Lue keskustelun säännöt.
Vapaaehtoisesti lapseton mies miettii: mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin siedän lapsia mutta sitä mahdottomammaksi ajatus isyydestä myös käy
28.03.2017 |
Kolmikymppisenä lapsettomana miehenä en kyllä näe mitään kadehdittavaa lapsia hankkineiden kavereideni elämäntavassa, vaikka moni skidi onkin ihan vekkuli. Varmaan jonkinlaista henkistä kasvua ja itsensä löytämistä.
Kommentit (84)
Minä, 37v vela nainen, voin omasta puolesta kertoa lapsikokemusten määrästä. Minulla on aina ollut paljon nuorempia serkkuja, joiden kanssa lapsena ja nuorena piti viettää paljon aikaa. Toisen asteen oppilaitoksessa olin harjoittelussa perhepäivähoidossa useamman viikon. Sen jälkeen olen luonnollisesti kohdannut lapsia julkisilla paikoilla, ja satunnaisesti esim. sukujuhlissa, kavereilla jne. En muista elämäni varrelta yhtä ainoaa positiivista lapsikohtaamista. Etenkin tuo harjoittelu perhepäivähoitajalla oli erittäin negatiivinen kokemus. Ennen sitä olin ajatellut että ehkä joskus voisin harkita lasten tekoa, mutta kun vietin lasten kanssa sitten kunnolla aikaa harjoittelussa, sen loputtua "vihasin" niitä penskoja (ok, viha on huono termi, mutta en nyt keksi muutakaan vaihtoehtoa sille tunteelle että olin äärimmäisen helpottunut ettei tarvitse enää niitä kersoja nähdä saatika hoitaa enää ikinä). Jokainen lapsikokemukseni on siis saanut minut epätykkäämään (suomeksi ei ole järkevää käännöstä termille dis-like) lapsista yhä enemmän ja enemmän.
En sitten tiedä josko tuo epätykkäyskäyrä jonkin lapsialtistusmäärän jälkeen kääntyisikin päinvastaiseen suuntaan, mutta epäilen. En ainakaan niin hullu ole, että alkaisin omia lapsia tekemään sillä ajatuksella, että jospa niistä pitäisi - koska jos ei, niin mitäs niille sitten tekisi :o?! En usko että lapsista pitämättömyyteni siis johtuu siitä etten vain ole ollut lasten kanssa "tarpeeksi", vaan se on ihan henkilökohtainen, synnynnäinen ominaisuuteni. Ja toisin kuin ap, minä en edes siedä niitä iän myötä enemmän, vaan päinvastoin, kaikki se riekkuminen ja kiekuminen ja puljaaminen ärsyttää päivä päivältä enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, lupaava alku ketjulle, fiksusti aloittava ap, joka rauhallisesti kirjoittaa miten itse on päättynyt elämään lapsettomana. Sitten hän alkaakin rähistä ja nostella egoaan ihmiselle, joka ei häntä arvostellut, kertoi vaan tehneensä toisenlaisen päätöksen...
Ja nyt paasailee lastenhankinta päätöksen moraalisesta arvosta.... Voi silmien pyöritys ja mäkin kun meinasin kirjoittaa, että niin jokaisella on oikeus päättää mitä elämältään haluaa eikä kukaan ole siinä oikeutettu arvostelemaansitä vääräksi... Nyt ap vähättelee itse niitä jotka sen lapsen haluavat..
Onneksi olkoon ap, melkein läpäisit täyspäisestä ihmisestä. Menit itse sitten arvostelemaan toisen valintoja, mitä sinulle taas ei saisi tehdä...
Ja näille jotka heittelee ilmoille kuinka moni mies oikeasti haluaa isäksi... No sitähän kun ei voi tietää. Luulisi, että niille joille lapsettomuus on oikeasti tärkeää, käyttäisivät kortsua ja eivät eläisi parisuhteessa saatikka avioliitossa lapsiensa äidin kanssa. Ja ennen kuin kukaan maukuu, että tekee kyseisen valinnan säilyttääkseen patisuhteensa... No sitten on turha itkeä kaatuneen maidon perään. Suomi on loppujen lopuksi vapaa maa, mutta aikuiset ihmiset jotka kitisee kuin pahaiset kakarat.. Huoh... Miettisivät oikeasti loppuun asti ennen kuin toimisivat. Ei lastaan saa hylätä vaan siksi ettei enää tai alunperinkään huvittanut...
Vierailija kirjoitti:
No eihän siinä sitten sen kummempaa. Kukin tyylillään. Jos ei halua lapsia, niin ei ole pakko hankkia niitä.
Minunkin piti asiaa muutama vuosi harkita, kun vaimo alkoi asiasta puhumaan. En tuntenut erityistä vauvakuumetta, enkä tuntenut sisäsyntyistä kaipuuta vauvan hoitamiseen. Mutta ajattelin sen pidemmän aikavälin kautta: haluanko, että minulla on isoja lapsia sitten kun olen 40 tai 50? Haluanko, että minulla on aikuisia lapsia sitten, kun olen vanha? Haluanko ehkä joskus mahdollisuuden lastenlapsiin? Harkinnan jälkeen päädyin siihen, että vastaus on kyllä. Joten ei kun lapsia tekemään! :)
Jos perheenisän homman hoitaa kunnolla, niin sehän on aika kokonaisvaltaista puuhaa niin rahan- kuin ajankäytön suhteen. Perheen eli lasten ja vaimon hyvinvointi ja tarpeet täytyy järkevissä rajoissa asettaa etusijalle, ja omat halut taka-alalle. Tietysti omasta fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista täytyy pitää huolta, jotta jaksaa hoitaa hommansa työelämässä ja kotona.
Vanhemmuus on (toivottavasti) tietoinen valinta ja valittu elämäntyyli. Toisaalta, sen intensiivivaihe ei kestä yhden lapsen osalta "kuin" parikymmentä vuotta, ja sen jälkeen sitä lähinnä toivoo, että olisi hoitanut hommansa sen verran hyvin, että aikuinen lapsi haluaa vielä olla tekemisissä. ;)
T: yksi nelikymppinen perheenisä, useampi lapsi, vanhimmat jo teinejä
Tosi fiksu kirjoitus. 👍🏼
Kunpa lainaamasi kirjoittaja antaisikin noin selvän vastauksen. Mutta sellaista ei ole tulossa. On selvää, että maalitolpat siirtyvät sen mukaan, mitä lapseton itsestään paljastaa. Jos lapseton on alakoulun opettaja, se ei kelpaa, koska kouluympäristössä ei tietenkään voi kohdata lapsia aidosti. Jos lapsettomalla on kummilapsi, jota hän näkee kerran kuussa, ei sekään kelpaa, koska yhden lapsen perusteella ei voi päätellä mitään. Ja niin edelleen.
Jos tuo kommentoija oikeasti uskoisi siihen, mitä hän on ketjuun kirjoittanut, hänen ei olisi niin vaikea selttää, mitä oikeastaan tarkoittaa. Mutta kun jää kiinni väitteistä, joihin ei itsekään oikein usko, kiusaus väistellä ja mitätöidä toista kasvaa usein liian suureksi. -ap