverit voi hylätä, mutta suku on ja pysyy. Huono omatunto ja syyllisyys tulee siitäkin, jos ei mitään yhteyttä pidä.  Jollain tasolla se on kuitenkin ollut hyväkin äiti: ei ole löynyt ikinä, saimme tehdä kaikenlaista aina (ei kielletty, opetti taitoja; ei näistä haukkunut vaikka olisi mennyt pieleenkin). Jotenkin äidillä vain on se kuva, että lapset vanhempiaan varten - heitä palvellakseen, heistä huolehtiakseen, heidän hyvästäään huolta pitäen; äidin tarpeet, halut ja hyvinvoinnin ykkössijalle laittaakseen ja palvottavaksi.

Joo, ja sen isänkin kanssa "joutui" naimisiin (isä oli ihana; äiti ei ollut raskaan tms. naimisiin menness

ään, joten ei siten pakkoa); olisi halunnut valita toisen miehen. Tästä olen päätellyt, että ei ole meitä lapsiakaan kai sitten oikeasti koskaan halunnut? Olisi pitänyt jalkansa ristissä.

Sisarukset on parasta mitä olen häneltä saanut. Isä oli ihana.

Vierailija kirjoitti:

Jos aikaisemman ketjun mukaan 8-kymppiset äidit olivat hirviöitä ja nyt myös 6-kymppiset niin mikä saa olettamaan, että heitä nuoremmat olisivat sen parempia? Pahoin pelkään, että sellainen vihapuhe johon nykyiset  nuoret äidit ja varhaiskeski-ikäiset syyllistyvät tälläkin forumilla, ei lupaa kovin herttaista vanhuusäitiyttä myöhemmin.

Tämä ketju on äideistä, mutta tässäkin on tullut esille, että isissä ja isoisissä (appiukoissa) on ihan samaa.

Itse ajattelen, että tämä kohta on se "isien synnit periytyy" (äitien synnit) jälkipolville, jossa raamatussakin puhuttaan. Itse olen toki pakana, joten ajattelen tämän tällälailla maallisesti.

Tiedän ainakin yhden naisen, joka ei aikonut hankkia lapsia, kun pelkäsi, että on yhtä paha äiti kuin omansa. Häntä oli piiskattukin viikottain. Aviomiehensä lupasi aikoinaan pitää lapsista huolta ja puuttua asiaan heti, jos kaverini meinaisi lyödä tms. - eli äiti saisi mennä rauhoittumaan. Kierre onkin katkennut onnistuneesti ja kaverini antaa täydet pisteen lasten isän tuoesta ja vastuusta lapsista.

Minulla ei ole lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Jos aikaisemman ketjun mukaan 8-kymppiset äidit olivat hirviöitä ja nyt myös 6-kymppiset niin mikä saa olettamaan, että heitä nuoremmat olisivat sen parempia? Pahoin pelkään, että sellainen vihapuhe johon nykyiset  nuoret äidit ja varhaiskeski-ikäiset syyllistyvät tälläkin forumilla, ei lupaa kovin herttaista vanhuusäitiyttä myöhemmin.

Mielenkiintoista, että mitätöit vihapuheeksi sen, että täällä kuvaillaan henkisen väkivallan uhriksi joutumista.

En usko mihinkään sukupolviselityksiin. Ei ole olemassa pahaa sukupolvea. On pahoja ihmisiä, jokaisessa sukupolvessa. Tai persoonallisuushäiriöisiä. Tai miksi heitä nyt haluaa kutsua.

Totta kai tiettyjen vuosikymmenien äideistä on täällä paljon negatiivisia kokemuksia, kun valtaosa palstalla olijoista on käsittääkseni n. 30-50 -vuotiaita. Joten suurimman osan äidit ovat syntyneet 40-60 -luvulla.

Nykyisen arvion mukaan 2 % väestöstä on psykopaatteja. Ja luulen että suurimmalla osalla heistä on lapsia. Lisäksi päälle kaikki muut sairaat ja persoonallisuushäiriöiset. Aika isolla osalla ihmisistä on isä tai äiti, joka on... no, paha ihminen. Objektiivisesti arvioituna paha. Yksikään lapsi ei sitä ymmärrä vaan rakastaa vahempiaan kyseenalaistamatta. Vasta aikuisena aletaan havahtua, kun tajuaa että MINÄ en koskaan voisi tehdä noin, eikä kukaan muukaan jonka tunnen. Yleensä ihmissuhteissa lähdetään siitä, että molemmissa on vikaa kun ongelmia tulee. Mutta on olemassa ihmisiä, jotka ovat niin viallisia että kaikki syy aivan oikeasti on heissä. Sitä ei vain normaali ihminen käsitä. Ei, vaikka se olisi miten ilmeistä.