Lue keskustelun säännöt.
Äitini soitti ja taas energiat ihan nollassa tuon puhelun jälkeen
05.04.2017 |
Rakastan äitiäni, hän on kiltti ja ihana ihminen mutta myös maailman negatiivisin tapaus ja usein hänen kanssaan keskusteltuaan on takki tyhjä monta tuntia. Puhelut on yleensä valittamista jostain tai puhetta muiden tai omista sairauksista. Usein joudun sanomaan äidilleni kesken puhelun että puhutaan ilosemmista asioista. Itselläni on taipumusta yleiseen ahdistuneisuushäiriöön ja murehdin koko ajan kaikkia ( turhiakin ) asioita, en vaan puhu niistä muille. Olen siis hyvinkin paljon äitiini tullut mutta sillä erotuksella että äitini kaataa kaikki muiden niskaan. Jos hän ei olisi äitini ja lapsille tärkeä isoäiti, en varmaan olisi tuon ihmisen kanssa tekemisissä juurikaan. Kauhea kirjoittaa näin omasta äidistä mutta kun aina ei jaksa 😢 Nyt on paha mieli että ajattelen äidistäni näin mutta ei liene palstalaisille yllätys että äitini on syntynyt 48. Kiitos että sain purkautua.
Kommentit (65)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue Tunne lukkosi kirja, kirjoituksesi oli kuin suora lainaus kirjan esimerkeistä. Oma äitini harrasti ja harrastaa vielä välillä samaa, pitää vain iskostaa aivoihinsa kenen elämää elät, omaasi vai äitisi. Äitini yritti muovata minusta oman elämänsä jatkokappaletta ja opiskelin vuosia aiheita mitkä ei kiinnostaneet itseäni pätkääkään ja täysin ajattelematta vain kuljin samaa polkua. Kun mikään ei enää tuntunut miltään havahduin ja etsin apua.
Nyt opiskelen vanhempana sitä mitä olisin halunnut jo ajat sitten opiskella, harrastan mitä haluan, omaan oman tavan elää, asennoidun ihmisiin positiivisemmin, en pelkää ja parisuhde parani kertaheitolla, lapset kasvatan miehen kanssa meidän tavalla en kiedo heitä itseeni.
Monesti on Tunne lukkosi kirja täällä mainittu, itse en ole sitä lukenut. Viitataanko kirjassa mitenkään narsistiseen ihmissuhteeseen?
Perustuu ajatukseen 18:sta tunnelukosta joiden alkulähde on lapsuus- ja nuoruusajoilta. Olin aivan loppupisteessä kun selailin nettiä ja törmäsin tunnelukkosi testiin. Tein testin (siinä kannattaa pyrkiä olemaan äärimmäisen rehellinen itselleen vaikka pahaa saattaa tehdä). Silmäilin tuloksia ja luin lyhyet selostukset lukoista. Jätin asian muhimaan (skeptinen kun olen) ja puolen vuoden päästä tilasin kirjan, viimeinen oljenkorsi. Vaikka aloitinkin kirjan lukemisen asenteella tää ei voi auttaa, alkoi niitä yhtymäkohtia omaan ajatteluun löytymään monestakin lukosta. Tein kirjan tehtäviä (kuten kirje äidille, jota ei siis todellakaan oikeasti ojenneta äidille) ja hiljalleen alkoi ajatukset jäsentymään. Selvisipä sekin miksi asenteeni oli alunperin ettei kirja voi auttaa, yksi lukko muiden mukana. 🙂
Itseäni kirja auttoi todella paljon.
Tunnelukkoni olen saanut auki ja ymmärrän mistä on ollut aina kyse ja että ongelma on alunperin lähtenyt äitini lapsuudesta, jota hän ei ole käsitellyt. Kysyinkin, että käsitelläänkö kirjassa narsistisuutta mitenkään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue Tunne lukkosi kirja, kirjoituksesi oli kuin suora lainaus kirjan esimerkeistä. Oma äitini harrasti ja harrastaa vielä välillä samaa, pitää vain iskostaa aivoihinsa kenen elämää elät, omaasi vai äitisi. Äitini yritti muovata minusta oman elämänsä jatkokappaletta ja opiskelin vuosia aiheita mitkä ei kiinnostaneet itseäni pätkääkään ja täysin ajattelematta vain kuljin samaa polkua. Kun mikään ei enää tuntunut miltään havahduin ja etsin apua.
Nyt opiskelen vanhempana sitä mitä olisin halunnut jo ajat sitten opiskella, harrastan mitä haluan, omaan oman tavan elää, asennoidun ihmisiin positiivisemmin, en pelkää ja parisuhde parani kertaheitolla, lapset kasvatan miehen kanssa meidän tavalla en kiedo heitä itseeni.
Monesti on Tunne lukkosi kirja täällä mainittu, itse en ole sitä lukenut. Viitataanko kirjassa mitenkään narsistiseen ihmissuhteeseen?
Perustuu ajatukseen 18:sta tunnelukosta joiden alkulähde on lapsuus- ja nuoruusajoilta. Olin aivan loppupisteessä kun selailin nettiä ja törmäsin tunnelukkosi testiin. Tein testin (siinä kannattaa pyrkiä olemaan äärimmäisen rehellinen itselleen vaikka pahaa saattaa tehdä). Silmäilin tuloksia ja luin lyhyet selostukset lukoista. Jätin asian muhimaan (skeptinen kun olen) ja puolen vuoden päästä tilasin kirjan, viimeinen oljenkorsi. Vaikka aloitinkin kirjan lukemisen asenteella tää ei voi auttaa, alkoi niitä yhtymäkohtia omaan ajatteluun löytymään monestakin lukosta. Tein kirjan tehtäviä (kuten kirje äidille, jota ei siis todellakaan oikeasti ojenneta äidille) ja hiljalleen alkoi ajatukset jäsentymään. Selvisipä sekin miksi asenteeni oli alunperin ettei kirja voi auttaa, yksi lukko muiden mukana. 🙂
Itseäni kirja auttoi todella paljon.
Tunnelukkoni olen saanut auki ja ymmärrän mistä on ollut aina kyse ja että ongelma on alunperin lähtenyt äitini lapsuudesta, jota hän ei ole käsitellyt. Kysyinkin, että käsitelläänkö kirjassa narsistisuutta mitenkään?
Jatkan vielä täsmeäntäen, että kun itse on saanut lukkonsa auki ja ymmrtää itseään sekä äitiään, niin miten käsitellä vanhenevaa äitiä, jolla on tunnelukkoja? Olisiko hyvä ajatus lähettää kirja hänelle? Toisaalta, miten narsisti suhtautuisi siihen -heittäisi kirjan suoraan roskiin ja puhuu ympäriinsä, että tytär on hullu. En ole hullu. :)
Olen myös ahdistushäiriöinen, enkä jaksaisi kuunnella edes äitini oikeita murheita. Hän on vakavasti sairas, ja minulla on itsekäs olo, kun näistä asioista puhuminen tekee oman oloni niin kurjaksi. En pysty kohtaamaan muiden vaikeuksia niin hyvin kuin haluaisin.
Vierailija kirjoitti:
Minä tajusin eräänä kauniina päivänä, että äitisuhteeni on yksi merkittävimpiä ihmissuhteita elämässäni enkä muista että olisin ikinä saanut siitä suhteesta irti mitään positiivista. En koskaan.
Tajusin senkin, että kun tunsin joskus viihtyväni hänen seurassaan, se tunne olikin helpotusta siitä että vierailu oli loppupuolella ja sain taas olla hetken aikaa ilman hänen syyllistämistään siitä, että en käy tarpeeksi ja hän on yksinäinen. Tajusin myös, että hän ei ole vähäjärkinen. Hän ymmärtää kyllä, miten pahan olon hän tekee minulle syyllistämisellään ja käytti sitä julmasti hyväkseen. Kiristääkseen minua tekemään, kuten hän haluaa.
Kun taas kerran lähdin vanhempieni luota, mielessä kuva äidistäni itkua tihrustamassa kun lähdin vaikka hän olisi halunnut tehdä vielä ruokaa minulle, aloin miettiä. Miksi minä ansaitsen sen, että joudun matkustaa kotiin neljä tuntia kirjaimellisesti kiemurrellen syyllisyydestä junan penkissä? Miksi hän tekee minulle niin ja on aina tehnyt? Millä helvetin oikeudella? Miksi hänen tunteensa ovat aina niin paljon isompia ja tärkeämpiä kuin minun? Mikä oikeus hänellä on kiusata ja kiristää minua? Ei olisi auttanut, vaikka olisin jäänyt syömään. Mikään ei olisi auttanut. Mikään ei olisi säästänyt minua tuolta syyllistämiseltä. Ja olen 15 vuotta tehnyt vaikka mitä temppuja hänen mielikseen, välttääkseni tuon kiusaamisen. Eikä se ole auttanut yhtään.
Minäkin ajattelin että äitini on kiltti ja ihana ihminen, kunnes eräänä päivänä ajattelin: mitä jos ei olekaan?
En tiedä, onko aloittajan tilanne näin paha. Mutta en itsekään pitänyt omaa tilannettani pahana.
Kuulostaa tutulta! Ainainen itku siitä kun lähden omaan kotiin, "Nyt olen taas ihan yksin, yhyyyy." Tai se, että me emme saisi muuttaa kauemmas hänestä, sillä sitten ei näe meitä enää ikinä jne jne. Vaikka Suomen sisällä asutaan kuitenkin.
Minusta tuommoinen ihminen ei kuulosta yhtään kiltiltä. Kiltti ihminen tajuaa, ettei omaa pahaa oloaan voi koko ajan kaataa muiden niskaan. Itsekkäältä hän kuulostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue Tunne lukkosi kirja, kirjoituksesi oli kuin suora lainaus kirjan esimerkeistä. Oma äitini harrasti ja harrastaa vielä välillä samaa, pitää vain iskostaa aivoihinsa kenen elämää elät, omaasi vai äitisi. Äitini yritti muovata minusta oman elämänsä jatkokappaletta ja opiskelin vuosia aiheita mitkä ei kiinnostaneet itseäni pätkääkään ja täysin ajattelematta vain kuljin samaa polkua. Kun mikään ei enää tuntunut miltään havahduin ja etsin apua.
Nyt opiskelen vanhempana sitä mitä olisin halunnut jo ajat sitten opiskella, harrastan mitä haluan, omaan oman tavan elää, asennoidun ihmisiin positiivisemmin, en pelkää ja parisuhde parani kertaheitolla, lapset kasvatan miehen kanssa meidän tavalla en kiedo heitä itseeni.
Monesti on Tunne lukkosi kirja täällä mainittu, itse en ole sitä lukenut. Viitataanko kirjassa mitenkään narsistiseen ihmissuhteeseen?
Perustuu ajatukseen 18:sta tunnelukosta joiden alkulähde on lapsuus- ja nuoruusajoilta. Olin aivan loppupisteessä kun selailin nettiä ja törmäsin tunnelukkosi testiin. Tein testin (siinä kannattaa pyrkiä olemaan äärimmäisen rehellinen itselleen vaikka pahaa saattaa tehdä). Silmäilin tuloksia ja luin lyhyet selostukset lukoista. Jätin asian muhimaan (skeptinen kun olen) ja puolen vuoden päästä tilasin kirjan, viimeinen oljenkorsi. Vaikka aloitinkin kirjan lukemisen asenteella tää ei voi auttaa, alkoi niitä yhtymäkohtia omaan ajatteluun löytymään monestakin lukosta. Tein kirjan tehtäviä (kuten kirje äidille, jota ei siis todellakaan oikeasti ojenneta äidille) ja hiljalleen alkoi ajatukset jäsentymään. Selvisipä sekin miksi asenteeni oli alunperin ettei kirja voi auttaa, yksi lukko muiden mukana. 🙂
Itseäni kirja auttoi todella paljon.
Tunnelukkoni olen saanut auki ja ymmärrän mistä on ollut aina kyse ja että ongelma on alunperin lähtenyt äitini lapsuudesta, jota hän ei ole käsitellyt. Kysyinkin, että käsitelläänkö kirjassa narsistisuutta mitenkään?
Ei perehtymällä, enemmän todetaan vain että narsistisuutta löytyy jokaisesta. Persoonallisuushäiriöihin kirja ei ota kantaa kuin siten että lapsuuden kaltoinkohtelu on persoonallisuushäiriöisellä mennyt yli sietorajan ja apu siihen on ennemmin terapia kuin kirja.
Aatelkaa. Sitten kun äitinne kuolee niin ei vie enään energiaa!
Oma äitini oli 54 syntynyt ja minä 30 vuotias kun äiti kuoli äkillisesti ihan muutama minutti viimeisen puhelumme jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue Tunne lukkosi kirja, kirjoituksesi oli kuin suora lainaus kirjan esimerkeistä. Oma äitini harrasti ja harrastaa vielä välillä samaa, pitää vain iskostaa aivoihinsa kenen elämää elät, omaasi vai äitisi. Äitini yritti muovata minusta oman elämänsä jatkokappaletta ja opiskelin vuosia aiheita mitkä ei kiinnostaneet itseäni pätkääkään ja täysin ajattelematta vain kuljin samaa polkua. Kun mikään ei enää tuntunut miltään havahduin ja etsin apua.
Nyt opiskelen vanhempana sitä mitä olisin halunnut jo ajat sitten opiskella, harrastan mitä haluan, omaan oman tavan elää, asennoidun ihmisiin positiivisemmin, en pelkää ja parisuhde parani kertaheitolla, lapset kasvatan miehen kanssa meidän tavalla en kiedo heitä itseeni.
Monesti on Tunne lukkosi kirja täällä mainittu, itse en ole sitä lukenut. Viitataanko kirjassa mitenkään narsistiseen ihmissuhteeseen?
Perustuu ajatukseen 18:sta tunnelukosta joiden alkulähde on lapsuus- ja nuoruusajoilta. Olin aivan loppupisteessä kun selailin nettiä ja törmäsin tunnelukkosi testiin. Tein testin (siinä kannattaa pyrkiä olemaan äärimmäisen rehellinen itselleen vaikka pahaa saattaa tehdä). Silmäilin tuloksia ja luin lyhyet selostukset lukoista. Jätin asian muhimaan (skeptinen kun olen) ja puolen vuoden päästä tilasin kirjan, viimeinen oljenkorsi. Vaikka aloitinkin kirjan lukemisen asenteella tää ei voi auttaa, alkoi niitä yhtymäkohtia omaan ajatteluun löytymään monestakin lukosta. Tein kirjan tehtäviä (kuten kirje äidille, jota ei siis todellakaan oikeasti ojenneta äidille) ja hiljalleen alkoi ajatukset jäsentymään. Selvisipä sekin miksi asenteeni oli alunperin ettei kirja voi auttaa, yksi lukko muiden mukana. 🙂
Itseäni kirja auttoi todella paljon.
Tunnelukkoni olen saanut auki ja ymmärrän mistä on ollut aina kyse ja että ongelma on alunperin lähtenyt äitini lapsuudesta, jota hän ei ole käsitellyt. Kysyinkin, että käsitelläänkö kirjassa narsistisuutta mitenkään?
Jatkan vielä täsmeäntäen, että kun itse on saanut lukkonsa auki ja ymmrtää itseään sekä äitiään, niin miten käsitellä vanhenevaa äitiä, jolla on tunnelukkoja? Olisiko hyvä ajatus lähettää kirja hänelle? Toisaalta, miten narsisti suhtautuisi siihen -heittäisi kirjan suoraan roskiin ja puhuu ympäriinsä, että tytär on hullu. En ole hullu. :)
Olen mietiskellyt olisiko siitä iloa äidille että ojentaisin kirjan käteen ja sanoisin lue. Olisi tietenkin, mutta olen väärä henkilö antamaan kirjan. Äitini harjoittaa syyllistämis/uhriutumista ja kuvittelee että kaiken mitä teen, teen kiusatakseni häntä ja vain häntä. Anna luettavaksi, mutta anonyymisti jos pystyt.
Vierailija kirjoitti:
Aatelkaa. Sitten kun äitinne kuolee niin ei vie enään energiaa!
Oma äitini oli 54 syntynyt ja minä 30 vuotias kun äiti kuoli äkillisesti ihan muutama minutti viimeisen puhelumme jälkeen.
Ei tarvitse odottaa niin kauan. Yhteydenpitoa voi vähentää tai jopa lopettaa paljon ennen kuolemaa.
Olet muuten ilmiselvästi sellainen kiristäjä-syyllistäjä, joista on tässä ketjussa avauduttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aatelkaa. Sitten kun äitinne kuolee niin ei vie enään energiaa!
Oma äitini oli 54 syntynyt ja minä 30 vuotias kun äiti kuoli äkillisesti ihan muutama minutti viimeisen puhelumme jälkeen.
Onko tässä todellinen pointti vai ironia kyseessä? Oma muisto nuoruudesta: äiti raivoaa jostain, en puhu mitään kun pelkään. Äiti huutaa lähtevänsä tappamaan itsensä ja se on kuulema minun syytäni, lupaa vielä kertoa kaikille kenen syy hänen kuolemansa on. Ovi käy, äiti lähtee ja purskahdan helpotuksen ja syyllisyyden itkuun.
Jos kyse oli ironiasta, pitäisikö ylläolevasta olla jotenkin kiitollinen? Jos pointti oli että oikeasti helpottaa niin ok, joitakin voi joitakin ei, harva toivoo vanhempiensa kuolemaa saadakseen rauhan.
Vierailija kirjoitti:
Aatelkaa. Sitten kun äitinne kuolee niin ei vie enään energiaa!
Oma äitini oli 54 syntynyt ja minä 30 vuotias kun äiti kuoli äkillisesti ihan muutama minutti viimeisen puhelumme jälkeen.
Taisit kirjoittaa sarkastisesti?
Mutta ihan totta puhuen, niin tätä olen miettinyt nykyään aika usein. Kamalaa sanoa, mutta joskus olen miettinyt, että ehkä se oikeasti olisi kaikille helpotus. Vähän kuin vanhan sairaan koiran vieminen piikille, sen kärsimykset loppuisi... Näitä itsemurhauhkailuja kun oli, niin joskus oli kielen päällä, että mene sitten hyppäämään perkele. Tai kun valittaa sydäntään, mutta alkoholi ei ole ongelma, niin teki mieli sanoa, että juo vaan vaikka pullo kossua ja mene saunaan ja sauno oikein kunnolla... Huono omatuntohan tällaisesta ajatuksesta aina heti tulee seuraavaksi ja alkaa itkettämään. Joskus myös toivon, että kunpa en olisi itse syntynyt koskaan. Joskus toivoin, että kuolisin itse. Kai tässä alkaa olla itsekin jo aika masentunut. Yhdessä vaiheessa näin aina painajaisia, kuinka äiti oli yrittänyt tappaa itsensä tai ryypännyt itsensä melkein hengiltä tai muuten vain seonnut ja se oli aina mun vika. Silloin aina heräsin hirveään ahdistukseen enkä enää saanut nukuttua loppuyönä.
21
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue Tunne lukkosi kirja, kirjoituksesi oli kuin suora lainaus kirjan esimerkeistä. Oma äitini harrasti ja harrastaa vielä välillä samaa, pitää vain iskostaa aivoihinsa kenen elämää elät, omaasi vai äitisi. Äitini yritti muovata minusta oman elämänsä jatkokappaletta ja opiskelin vuosia aiheita mitkä ei kiinnostaneet itseäni pätkääkään ja täysin ajattelematta vain kuljin samaa polkua. Kun mikään ei enää tuntunut miltään havahduin ja etsin apua.
Nyt opiskelen vanhempana sitä mitä olisin halunnut jo ajat sitten opiskella, harrastan mitä haluan, omaan oman tavan elää, asennoidun ihmisiin positiivisemmin, en pelkää ja parisuhde parani kertaheitolla, lapset kasvatan miehen kanssa meidän tavalla en kiedo heitä itseeni.
Monesti on Tunne lukkosi kirja täällä mainittu, itse en ole sitä lukenut. Viitataanko kirjassa mitenkään narsistiseen ihmissuhteeseen?
Perustuu ajatukseen 18:sta tunnelukosta joiden alkulähde on lapsuus- ja nuoruusajoilta. Olin aivan loppupisteessä kun selailin nettiä ja törmäsin tunnelukkosi testiin. Tein testin (siinä kannattaa pyrkiä olemaan äärimmäisen rehellinen itselleen vaikka pahaa saattaa tehdä). Silmäilin tuloksia ja luin lyhyet selostukset lukoista. Jätin asian muhimaan (skeptinen kun olen) ja puolen vuoden päästä tilasin kirjan, viimeinen oljenkorsi. Vaikka aloitinkin kirjan lukemisen asenteella tää ei voi auttaa, alkoi niitä yhtymäkohtia omaan ajatteluun löytymään monestakin lukosta. Tein kirjan tehtäviä (kuten kirje äidille, jota ei siis todellakaan oikeasti ojenneta äidille) ja hiljalleen alkoi ajatukset jäsentymään. Selvisipä sekin miksi asenteeni oli alunperin ettei kirja voi auttaa, yksi lukko muiden mukana. 🙂
Itseäni kirja auttoi todella paljon.
Tunnelukkoni olen saanut auki ja ymmärrän mistä on ollut aina kyse ja että ongelma on alunperin lähtenyt äitini lapsuudesta, jota hän ei ole käsitellyt. Kysyinkin, että käsitelläänkö kirjassa narsistisuutta mitenkään?
Jatkan vielä täsmeäntäen, että kun itse on saanut lukkonsa auki ja ymmrtää itseään sekä äitiään, niin miten käsitellä vanhenevaa äitiä, jolla on tunnelukkoja? Olisiko hyvä ajatus lähettää kirja hänelle? Toisaalta, miten narsisti suhtautuisi siihen -heittäisi kirjan suoraan roskiin ja puhuu ympäriinsä, että tytär on hullu. En ole hullu. :)
Olen mietiskellyt olisiko siitä iloa äidille että ojentaisin kirjan käteen ja sanoisin lue. Olisi tietenkin, mutta olen väärä henkilö antamaan kirjan. Äitini harjoittaa syyllistämis/uhriutumista ja kuvittelee että kaiken mitä teen, teen kiusatakseni häntä ja vain häntä. Anna luettavaksi, mutta anonyymisti jos pystyt.
Kirja on varmasti hyvä tunnelukkojen käsittelemisessä, mutta kirjasta tuskin on apua nars..persoonallisuushäiriöiselle äidilleni. Loukkauksena hän sen kuitekin olisi ottanut, vaikka oma haluni olisi auttaa häntä ymmärtämään itseänsä. Paras apu vaikeille äideille olisi tämänkin ketjun ja muun netistä löytyvän aiheeseen liittyvän materiaalin lukeminen. Voivat omassa rauhassaan kenenkään tietämättä lukea ja tutkiskella itseään, kun saavat näkökulmaa asioihin. Sitten onkin mukavempi soitellakin, kun kommunikointi on vastavuoroista, tasavertaista, toista arvostaen.
Minun äitini käyttää siskoani likasankonaan. Minä olen pannut rajat. Sen takia olemme etäisempiä, mutta voi voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa ap, ymmärrän täysin.
Energiasyöpöt pitää etäännyttää. Mieheni on onnistunut melko hyvin tässä.
Isänsä soittaa enää pari kertaa viikossa, mutta ei saa yhteyttä, kun miehellä esto. Mies soittaa itse velvollisuuspuhelun kerran viikossa, jonka lopettaa jollain tekosyyllä. Ennen ukko soitti joka päivä.
Emme kyläile kuin puolen vuoden välein ja sovitusti tunnin kahvit ja se on lähtö. Välimatkaa 90 km.
Ukkia ei ole koskaan kiinnostanut kuin oma napa, ja esim. lastenlasten synttäreitäkään ei "muista" = ei vaan tarvitse lahjaa ostaa. Menossa parisuhde numero 6 eron jälkeen. Nyt sielläkin "akka" kuulemma uhkailee heittävänsä kevään korvalla pihalle, vaikka "hän on niin auttanut ja plää plää". Me kai taas kesäksi saamme pyynnön majoittaa 72 v. ukko, joka ei pysy missään hänelle hommatussa asunnossa, vaan hommaa aina uuden naisen jostain korvesta, jonka luona bunkkaa ilman vuokraa ja ruuanmaksua. Ja soittaa pojalleen valituspuheluita siitä, miten mikään ei ole ikinä hyvin. Huoh. No me emme majoita, painukoot mökinrähjäänsä. Mies on oppinut hyviä tekosyitä...
Ukolle 600 euron vuokra yksiöstä on liikaa kuulemma, vaikka siihen tulee asumistuki mukaan ja vuokraksi tulisi noin 400 euroa, niin sekin on ihan liikaa. Näppiin saa eläkettä 1100 ja jatkuva vinkuna miten tuo eläke on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin pieni. Ilmaiseksi pitäisi saada asua.
Kyseli mm. taannoin tosissaan, ottaisiko anoppi hänet takaisin tyhjään huoneeseen asumaan (anopilla kolmio) ja halusi anopin puhelinnumeron. Joka on salainen. En antanut, sanoin suoraan että ex-rouvasi, josta olet eronnut 25 vuotta sitten, on kieltänyt antamasta. Yritti lapsiltakin urkkia sitä...teinit onneksi älyää jo eikä antaneet.
Etäännytä ap itsesi.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini käyttää siskoani likasankonaan. Minä olen pannut rajat. Sen takia olemme etäisempiä, mutta voi voi.
Miksi et puolusta siskoasi? Vaikenemalla ja sivusta seuraamalla tuet äitisi toimintaa. Siskosi ymmärtää sen, ennemmin tai myöhemmin, usko vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini käyttää siskoani likasankonaan. Minä olen pannut rajat. Sen takia olemme etäisempiä, mutta voi voi.
Miksi et puolusta siskoasi? Vaikenemalla ja sivusta seuraamalla tuet äitisi toimintaa. Siskosi ymmärtää sen, ennemmin tai myöhemmin, usko vaan.
No höpöhöpö, siskoni on ihan aikuinen, fiksu ihminen, joka tekee omat ratkaisunsa. Kukin on vastuussa omista ihmissuhteistaan. Sisko on kyllä aivan tietoinen siitä, että ei ole pakko viettää aikaa tai voisi pyytää lopettamaan. Hänellä on voimia kuunnella, minulla ei. Siskoni kyllä ymmärtää ihan itse ja tälläkin hetkellä eikä tarvitse minua itseään hoivaamaan.
Ihmeellistä tämä uhriutuminen. Eikö sille äidille voi ihan suomeksi sanoa, että ei kiitos tätä, ja jos ei usko, niin sitten minimoidaan kanssakäyminen.
Minun äitini on 64-vuotias ja työelämässä vielä, hänellä on myös paljon ystäviä. Silti laittelee minulle koko ajan viestejä, että hänellä ei ole enää paljon aikaa jäljellä kun on niin vanha, ja jos en nyt vietä paljon aikaa hänen kanssaan niin en ehkä koskaan voi sitä sitten enää tehdä (koska hän kuolee vanhuuttaan pois). Syyllistämisen kuningatar on hän. Noita viestejä tulee sekä tekstarilla, meilissä että watsappissa.
Vierailija kirjoitti:
Aatelkaa. Sitten kun äitinne kuolee niin ei vie enään energiaa!
Oma äitini oli 54 syntynyt ja minä 30 vuotias kun äiti kuoli äkillisesti ihan muutama minutti viimeisen puhelumme jälkeen.
Niin! Aatelkaa! Kyllä nyt kaikkien pitää kestää olla äitiensä likasankoina, kiusattavina ja piinattavina, koska kohtahan ne äidit saattaa kuolla ja lopettaa sen kiusaamisen! Sitten ei enää saa kiusaamista mistään osakseen, niin kyllä nyt kiittämättömät pas*at teidän tulee osata nauttia siitä piinaamisesta!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini käyttää siskoani likasankonaan. Minä olen pannut rajat. Sen takia olemme etäisempiä, mutta voi voi.
Miksi et puolusta siskoasi? Vaikenemalla ja sivusta seuraamalla tuet äitisi toimintaa. Siskosi ymmärtää sen, ennemmin tai myöhemmin, usko vaan.
No höpöhöpö, siskoni on ihan aikuinen, fiksu ihminen, joka tekee omat ratkaisunsa. Kukin on vastuussa omista ihmissuhteistaan. Sisko on kyllä aivan tietoinen siitä, että ei ole pakko viettää aikaa tai voisi pyytää lopettamaan. Hänellä on voimia kuunnella, minulla ei. Siskoni kyllä ymmärtää ihan itse ja tälläkin hetkellä eikä tarvitse minua itseään hoivaamaan.
Ihmeellistä tämä uhriutuminen. Eikö sille äidille voi ihan suomeksi sanoa, että ei kiitos tätä, ja jos ei usko, niin sitten minimoidaan kanssakäyminen.
Kuulostaa syntipukki-kultainen asetelmalta.
Mun äiti vaahtosi ja raivosi puhelimessa tutuista ja heidän teoistaan (itse tehnyt myös vastaavia ja pahempiakin juttuja, mutta niitä tietysti pitäisi aina ymmärtää...) ja kun ilmoitin, että en jaksa enää kuunnella enkä oikeastaan olla niin yhteyksissäkään, niin sain kuulla, kuinka "hänkin on joutunut kuuntelemaan minun murheitani ja työasioitani". En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Olenko turhista valittaja ja epäreilu, kun en jaksa hänen käytöstään, en tiedä? Mielestäni hänen raivoamisensa ja ihmisten haukkuminen oli kuitenkin jo jotain täysin asiatonta. Samanlailla hänkin on avautunut työongelmistaan mulle ja se on ollut eri juttu, ihan ok ja niissä olen koittanut auttaa ja kuunnella.
Mulla on samaa vikaa, että oon taipuvainen sellaiseen yleiseen ahdistuneisuuteen ja pakkoajatuksiin. Joku aika sitten tajusin, että äitini taitaa olla isossa roolissa mielentilassani. Toisaalta haluaisin olla yhteyksissä häneen, mutta toisaalta sitten taas kun ajattelen, miten hän aina vaikuttaa minuun, en haluakaan ja tulee halu pysytellä vain kaukana. :,-( Tulee sellainen olo, että paetkoon ken voi...
Äiti on syntynyt -56 ja minä -80. Äidinäiti on syntynyt 20-luvun alussa. Kun hänellä oli välit solmussa veljeni kanssa, äiti uhkaili häntä hyppäävänsä sillalta. Minä sanoin hänelle, että soitan ambulanssin, jos puhuu tuollaisia ja turha uhkailla tuollaisessa huomionhakumielessä. Minuun hän nyt yrittää vedota sillä, kuinka on kuulemma sydän vaivannut viime aikoina. Alkoholikin maistuu, mutta ongelmaa ei kuulemma hänellä ole... En tiedä, mitä pitäisi tehdä ja mitä ajatella... Välillä surettaa, välillä suututtaa, välillä itkettää, välillä raivostuttaa. Pitäisikö koittaa sopia vai pitäisikö vain antaa olla. Sen kuitenkin tiedän, että hänen kanssaan ei taida voida puhua niinkuin normaalin ihmisen ja tuntuu, että oma mielenterveys ei vain enää oikein kestäisi mitään "ylimääräistä"...