Lue keskustelun säännöt.
Sinä vanhempi, joka "et joutunut luopumaan mistään" hankittuasi lapsia – minkälaista elämää oikein elit?
21.03.2017 |
Kommentoin toiseen ketjuun, että jos minä saisin lapsia ja jatkaisin elämää samaan malliin, lapseni otettaisiin huostaan alle viikossa. Ymmärrän täysin, että jollakulla se eniten vaativa juttu elämässä on työväenopiston jumppa kerran viikossa, ja sellaiseen elämään lapsi solahtaa varmaan paljon helpommn.
En kuitenkaan oikein osaa kuvitella, miten on fysiikan lakienkaan mahdollista ottaa hoidettavakseen jokin lapsen kokoinen projekti ilman, että se on jostakin muusta pois. Aikaa ja rahaa kun on meillä jokaisella rajoitettu määrä.
Jos olet sellainen aika–avaruusjatkumoa venyttävä supermamma, etkä ole joutunut luopumaan harrastuskerroistasi, yksinolotunneistasi, kahdenkeskisistä hetkistäsi puolison kanssa,kahvilla ja kaljalla käynneistäsi, kaveritapaamiskerroistasi, jokaviikonloppuisista pitkään nukkumisista puolisosi kanssa, seksistä milloin ja missä tahansa, osastakaan shoppailubudjettiasi tai yleisestä elämän heppoudesta ja huolettomuudesta, haluaisin tosissani kuulla, miten se on mahdollista.
Olen kyllä valmis myös hyväksymään, ettei tämä ole oikeasti mahdollista, mutta yritetään!
Kommentit (328)
Minusta parisuhteessa joutuu luopumaa paljon enemmästä kuin saadessaan lapsen. Parisuhteessa joutuu luopumaan vapaudestaan ja oikeudestaan olla minä. Omat rahat, omat tavat, omat ystävät - kaikki ne joutuu määrittelemään uudestaan suhteessa toiseen.
En ymmärrä ihmisiä, jotka tarvitsevat toisen ihmisen suojakseen matkalle Siperiaan tai eivät huomaa, miten paljosta joutuvat luopumaan käpertyessään toisen kainaloon nukkumaan. Mitä elämää on sellainen, missä töiden jälkeen ei voi tehdä mitä haluaa vaan pitää lähteä treffeille, kun toinenkin nyt sattuu kaupungissa olemaan. Kun suhde ei pysy kasassa, jos ei leikitä, että vielä seurustellaan.
Ap:n kuvaus parisuhteesta tuntui minusta vankilalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
onko se luopumista jos tekee edellä mainittuja asioita vain harvemmin? Tai että jos niiden asioiden eteen joutuu näkemään vähän enemmän vaivaa ja järjestelemään?
Kyllä se on, kun väite kuuluu, ettei ole "joutunut luopumaan yhtään mistään" ja voi elää "juuri sellaista elämää kuin ennenkin". Kaikille on selvää, ettei vanhempana tarvitse luopua kaikesta kokonaan, mutta eiköhän jokainen ymmärrä, että treffi-ilta kerran puolessa vuodessa valtavan logistiikan ja järkkäilyn jälkeen on aika eri asia kuin spontaani treffi-ilta töiden jälkeen, kun kumpikin sattui olemaan kaupungilla töiden jälkeen, tai että perheloma on eri asia kuin Trans-Siperia kahdestaan reput selässä. -ap
Parisuhde on paljon enemmän kuin treffi-ilta. Jos olet puolisosi kanssa vasta seurusteluasteella, niin älä hanki lapsia, vielä ei ole niiden aika!
Jaa, että sitten kun parisuhde on "enemmän" ja vakavampaa, niin lasten hankinta tulee automaattisesti mukaan kuvioon? Eikö parisuhde voi olla vakava, vaikka lapsia ei olisikaan ja vaikka siinä parisuhteessa kumppanit pitävät spontaaneista treffeistä ja muusta yhdessä tekemisestä (ilman lapsia)?
Vierailija kirjoitti:
Riittävästi ikää ja elämistä niin ei tee mieli enää riekkua öitä kaupungilla. Ei intohimoisia harrastuksia, jotka vievät paljon aikaa. Vain yksi lapsi ja mies tasavertainen vanhempi. Hyvä tulotaso = mahdollisuus matkustaa tasokkaasti. Osallistuvat, auttavaiset, eläkkeellä olevat isovanhemmat. Näillä eväillä on pystynyt jatkamaan dinkkuelämää lapsiperhe-elämänä varsin vähäisin muutoksin.
Tylsä elämä on jatkunut tylsänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siksi koen etten ole joutunut luopumaan paljosta.
Kiitos osallistumisestasi. Haussa oli kuitenkin tällä kertaa vanhempi, joka ei ole joutunut luopumaan "mistään", mikä ei juryn mukaan ole aivan sama asia kuin "paljosta". -ap
Ei ole olemassa ihmissuhdetta, jossa ei joutuisi luopumaan jostain. Yleensä omasta ajasta.
Tai kerro, millainen sinun mielestäsi on parisuhde, jossa et luovu yhtään mistään - toimiiko se?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
onko se luopumista jos tekee edellä mainittuja asioita vain harvemmin? Tai että jos niiden asioiden eteen joutuu näkemään vähän enemmän vaivaa ja järjestelemään?
Kyllä se on, kun väite kuuluu, ettei ole "joutunut luopumaan yhtään mistään" ja voi elää "juuri sellaista elämää kuin ennenkin". Kaikille on selvää, ettei vanhempana tarvitse luopua kaikesta kokonaan, mutta eiköhän jokainen ymmärrä, että treffi-ilta kerran puolessa vuodessa valtavan logistiikan ja järkkäilyn jälkeen on aika eri asia kuin spontaani treffi-ilta töiden jälkeen, kun kumpikin sattui olemaan kaupungilla töiden jälkeen, tai että perheloma on eri asia kuin Trans-Siperia kahdestaan reput selässä. -ap
Parisuhde on paljon enemmän kuin treffi-ilta. Jos olet puolisosi kanssa vasta seurusteluasteella, niin älä hanki lapsia, vielä ei ole niiden aika!
Jaa, että sitten kun parisuhde on "enemmän" ja vakavampaa, niin lasten hankinta tulee automaattisesti mukaan kuvioon? Eikö parisuhde voi olla vakava, vaikka lapsia ei olisikaan ja vaikka siinä parisuhteessa kumppanit pitävät spontaaneista treffeistä ja muusta yhdessä tekemisestä (ilman lapsia)?
Mistä jouduit luopumaan aloittaessasi parisuhteen 😈
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhdellä tutulla saattaa ollakin ettei ole joutunut luopumaan mistään. Isovanhemmat osallistuvat joka päivä perheen lasten huoltamiseen. Lapsensa ovat lähes joka viikonloppu isovanhemmilla. Tuttavan vanhemmat ovat eronneet, joten isovanhempia on kolmessa paikassa ja näin ei pääse yksi mummo tai vaari ylirasittumaan, kun kierrättävät vuoroja. Vähän erikoiselta vaikuttaa näin ulkopuolisesta, että onko jotain mielenterveysongelmia vai miksi lapset on niin paljon muualla kuin kotona. Ja tietty tulee mieleen, että miltä se lapsista tuntuu, kun ei ole oikeastaan koskaan viikonloppuisin kotona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
onko se luopumista jos tekee edellä mainittuja asioita vain harvemmin? Tai että jos niiden asioiden eteen joutuu näkemään vähän enemmän vaivaa ja järjestelemään?
Kyllä se on, kun väite kuuluu, ettei ole "joutunut luopumaan yhtään mistään" ja voi elää "juuri sellaista elämää kuin ennenkin". Kaikille on selvää, ettei vanhempana tarvitse luopua kaikesta kokonaan, mutta eiköhän jokainen ymmärrä, että treffi-ilta kerran puolessa vuodessa valtavan logistiikan ja järkkäilyn jälkeen on aika eri asia kuin spontaani treffi-ilta töiden jälkeen, kun kumpikin sattui olemaan kaupungilla töiden jälkeen, tai että perheloma on eri asia kuin Trans-Siperia kahdestaan reput selässä. -ap
Parisuhde on paljon enemmän kuin treffi-ilta. Jos olet puolisosi kanssa vasta seurusteluasteella, niin älä hanki lapsia, vielä ei ole niiden aika!
Jaa, että sitten kun parisuhde on "enemmän" ja vakavampaa, niin lasten hankinta tulee automaattisesti mukaan kuvioon? Eikö parisuhde voi olla vakava, vaikka lapsia ei olisikaan ja vaikka siinä parisuhteessa kumppanit pitävät spontaaneista treffeistä ja muusta yhdessä tekemisestä (ilman lapsia)?
Ei automaattisesti, mutta ei seurustelusuhteeseen mahdu lapsia! Kun molemmilla on oma koti, omat kaverit, omat harrastukset ja oma elämä, on kiva käydä treffeillä ja olla 100% juuri siinä. Mutta kun asutaan yhdessä jaetaan tiskit ja vastuut, elämä muuttuu toisenlaiseksi. Treffivaihe on mukavalla tavalla vastuutonta, lupausta tulevasta. Jos pariskunta jumittuu siihen, on se merkki pelosta mennä eteenpäin. Ei välttämättä hankkimaan lapsia vaan hyväksymään toinen ihminen sellaisena kuin hän on eikä ikuisesti treffikumppanina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika aikaa kutakin. Olen tervehtinyt suurella ilolla tätä muuttunutta elämääni kolmen lapsen myötä, ottihan se aluksi koville, muutama vuosi meni sumussa. Piti käydä se läpi, että niin monet asiat jäivät taakse, monesta asiasta piti luopua. Alkaen omasta kehonkuvasta aina vapaa-ajan viettoon, jopa omasta fyysisestä tilasta piti luopua, asuuhan kotonani nyt 3 uutta ihmistä. En koskaan pitänyt itsetarkoituksena, että elämäni ei saisi muuttua, oikeastaan pikemminkin halusin, että elämäni muuttui. Pidän jotenkin outona ajatusta, ettei elämä vääjäämättä muuttuisi vanhemmuuden myötä. Ainakin minun elämäni muuttui, ja hyvä niin. Olen onnellinen.
Mietitään omia vanhempiamme. Miten erilaista elämää he viettäisivät nyt, jos eivät olisi saaneet lapsia? Ja mistä he joutuivat luopumaan, kun kasvattivat meidät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä olen myös aina ihmetellyt. Ollaan mekin esim oltu ulkomailla lasten kanssa, mutta ne on ollut enemmän sellaisia lomamatkoja, ei samanlaisia seikkailuja niinkuin ennen lapsia. Lapsia kun ei yksinkertaisesti uskalla viedä ihan mihin vaan, enkä tieten tahtoen halua viedä heitä esim malaria-alueelle. Lisäksi rakastetaan sukeltamista ja sitä ei tietenkään voida tehdä kuin vuoropäivinä, jollei palkattaisi joku hoitaja mukaan matkalle. Lisäksi parhaat paikat on tosi hankalan matkan päässä, joten parin-kolmen vuorokauden matkustamisen sijaan valitsee lasten kanssa mielummin suoran lennon Krabille... On se minusta jonkin moista luopumista.
Vierailija kirjoitti:
Aika aikaa kutakin. Olen tervehtinyt suurella ilolla tätä muuttunutta elämääni kolmen lapsen myötä, ottihan se aluksi koville, muutama vuosi meni sumussa. Piti käydä se läpi, että niin monet asiat jäivät taakse, monesta asiasta piti luopua. Alkaen omasta kehonkuvasta aina vapaa-ajan viettoon, jopa omasta fyysisestä tilasta piti luopua, asuuhan kotonani nyt 3 uutta ihmistä. En koskaan pitänyt itsetarkoituksena, että elämäni ei saisi muuttua, oikeastaan pikemminkin halusin, että elämäni muuttui. Pidän jotenkin outona ajatusta, ettei elämä vääjäämättä muuttuisi vanhemmuuden myötä. Ainakin minun elämäni muuttui, ja hyvä niin. Olen onnellinen.
Ketju ei tainnut koskea sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole olemassa ihmissuhdetta, jossa ei joutuisi luopumaan jostain.
Kiitos! -ap
Olin asunut vuosia ulkomailla ja kyllästynyt, muuttanut siis takaisin Suomeen. Alkoholia käytin nuorena ja baareilin liikaakin, nykyään en käytä ollenkaan.. Kävin töissä, liikuin luonnossa, vietin aikaa miehen kanssa kotona tai ulkona esim syömässä.. Mitäs muuta? Mistään noista en joutunut luopumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietitään omia vanhempiamme. Miten erilaista elämää he viettäisivät nyt, jos eivät olisi saaneet lapsia? Ja mistä he joutuivat luopumaan, kun kasvattivat meidät?
Huikean hyvä pointti. Tässä voidaan olla syvällisen psykologisen ilmiön äärellä: miten omaa elämää katsoo eri tavalla kuin ulkopuolisen.
Veikkaan, että suurin osa sanoisi, että on mahdoton kuvitella omien vanhempiensa olevan samassa pisteessä nyt, jos he olisivatkin jääneet lapsettomiksi. Jos ajattelet noin, sehän nimittäin tarkoittaisi, ettei sinulla tai sisaruksillasi olisi ollut mitään vaikutusta vanhempiesi elämään. Aika hullu ajatus! Kyllä vanhemmuus vaikuttaa ihmisen elämänkulkuun valtavasti, ja minä olen ollut esikoisena suuri muutos vanhempieni elämässä.
Tätä taustaa vasten on kaksin verroin kummallista, että jotkut vanhemmat väittävät elämänsä jatkuvan "aivan samanlaisena lasten jälkeenkin". Olikohan oma äitini samaa mieltä 1980-luvun lopulla? -ap
Vierailija kirjoitti:
Tätä olen myös aina ihmetellyt. Ollaan mekin esim oltu ulkomailla lasten kanssa, mutta ne on ollut enemmän sellaisia lomamatkoja, ei samanlaisia seikkailuja niinkuin ennen lapsia. Lapsia kun ei yksinkertaisesti uskalla viedä ihan mihin vaan, enkä tieten tahtoen halua viedä heitä esim malaria-alueelle. Lisäksi rakastetaan sukeltamista ja sitä ei tietenkään voida tehdä kuin vuoropäivinä, jollei palkattaisi joku hoitaja mukaan matkalle. Lisäksi parhaat paikat on tosi hankalan matkan päässä, joten parin-kolmen vuorokauden matkustamisen sijaan valitsee lasten kanssa mielummin suoran lennon Krabille... On se minusta jonkin moista luopumista.
Pakko kompata tätä. Samahan se on ihan vaikka kotona vietetyn loman kanssa, pahimmassa tapauksessa loma-aika on rankempaa kuin töissä oleminen jos on lapsia. Joo, on kiva viedä lapsia paikkoihin ja nautin suuresti heidän kokemistaan elämyksistä, mutta perheloma on kuitenkin aivan eri asia kuin oma loma, jolloin ei ole mitään velvollisuuksia mihinkään suuntaan ja voit vaikka maata rannalla koko päivän jos siltä tuntuu.
Oon joutunut luopumaan vapaudestani lapsien jälkeen, mikä joinakin päivinä vituttaa, ja saatan jopa miettiä et elämä ois vaan niin paljon helpompaa ilman lapsia.
Nimenomaan se minkä menettää, on vapaus olla tekemättä mitään ellei huvita, tai tehdä mit mieleen tulee just tässä ja nyt. Kaipaan tuota suuresti, ja kyllähän sen saa takas sit kun lapset on isoja.
Siis mistä sä ap olet keksinyt että on ihmisiä jotka ei luovu mistään kun lapset tulee kuvioihin? Ja mitä ihmeen merkitystä sillä on sulle miten kenenkin elämä muuttuu ja mistä syistä?? Heittelet näsäviisaita kommenttejasi, ja kun joku on samaa mieltä kanssasi, toivottelet kaikkea hyvää 😄 😃 Luuletko että sun toivottelut kiinnostaa ketään täällä?? Et sä niin merkittävä henkilö sentään täällä av:lla ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietitään omia vanhempiamme. Miten erilaista elämää he viettäisivät nyt, jos eivät olisi saaneet lapsia? Ja mistä he joutuivat luopumaan, kun kasvattivat meidät?
Huikean hyvä pointti. Tässä voidaan olla syvällisen psykologisen ilmiön äärellä: miten omaa elämää katsoo eri tavalla kuin ulkopuolisen.
Veikkaan, että suurin osa sanoisi, että on mahdoton kuvitella omien vanhempiensa olevan samassa pisteessä nyt, jos he olisivatkin jääneet lapsettomiksi. Jos ajattelet noin, sehän nimittäin tarkoittaisi, ettei sinulla tai sisaruksillasi olisi ollut mitään vaikutusta vanhempiesi elämään. Aika hullu ajatus! Kyllä vanhemmuus vaikuttaa ihmisen elämänkulkuun valtavasti, ja minä olen ollut esikoisena suuri muutos vanhempieni elämässä.
Tätä taustaa vasten on kaksin verroin kummallista, että jotkut vanhemmat väittävät elämänsä jatkuvan "aivan samanlaisena lasten jälkeenkin". Olikohan oma äitini samaa mieltä 1980-luvun lopulla? -ap
Tuo elämä jatkuu samanlaisena kuin aina ennenkin tulee käyttöön välittömästi, kun kimppuun iskee vela kauhistelemaan ettei hän ainakaan halua lapsia, koska mikäään ei saa muuttua... päätyen aina inkeri ankeiseksi 😂
Vierailija kirjoitti:
Olin asunut vuosia ulkomailla ja kyllästynyt, muuttanut siis takaisin Suomeen. Alkoholia käytin nuorena ja baareilin liikaakin, nykyään en käytä ollenkaan.. Kävin töissä, liikuin luonnossa, vietin aikaa miehen kanssa kotona tai ulkona esim syömässä.. Mitäs muuta? Mistään noista en joutunut luopumaan.
Mutta nykyään joudut aikatauluttamaan luonnossa liikkumisen miehen tai lapsen rytmien mukaan, ulkona syömiseen ottamaan joko lapsen mukaan jolloin ettei vietä niinkään kahdenkeskistä aikaa, tai hommaamaan hoitopaikan jne. Aika iso muutos kuitenkin, kaikki tekeminen vaatii järjestelyjä aivan eri tavalla.
Oikeastaan nyt voin toteuttaa itseäni enemmän kuin ennen lapsia. Paljon enemmän aikaa itselle ja omille mielihaluille kuin töitä tehdessä. Toki tää varmaan muuttuu sitten kun palaan töihin. Mies on yrittäjä ja paljon kotona, yritys pyörii omalla painollaan ja tuo ihan mukavasti rahaa. Voisi tuoda enemmänkin, mutta arvostaa enemmän vapaata. Just näin on hyvä.
Riittävästi ikää ja elämistä niin ei tee mieli enää riekkua öitä kaupungilla. Ei intohimoisia harrastuksia, jotka vievät paljon aikaa. Vain yksi lapsi ja mies tasavertainen vanhempi. Hyvä tulotaso = mahdollisuus matkustaa tasokkaasti. Osallistuvat, auttavaiset, eläkkeellä olevat isovanhemmat. Näillä eväillä on pystynyt jatkamaan dinkkuelämää lapsiperhe-elämänä varsin vähäisin muutoksin.