Lue keskustelun säännöt.
Rumankaunis vai ihan ok-näköinen rumilus?
03.04.2017 |
Miten määrittelisitte otsikossa mainitut kuvaukset? Uskoisin itse sopivan jompaankumpaan tai molempiinkin. En ole ikinä ollut yksiselitteisen viehättävä tai hyvännäköinen. Lapsena sukulaiset naureskelivat ulkonäölleni, koulussa oli silmälasit ja isot nököhampaat ja etuhampaitteni välissä oli rako, joka sittemmin kasvoi umpeen. Silti jotkut pitivät nättinäkin suurehkoine silmineni ja paksuine hiuksineni. Noin 12-vuotiaana olin jopa todella ruma, hiukseni alkoivat rasvoittua ja ne roikkuivat jotenkin oudon näköisinä ja silmälasini olivat paksut, ryhti huono ja olin hintelä laiheliini ja lauta.
Joskus lukiolaisena aloin muuttua nätimmäksi ja 18-19-vuotiaana jotkut pitivät kauniinakin. Tosin kasvonpiirteeni ovat hieman epäsuomalaiset. Vähän päälle 20-vuotiaana olin jopa mallinakin. Jossain vaiheessa taas nörttivaihde tuli päälle ja kuljin likaisissa hiuksissa ja reikäisissä vaatteissa. Kolmekymppisenä olin taas viehättävä parin vuoden ajan. En tajua tuota logiikkaa tuossa vaihtelussa. Olen aina tuntenut jotain syväänpiintynyttä itseinhoa ja häpeää ulkonäöstäni, tiedän, että voisin operoida itseäni hieman keskiverrommaksi aika helposti. Vartaloni on sopusuhtainen ja hoikahko ollut aina, muttei mitenkään erityisen hemaiseva tai huippunaisellinen. Mutta miten saatan olla joskus tosi viehättäväkin? En ole kaunis, mutten täysin rumakaan varmaankaan. Enkä edelleenkään tiedä, mikä nuo vaihtelut on saanut aikaan. Miten muuttuisin kauniimmaksi tästä epämääräisyydestä? Haluaisin nimittäin löytää itselleni puolison...
Kommentit (3)
Itsetuntoasia tuo varmaan pitkälti on. Rumia naisia ei ole olemassakaan, jokainen on omalla tavallaan kaunis. Eikä toisaalta paraskaan ulkoinen kauneus kompensoi sisäisen kauneuden puuttumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkaa kuulostaa vakavalta psyykkiseltä ongelmalta, johon ehkä psykoterapialla voisi vaikuttaa. Rumuus on pääsi sisällä ja koska huono itsetunto yleensä näkyy ulospäin huonona ryhtinä ja anteeksipyytelevänä olemuksena jääkin muiden varjoon, vaikka olisi kuinka potentiaalia olla huomattu ja hyvännäköinen. Pään sisältä nuo yleensä kumpuaa. Mua kiusattiin koulussa pahasti ja pidin itseäni epämiellyttävän näköisenä pitkään ja edelleenkin on välillä kausia jolloin en pidä itseäni kauniina, vaikka monet kehuneet mun ulkonäköä nykyään kauniiksi ja kroppaa hyväksi. Olen kärsinyt myös syömishäiriöstä vuosien ajan, kun kuvittelin olevani lihava, vaikka en sitä koskaan ole ollut. Pikkuhiljaa alkanut itsetunto kohota vuosien myötä ja iän kartuttua ( olen kohta kolmekymppinen ) ja olen alkanut panostaa enemmän ulkonäkööni. Psykoterapiaan olen myös menossa, jotta pääsisin kokonaan eroon koulukiusaamisen aiheuttamista traumoista. Rohkeasti vaikka työterveyslääkärin jutuille, itsekin sain sitä kautta apua.
Jotkut mua hieman muistuttavat kulkevat ryhdikkäästi ja itsevarmasti tuolla ja postaavat itsestään kuvia someen. Ja heillä saattaa olla miesystävä tai aviopuoliso. Joskus sellainen hämmästyttää, kun siis eivätkö he muka häpeä vastaavia piirteitään? Miten mä muuttuisin normaalimmaksi, jotta pääsisin itseinhostani irti? Olen aina pukeutunut "tylsän näköisiin ja -värisiin" peittäviin ja mahdollisimman huomiota herättämättömiin vaatteisiin sekä hiukseni ovat olleet pääosin maantienruskeat. Ajattelen aina, ettei mun kropalla voi pitää mekkoja, hameita, avokaulaisia paitoja, värikkäitä vaatteita, ihonmyötäisiä vaatteita, huomiotaherättäviä kuoseja. Yritän sulautua taustaan ja olla huomaamaton, vaikka olisin hoikka ja hyvässä kunnossa. Aina on jotain vikaa, jota yritän peitellä. Häpeän ja inhoan itseäni. On vain todella vaikeaa löytää tällaisena ketään. Haluaisin rakkautta elämääni kuitenkin. :'(