On siis muitakin, jotka eivät viihdy kahviloissa?!

Tai sitten ei..

Itse tykkään käydä kyllä mutta vain rauhallisena aikana kun on paljon pöytiä vapaina. En myöskään mene liian avoimelle paikalle istumaan vaan mieluummin etsin paikan jossa on vähän suojassa.

Mä en viihdy yhtään. Muutenkin välttelen kaikkia julkisia paikkoja aina kun voin. Vapaa-aikani vietän mieluummin koirieni kanssa luonnossa kuin missään kaupungilla. Asun 8 km päässä Helsingin keskustasta, mutta eipä ole muuta kuin työasioissa tullut keskustassa käytyä varmaan 5 vuoteen. Ei vaan kiinnosta ja inhoan tungosta ja hälinää. 

Kahvini juon mieluiten kotona itsekseni, tai töissä samalla kun teen töitä.

Tykkään kyllä kahviloista, jos ne on rauhallisia eikä sellaisia missä koko ajan ramppaa ovi ja jengi pälättää kovaan ääneen. Harmi että moni kivan oloinen kahvila on liian pieni tai sisustuksessa on ajateltu enemmän miltä se näyttää kuin sitä onko asiakkaan mukava istua pöydän ääressä, tuoli saattaa olla keikkuva ja hutera ja pöytä tosi pieni. Tietysti kahvilalle aina parempi jos on suuri asiakasvaihtuvuus päivän aikana eikä kukaan varaa yhtä pöytää tunniksi, juo vaan sen kahvin pikaisesti ja ehkä syö sämpylän. Ja Helsingissä tilatkin on monesti rajalliset, jotkut paikat on sellaisia että asiakaspöytiä mahtuu ehkä kaksi tai kolme, ja muuten myydään take awayta. Hipsteripaikkoihin en aina uskalla mennä, ajattelen etten ole tarpeeksi cool sinne koska olen ihan tavallinen täti vain  :D

Huhhuijaa tuota lausetta : " ...ajattelen etten ole tarpeeksi cool sinne koska olen ihan tavallinen täti vain " .

Tuossa kuvastuu vähän sitä, mitä olen huomannut uskovaisena ihmisenä tässä maailmassa juurikin olevan, eli roolit, naamarit, identiteetin muodostuminen sen mukaan, mihin luokkaan kuuluu sosioekonomisen taustan kannalta tai itsensä mielestä.

Me uskovat emme identiteetiltämme kuulu mihinkään taustaan tai luokkaan. Meitä ei määrittele opettaja, kaverit, ympäristö, yhteiskunnallinen asema eikä meidän tarvitse vetää mitään roolia.

Meidät määrittelee kristittyjen Jumala, joka loi meidät. Olemme äärettömän arvokkaita kaikki ja meille on suunnitelma jokaiselle. Raamatun lupaukset kuuluvat meille ja me olemme hyväosaisia Hänessä, kun meistä pidetään huolta. Me olemme hoviväkeä, Kuninkaan lapsia!

Ei ole tullut mieleenkään kahvilassa pelätä, onko tilaa tai tuijotetaanko minua. Päin vastoin, en välitä yhtään, kuka istuu pöydässäni ja toisaalta välitän, mutta niin päin että saan taas hymyillä jollekulle arvokkaalle ja ihanalle ihmiselle. Jos on täyttä, en ehkäpä mene sellaiseen paikkaan sitten, voihan sitä katsoa vähän, mahtuuko sinne enää.

En ole kahvila ihmisiä, asun maalla. Kaupunkiin ajaessani kuitenkin nautin suunnattomasti ihmisten seurasta ja minulla on vain hauskaa.

Voisikohan tuo jännitys/pelko/kahviloiden inho johtua vaan koulukiusaamisesta, traumoista ja huonosta itsetunnosta? Siis toki on normaaliakin, ettei tykkää julkisista paikoista, mutta tarkoitan nyt ihan oikeaa jännitystä julkisilla paikoilla.

Jostainhan nuo johtuu. Ei kukaan synny ahdistusneuroosi potilaaksi vaan se kehittyy kokemusten kautta.

Jatkan vielä, että millä itse ap mittaisit oman identiteettisi tai sen, tuijotetaanko sinua halveksuvasti vai ei? Ei aikuiset tuntemattomat tuijottele ketään noin. Jos joku nyt joskus niin tekisikin, niin hänhän ei ole sivistynyt eikä ihan kunnossa henkisesti.

Omaan arvoonsa vaan sellainen. Minä en ole käynyt vielä mitään kouluja loppuun, asun kyllä harvinaisemmassa ja nätissä satavuotiaassa hirsitalossa, mutta meillä on taas kulkupelinä käytetty Opel sekä vanha mersun rähjä paku.

Kuljen koirien kanssa rähjäisissä vaatteissa lenkillä, ja toisinaan puku päällä kaupungissa. Olen kotoisin köyhästä alkoholistiperheestä ja minua ei tuettu mihinkään.

Nyt opiskelen yliopistossa. Olen naimisissa sivistyneen miehen kanssa, joka ei ole ihmeemmin kouluja käynyt ja on miljonääriperheestä.

Mekin olemme varmasti tänään alimpaa luokkaa ja ylihuomenna ylintä.

Voimme näyttää miltä tahansa muiden silmissä.