Tajusin että MIKÄÄN mun elämässä ei ole mennyt kuten oon toivonut/suunnitellut

Mullakin "mikään ei mennyt niin kuin piti"-elämä, mutta positiivisessa mielessä.

Ehkä sunkin pitäisi vaan alkaa elämään sitä elämää, joka sulla on ja lopettaa se "paremman" tavoittelu.

Niin tuttu tunne osittain, että saa vain pisaran siitä, mistä on haaveillut ja mitä tavoitellut. Sitten huomaat, että juna on mennyt.

Toivon niin, että joku olisi kertonut ja opettanut mulle nuorena jotain elämän realiteeteista. Ehken sitten olisi leijunut niin unelmissani, vaan minkä sittenkään voi. Huonomminkin voisi olla. Monesta asiasta olen kiitollinenkin elämälle, mutta kyllä näin 40+ iässä alkaa osa junista olla jo mennyt, eikä unelmoi enää niin suuria.

Ei ole mullakaan mennyt. En olisi 10 vuotta sitten arvannut olevani 27-vuotiaana tällaisessa elämäntilanteessa, jossa kaikki tuntuu ihan tyhjältä ja merkityksettömältä. Opinnot on ihan vaiheessa, työelämässä eteneminen ei suju lainkaan, ihmissuhteet heikoissa kantimissa ja ravaan terapiassa saadakseni pääni kasaan. Masennus, ahdistuneisuushäiriö ja pakko-oireisuus diagnooseina. Pahinta on tajuta, etten tunne itseäni yhtään ja pelkään suunnattomasti etten olekaan sellainen kuin mitä olen kuvitellut.

Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Se on jo ihan väärä lähtökohta elämälle,että kuvittelee voivansa suunnitella etukäteen mitä tekee ja miten elämä tulee menemään.

Lähtökohta pitäisi olla se,että ei ole muuta kuin tämä hetki. Ei tiedä onko huomenna edes elossa. Suunnitelmat muuttuu ja elää kaikilla. Pitää olla joustava ja sopeutua siihen elämän virtaan. Jos yksi ovi sulkeutuu,toinen avautuu. Pitää vaan osata nähdä ne mahdollisuudet ja nauttia niistä pienistä arjen asioista. Kummasti sen muistaa sitten jos joutuu sairaalaan kovissa kivuissa ja menettää liikuntakykynsä. On oikeasti onni olla kivuton,juoda kahvia ja lähteä kävelylle omilla jaloilla.

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Se on jo ihan väärä lähtökohta elämälle,että kuvittelee voivansa suunnitella etukäteen mitä tekee ja miten elämä tulee menemään.

Lähtökohta pitäisi olla se,että ei ole muuta kuin tämä hetki. Ei tiedä onko huomenna edes elossa. Suunnitelmat muuttuu ja elää kaikilla. Pitää olla joustava ja sopeutua siihen elämän virtaan. Jos yksi ovi sulkeutuu,toinen avautuu. Pitää vaan osata nähdä ne mahdollisuudet ja nauttia niistä pienistä arjen asioista. Kummasti sen muistaa sitten jos joutuu sairaalaan kovissa kivuissa ja menettää liikuntakykynsä. On oikeasti onni olla kivuton,juoda kahvia ja lähteä kävelylle omilla jaloilla.

Näin on. Muutama vuosi sitten jouduin aivovamman takia (MS-tauti) yhtäkkiä mm. liikuntakyvyttömäksi ja pitkäksi ajaksi sairaalaan. Parannuin vammasta kokonaan, Jumalan kiitos, ja voin sanoa, että joku tavallinen aamukahvin juominen ja lenkille lähteminen on suuri ilon aihe, edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Se on jo ihan väärä lähtökohta elämälle,että kuvittelee voivansa suunnitella etukäteen mitä tekee ja miten elämä tulee menemään.

Lähtökohta pitäisi olla se,että ei ole muuta kuin tämä hetki. Ei tiedä onko huomenna edes elossa. Suunnitelmat muuttuu ja elää kaikilla. Pitää olla joustava ja sopeutua siihen elämän virtaan. Jos yksi ovi sulkeutuu,toinen avautuu. Pitää vaan osata nähdä ne mahdollisuudet ja nauttia niistä pienistä arjen asioista. Kummasti sen muistaa sitten jos joutuu sairaalaan kovissa kivuissa ja menettää liikuntakykynsä. On oikeasti onni olla kivuton,juoda kahvia ja lähteä kävelylle omilla jaloilla.

Näinhän se on, mutta sitten kun vertaa elämäänsä sellaisiin onnenpekkoihin, jotka saavat kaiken. Itseasiassa he saavat normielämän, mutta vaikkei saisi puoliakaan toivomistaan asioista, niin kumpa jaksaisi nähdä elämän silti arvokkaana. Jos vaikka on toivonut lapsia, eikä ole saanut, niin tekee sitten kaikkea, mitä lapsia saaneet eivät pysty ehkä tehdä ja harrastaa. Ehkä vähän mauttomasti sanottu tuo edellinen, kun itselläni on lapsia, mutta vaikka lapsiaan rakastaa, niin kyllä ne myös rajoittavat. Vievät myöskin viimeiset hiluni taskuista ja mahdollisuuden mennä ja harrastaa tai tehdä edes kunnolla töitä. Pitää vielä sanoa tähän, että oma valinta, ennen kuin joku muu ehtii. Sitäkin on saanut kuulla vaikeina aikoina.

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Se on jo ihan väärä lähtökohta elämälle,että kuvittelee voivansa suunnitella etukäteen mitä tekee ja miten elämä tulee menemään.

Lähtökohta pitäisi olla se,että ei ole muuta kuin tämä hetki. Ei tiedä onko huomenna edes elossa. Suunnitelmat muuttuu ja elää kaikilla. Pitää olla joustava ja sopeutua siihen elämän virtaan. Jos yksi ovi sulkeutuu,toinen avautuu. Pitää vaan osata nähdä ne mahdollisuudet ja nauttia niistä pienistä arjen asioista. Kummasti sen muistaa sitten jos joutuu sairaalaan kovissa kivuissa ja menettää liikuntakykynsä. On oikeasti onni olla kivuton,juoda kahvia ja lähteä kävelylle omilla jaloilla.

Näin on. Muutama vuosi sitten jouduin aivovamman takia (MS-tauti) yhtäkkiä mm. liikuntakyvyttömäksi ja pitkäksi ajaksi sairaalaan. Parannuin vammasta kokonaan, Jumalan kiitos, ja voin sanoa, että joku tavallinen aamukahvin juominen ja lenkille lähteminen on suuri ilon aihe, edelleen.

Paranit siis täysin aivovammasta ja MS-taudista? Nyt meni vähän överiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen saavuttanut kaiken mistä nuorena haaveilin ja nyt nelikymppisenä olotila on, että tässäkö kaikki? Tästä ne extreme-harrastukset ja sivusuhteet lähtee...

Minä tajusin hiukan yli kolmekymppisenä, etten minä halunnutkaan sitä aikaisemmin haluamaani elämää.

Suurta murhetta siitä  seurasi, kaikki kotipaikkakuntaa ja uraa myöten meni uusiksi, kuten parisuhdekin.

Muutaman vuoden päästä kaikki loksahti kohdilleen ja nyt on kaikki hyvin.

Ymmärrän hyvin sanonnan, että varo, mitä toivot, saatat saadakin sen.

Eikö mikään?

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Se on jo ihan väärä lähtökohta elämälle,että kuvittelee voivansa suunnitella etukäteen mitä tekee ja miten elämä tulee menemään.

Lähtökohta pitäisi olla se,että ei ole muuta kuin tämä hetki. Ei tiedä onko huomenna edes elossa. Suunnitelmat muuttuu ja elää kaikilla. Pitää olla joustava ja sopeutua siihen elämän virtaan. Jos yksi ovi sulkeutuu,toinen avautuu. Pitää vaan osata nähdä ne mahdollisuudet ja nauttia niistä pienistä arjen asioista. Kummasti sen muistaa sitten jos joutuu sairaalaan kovissa kivuissa ja menettää liikuntakykynsä. On oikeasti onni olla kivuton,juoda kahvia ja lähteä kävelylle omilla jaloilla.

Näin on. Muutama vuosi sitten jouduin aivovamman takia (MS-tauti) yhtäkkiä mm. liikuntakyvyttömäksi ja pitkäksi ajaksi sairaalaan. Parannuin vammasta kokonaan, Jumalan kiitos, ja voin sanoa, että joku tavallinen aamukahvin juominen ja lenkille lähteminen on suuri ilon aihe, edelleen.

Paranit siis täysin aivovammasta ja MS-taudista? Nyt meni vähän överiksi.

:D Kyllä, niin tapahtui. Minulle tuli MS-taudin relapsi, joka johti mm. liikuntavammaisuuteen n. kuukaudeksi, mutta liikuntakykyni palasi täydellisesti, Jumalan kiitos. Kaikki kyseisen aivovaurion aiheuttamat vammat parantuivat.

Tiedätkö, mikä on MS-tauti? Googlaa 'relapsoiva-remittoiva MS-tauti', jos kiinnostaa tietää enemmän.