Olen ADD- (ja ehkä asperger-) nainen ja minusta tuntuu usein kuin minua pidettäisiin epäilyttävänä

Vierailija kirjoitti:

Ripustautuminen? kirjoitti:

Oli tarkoitus avata tästä aihe, mutta kun kerran tässä keskustellaan ADHD:stä, niin laitan vähän aiheen vierestä kysymykseni tähän.

Eli aikuinen tuttavani on todella ripustautuva. Todella. Tuntuu, että hän valitsee aina muutamia ihmisiä, joihin takertuu ja joille vuodattaa ongelmiaan. Olen yksi niistä. Emme edes oikeastaan tunne oikeasti toisiamme.

Nyt hän epäilee, että hänellä on ADHD. Selittyykö tuo takertuva käytös myös ADHD:lla?

Tarkoitus ei ole loukata ketään. Auttaisi vain jaksaamaan.

En usko että tuo on ADHD:ille mitenkään erityisesti tyypillinen piirre. On vaan muuten osa juuri hänen persoonaansa. 

Tuosta voisi kyllä yrittää jotenkin hellävaraisesti sanoa ihmiselle, tai sitten ottaa etäisyyttä kun ei jaksa. Voi olla että tämä ihminen ei meinaan ollenkaan tajua olevansa toisten mielestä liikaa ripustautuva ja voisi jopa muuttaa käytöstään jos tajuaisi sen. Joskus vaan, jos on esim. hyvin vähän ihmissuhteita, huomaamattaan voi sitten kuormittaa liikaa niitä vähiä ihmisiä joita ympärillä on.

Ok kiitos. Sanottu on vähän kaarrellen omiin kiireisiin ja juttuihin vedoten. Täytyy olla sitten suorempi. Hän niin helposti ymmärtää toisia väärin ja ottaa itseensä, että olen ollut varovainen, koska en haluaisi loukata häntä tai riidellä. Yritän senkin uhalla nyt sitten vaan olla suorempi.

Mäkin oon tollanen. Kaikki ikäänkuin karsastaa mua. Oon kai niin pelottava.

Olen kokenut samanlaista, varsinkin työelämässä. Usein tuntuu, kuin minun sanojani ei uskottaisi, kuin olisin aina epäilyksen alla. Jos olen esim. huomannut jonkin minusta johtumattoman virheen jossain prosessissa, minun on vaikea saada asiaani esille. Tuntuu, että ensimmäiseksi epäillään aina, että oken itse töpeksinyt ja minua aletaan "opettaa". Minun pitää esittää todella järeitä todisteita, että minua uskottaisiin. Minun täytyy yrittää kertoa todella johdonmukaisesti ja yksityiskohtaisesti, miten huomasin asian, mitä tein ennen sitä ja sen jälkeen. Ja usein tämäkään ei auta. Asiaan yleensä puututaan vasta sitten, kun joku toinen huomaa saman ongelman. Tämä on todella hämmentävää. Osasit pukea hienosti sanoiksi sen, mitä minäkin olen näissä tilanteissa tuntenut. On pelottavaa, miten sosiaaliset koodit määräävät sen, mitä näemme ja kuulemme. Itse olen jo sen verran kauan tullut näiden asioiden kanssa toimeen, että selviän kyllä. Lapsena ja nuorena tämä satutti enemmän.

Joskus kaupassa huomaan, että minua epäillään myymälävarkaaksi tai muuten pahanteossa olevalle. Lääkärissä, jos selitän esimerkiksi ahdistustani, oireitani vähätellään. Jos kerron, jonkun tosiasian, esimerkiksi sen, että joku tehtävä pitäisi tehdä tietyllä tavalla, kukaan ei usko. Tai sitten, jos en tiedä jotain ja sanon etten tiedä, toiset pitävät mua vilpillisenä. Ilmeet ja sanat ovat ilmeisesti toisiinsa sopimattomia. Turhauttavaa.

tuttua mullekin (:

Jep, tää on niin tuttua. Kotona nyt ovat jo oppineet lukemaan minuakin mutta työelämässä on yhtä ...vettiä.

Pitää olla samanlainen tukka, samanlaiset kamppeet, samanlaiset ajatukset. Muuten oot outo ja epäilyttävä.

Pelle Miljoonan sanoin, suomalainen suvaitsevaisuus on kuin silmäneula.PRKL

Jännä tuo että monella muulla on ongelma tulla vakavasti otetuksi, kun taas minulla on päinvastainen, eli minut otetaan haudanvakavasti aina, ja minua jopa liikaa kunnioitetaan "guruna" omituisuuteni takia. 

Olen it-alalla ja kieltämättä, olen tosi hyvä koodari. Mutta niin on moni muukin, eikä niitä silti sillä tavalla kunnioiteta kuin minua. PELÄTÄ ja kunnioiteta, joista ensinmainittu ei ole järin toivottavaa... Joku joskus sanoi että minua pidetään huippuälykkäänä ja siksi pelottavana. Ehkä yhdistelmä käsityksestä huippuälykkäänä, ja sitten myös tahtomattomasta sosiaalisesta kömpelöydestä ja töksähtelevyydestä on erityisen pelottava kombinaatio ihmisessä. 

Mutta usein minua kyllä surettaa, että minusta ei pidetä, koska minua pelätään ja minua pidetään luultavasti sellaisena, että pidän ainoastaan itseäni osaavana ja toisia tunareina. Vaikken oikeasti ollenkaan ajattele niin, mutta kun en osaa sitä tunne- ja eleilmaisua joten tulen töräyttäneeksi asiat raakoina asioina mitä pidetään tylynä :(

- 19

Vierailija kirjoitti:

Työpaikalla, opinnoissa, kaupassa käydessä aina tuntuu kuin minua jotenkin epäiltäisiin. Tiedän, että intonaationi voi olla poikkeavaa, että silmiin katsominen on vaikeaa ja en jaksa aina laittaa hiuksia tai meikkejä kunnolla. Saatan ilmoittaa asiani todella monotonisesti ja asiakeskeisesti enkä viesti ollenkaan tunteilla. Aistiherkkyydet tekevät minusta usein ulkomaailmassa stressaantuneen ja jos jokin tunne minusta tahattomasti välittyy niin se on ehkä ahdistuneisuus.

Olen kokenut ettei minua oteta tosissaan esimerkiksi lääkärillä käydessä ja juttujani epäillään tai luullaan vitseiksi. Minun tuntuu olevan erittäin vaikea vakuuttaa muita ihmisiä siitä, että olen tosissani asiani kanssa. Vaikka antaisin todella pätevät järkiperusteet sille, miksi minua kannattaa uskoa, huomaan usein, etten voi silti saada vakuutettua ketään. Vaikka näyttäisin, että on yksinkertaisesti mahdotonta, että asia edes olisi millään muulla tavalla kuin miten sen kerron, ihmiset karttavat asiaani kuin magneetin samanvarauksellista päätä.

En pysty ymmärtämään, mitä ihmettä silloin ihmisten päässä liikkuu. Esimerkiksi jos kerron että minulla on ollut ongelmia jonkun verkkotilauksen kanssa, ja näytän todisteiden kanssa, että ongelmat eivät ole omaa syytäni, minua ei silti uskota. En ymmärrä miten kukaan voi uskoa toisin jos joku näyttää esimerkiksi screenshottien kanssa, että on toiminut aivan asiallisesti ja että vika on ollut verkkokaupan päässä. Mitä siinä tilanteessa edes tapahtuu? Joskus tuntuu, että tulen melkein hulluksi kun yritän ymmärtää tuollaisia tilanteita, ne tuntuvat niin järjenvastaisilta. On jopa pelottavaa, että jokin sosiaalinen voima voi olla niin voimakas, etteivät ihmiset usko vaikka olisi kaikki maailman todisteet asiasta. Eikö "tavallisia ihmisiä" pelota tuollainen yhtään? Siis että ihmisiä arvioidaan heidän sosiaalisen suoriutumisensa perusteella eikä todisteiden perusteella? Tuohan avaa ovet vaikka minkälaisille huijauksille jos sitten joku sattuukin onnistumaan olemaan sosiaalisesti pätevä. Toisaalta hyvä puoli tässä on se, että vapaammassa porukassa juttujani pidetään helposti viihdyttävinä, koska jostain syystä puheisiini liitetään jotain hauskaa vaikken itse edes näkisi sitä niin.

En koe kuitenkaan olevani sosiaalisesti naiivi tai etten osaisi lukea muiden ihmisten tunteita. Mielestäni huomaan hyvin nopeasti kun minua aletaan katsoa alta kulmien. En vain pysty siinä vaiheessa parantamaan olemustani mitenkään niin, että voisin viestittää, ettei minua tarvitse epäillä mistään. Tiedän esimerkiksi aina jos joku opettaja on ärsyyntynyt minuun, ja samalla sen, etten voi saada siitä kurssista 5. Toisaalta osaan myös tunnistaa sen, jos joku opettaja pitää minusta, ja antaa hyvän arvosanan. Ärsyttää, etteivät opettajat kuitenkaan tunnu itse huomaavan, että heillä on tietty asennoituminen, joka vaikuttaa heidän arvosteluunsa. Suoriutumiseni on kuitenkin hyvin tasalaatuista ja välillä jopa nolottaa saada "liian hyvä" arvosana vain siksi, että on onnistunut tekemään vaikutuksen. Se on oikeasti niin sattumankauppaa, kenelle sen vaikutuksen onnistuu tekemään ja kenelle ei.

En tiedä mitä haen tällä. Ehkä haluaisin saada ihmisiä ajattelemaan, että se joku vähän kummallisesti käyttäytyvä ihminen ei ole välttämättä pahat mielessä. Minua myös kiinnostaa oikeasti, mikä saa ihmiset uskomaan enemmän sosiaalisia signaaleja kuin todisteita.

Tutkitusti nonverbaalilla viestinnällä on todella paljon merkitystä eli asioita tulkitaan sen kautta. Eli ei se, mitä sanot vaan miten sen sanot, ratkaisee paljon. Ja ihmiset tekevät myös etukäteisoletuksia esim. pukeutumisen perusteella.  Jos on syystä tai toisesta sosiaalisesti kömpelö eli ei osaa lukea tilanteita tms. niin saa monesti vieroksuntaa osakseen. Sama tietenkin jos ihan tiedostaen rikkoo normeja, kirjoittamattomia sääntöjä, joita on olemassa ja joita ei yleensä tunnisteta esim. työ- tai opiskelupaikalla.

Tapasin kerran miehen, josta tuli itselleni aluksi  hyvin epäaito vaikutelma enkä ymmärtänyt aluksi että miksi. Kun keskustelimme mies kertoi, että hänellä on asperger-piirteitä ja on vuosien myötä opetellut paljon vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa.  Itselleni oli helpotus, että sain selityksen sille, miksi ensivaikutelma oli sellainen. Hän siis osasi keskustella tms. hyvin, mutta kasvoilta ei välittynyt tunteita. 

Luulen, että ongelma on itse asiassa suht yleinen vrt. menet vaikka terveydenhoitajan vastaanotolle kipeänä niin jos et ns. näytä olevasi kipeä tulkitaan että et ole niin kipeä, vaikka kuvaisit sanallisesti oireesi kuinka tarkkaan tahansa. 

Olen sitä mieltä, että tuosta ei pitäisi kuitenkaan välittää niin paljon ts. uskon, että me kaikki törmäämme ks. tilanteisiin ainakin joskus. Eli joku ihminen ei pidä meistä tai tulkitsee käytöksen omalla tavallaan. Eli joko voit opetella muiden kielen tai keskittyä itse olemaan sellainen kuin olet, muista välittämättä. Tai vaikka kertomalla tietyissä tilanteissa, että sinulla on tällainen ja siksi käyttäydyt niinkuin käyttäydyt. Osa ymmärtää, osa ehkä ei. 

Sosiaalisesti taitavat eivät ole välttämättä kaikista älykkäämpiä muuten mutta pärjäävät juuri sosiaalisuutensa vuoksi. Yksi mikä tuli vielä mieleen on se, että huumori myös yhdistää - ja erottaa - ihmisiä aika paljon. Tietyntyyppinen huumori - esim. ironia tai sarkasmi - vaatii myös tilannetajua ja vivahteiden ymmärtämistä. Tästä jää helposti ns. ulos porukasta, jos ei tajua, mille muut nauravat tai miksi. Tai jos ottaa itse tilanteet hyvin kirjaimellisesti, on se toisista huvittavaa. 

Et ole yksin AP! Kiitos alotuksestasi, sain siitä vertaistukea. Sosiaalinen koodisto on mulle hankala myös.

Miesystäväni taas osaa laskea luikuria noin vain ja on mahtava tarinankertoja, ja kaikki pitävät hänen sanomistaan hersyvän kepeänä ja hauskana.

Itse taas en osaa edes valehdella. Jotkut pitävät muakin hauskana, kun tahattomasti sanon kai jotain huvittavaa. En tiedä mikä on sopiva määrä katsoa silmiin ja joudun todella keskittymään mitä toiset puhuu, että saan jotain selkoa.

Tämä maailma on ekstroverttejen ja "normaalien".

Japanissa arvostetaan päinvastaisia piirteitä, pitäisikö muuttaa sinne? :D

Käyttäjä2079 kirjoitti:

Kommentoin vain otsikkoa:

Varmaan pidetäänkin. ADD ja Asperger aiheuttavat käytöstä, joka vaatii ympäristöltä totuttelua. Se on mielestäni ymmärrettävää ja menee kyllä ohi.

Ja tulee välillä takaisin, kun on stressiä tms. Ilmiö johtuu välittäjäaineiden puutteesta ja kyvyttömyydestä tulkita ilmeitä ja tunteita. T. Adhd-äidin( jolla asperger- piirteitä) tytär

Onhan se tavallaan pelottavaa.

Samaan asiaan suhtaudutaan eri tavalla riippuen siitä, kuka ja miten asian tuo esille.

Leikitään että on asia, joka on VÄHÄN ikävä. Jos joku ylireagoi asiaan sanomalla sitä TODELLA ikäväksi, niin häntä pilkataan ja väitetään, ettei asia ole YHTÄÄN ikävä. Otetaan siis liioiteltu mielipide-ero sen sijaan, että keskityttäisiin totuuteen.

Esim. haiseva piereskely julkisesti on vähän ikävää, muttei mikään kauhea asia.

Henkilö 1: "Hyi *****, toi pieras. Järkyttävää!"

Henkilö 2: "Mitä se haittaa? Kyllä ihminen saa piereskellä ihan vapaasti."

Henkilö 3: "No, kyllähän täällä vähän pahalta haisee, mutta ei sille aina voi mitään, jos pierettää."

Henkilö 2: "Siis sä puolustat Henkilö 1:tä!?"

Toinen esimerkki mielipiteen "ääripäistämisestä": Henkilö katsoo missikisoja pitäen kaikkia osallistujia kauniina. Kuitenkin hänen mielestään osallistujista vähiten kaunis voittaa. Hän ihmettelee: "Mutta tuohan on ruma, kauhee hevosnaama!"

Eksyin ehkä vähän poluilta.

Niin, kyllähän AV:lläkin huomaa, että suhtautuminen toiseen (onko se kiva tyyppi vai ei) vaikuttaa siihen, miten tosissaan sen sanomiset otetaan. Mäkin saan vaihtelevasti tosi myötätuntosia vsstauksia ja sitten taas pilkkaa. Riippuu varmaan ihan siitä, miten ärsyttävältä ihmiseltä vaikutan milloinkin.

Sama asia on välillä pilkan ja välillä myötätunnon aihe.

Tohon vikaan lauseeseen otetaan esimerkiksi huono itsetunto.

Jos avaudun huonosta itsetunnosta, voin odottaa suht ymmärtäväisiä vastauksia, muiden samanlaisten kokemuksia yms.

Mutta jos koen ongelmaksi jonkin asian, koska mulla on huono itsetunto, enkä itse ole maininnut huonoa itsetuntoa, niin vastaajat tuovat tuon huonon itsetunnon vähän epäkohteliaasti esille. Yhtäkkiä se onkin pilkan aihe.

nro 33

up

Joku kirjoitti huumorista. Onko muille tuttuja sellaiset tilanteet, joissa tuntuu että teitä opetetaan olemaan hauskoja. Esim. joku kertoo jonkun vitsin tai hauskan lohkaisun ja sen jälkeen: "Vähän huumoria pitää olla" "Ei saa ottaa elämää liian vakavasti". Ja jotenkin tuntuu, että nuo sanat on aina osoitettu minulle.

Itse kyllä muelestänu ymmärrn hyvin huumoria. Tajuan vitsit ja sarkasmin helposti. Ilmeisesti sisäumen kokemus ei vain välity ulospäin ja muut ajattelevat, että olen tosikko. Monesti käy niinkin, että jos sanon jotain mielestäni hauskaa, se otetaankin ihan tosissaan(!) Tai sitten kuluu muutama sekunti, ennekuin vitsi menee perille vitsinä. Olen ajatellut, ett tmäkin johtuu siitä, että olen ulkoinen habitus ja sanat eivät ehkä kohtaa. Siksi monesti jätän vitsitkin sanomatta, ettei niitä vain tulkita väärin.

Tuttu juttu täälläkin. Yritin saada lapselle oikeaa diagnoosia kahden vuoden ajan, mutta minua ei uskottu ja puheitani vähäteltiin. Sitten tehtiin kunnon tutkimukset, ja hupskeikkaa olinkin ollut oikeassa koko ajan. Olen sosiaalisesti todella taitamaton ja siksi epävarma, jonka takia ulosantiani ei oteta vakavasti ja tulkitaan väärin jne. Koska olen sosiaalisesti tyhmä, minua pidetään muutenkin tyhmänä. Vaikka todellisuudessa olen älykkyys- ja kykytestien mukaan huomattavasti keskivertoa parempi joissakin asioissa. Ihmiset yleisesti ottaen syrjivät minua ja pitävät outona, pelottavana, ylimielisenä. Vaikka todellisuudessa olen kaiken tuon vastakohta, en vaan osaa reagoida ihmisten puheisiin ja eleisiin oikein, enkä osaa viestiä asioitani muille kuten ihmiset normaalisti. Aina silloin tällöin tulee väärinkäsityksiä, esim. olin kuulemma katsonut yhtä ihmistä vähätellen ja arvostelevasti, ja hän oli loukkaantunut asiasta. Itse vaan ihmettelen, miten ihmeessä joku on voinut tulkita minua sillä tavalla. Kai sitten monotoninen ilme ja puhe vaikuttavat jotenkin ylimielisiltä. En osaa muuttaa asiaa, jos yritän, niin se vaikuttaa ainoastaan erittäin teennäiseltä ja oudolta.

Mun tyttärellä (10v) on add dg ja asperger epäily.... surulliselta tuntuu, että aikuisenakin on aina se erilainen ja poikkeava😟

Nyt ei montakaan kaveria ole, koulussa kiusataan, ei tosiaan ymmärrä huumoria, sosiaaliset tilanteet vaikeita, oman toiminnan ohjaus alle kouluikäisen tasolla ym.

Olen aina vähän toivonut, että iän myötä helpottaisi, mutta tuo kuulostaa niin surulliselta...😢

Saa kyllä paljon apua ja tukea, mutta eihän tosiaan aina voi tukihenkilön kanssa kulkea!!

Vierailija kirjoitti:

Mun tyttärellä (10v) on add dg ja asperger epäily.... surulliselta tuntuu, että aikuisenakin on aina se erilainen ja poikkeava😟

Nyt ei montakaan kaveria ole, koulussa kiusataan, ei tosiaan ymmärrä huumoria, sosiaaliset tilanteet vaikeita, oman toiminnan ohjaus alle kouluikäisen tasolla ym.

Olen aina vähän toivonut, että iän myötä helpottaisi, mutta tuo kuulostaa niin surulliselta...😢

Saa kyllä paljon apua ja tukea, mutta eihän tosiaan aina voi tukihenkilön kanssa kulkea!!

Se on jo iso asia, että ongelmien tausta on ymmärretty. Muutoin tyttö voisi kasvaa ajatukseen, että on jotenkin huonompi ja tyhmempi kuin muut. Mitä vahvuuksia hänellä on? Mistä hän pitää ja missä voi kokea onnistumista? Niitä asioita kannattaa huomata ja vahvistaa, koska mun mielestä se vie eteenpäin myös niitä heikompia asioita. Hyvällä itsetunnolla pötkii pitkälle ja jaksaa tsempata.

Mulla on samanlainen olo usein. Ei diagnooseja, mutta varmaan jotain asperger-piirteitä ainakin. Tai mitä lie.

Usein tuntuu, että pelkään että "jään kiinni". Odotan jatkuvasti, että muut huomaavat minun tekevän jotain väärää, tai että olen jotenkin outo. Väärillä teoilla tarkoitan lähinnä moraalisia tekoja, eli odotan muiden huomaavan, että olen jotenkin kiero ja pahansuopa. En siis ole sellainen, mutta koen, etten osaa oikein käyttäytyä, mikä saa minut näyttämään kierolta tai ilkeältä.

Olen esimerkiksi todella epävarma lapseni kavereiden vanhempien suhteen: luulen, että he eivät pidä minusta, koska en osaa olla ns. normaali. Siksi arkailen pyytää lapselleni leikkiseuraa.

Joudun myös jatkuvasti pohtimaan, miten käyttäytyä missäkin tilanteessa, mitä sanoa, mikä on sallittua. Ja tosi usein tuntuu, että pieleen menee. Toisaalta tarkkailen herkeämättä sosiaalista normistoa ja pohdin näitä asioita kamalasti, olen hyvin valppaana asennoitumassa eri tilanteisiin ym. Silti ikään kuin epäonnistun jatkuvasti, etenkin koska yritän niin kovasti analysoida tilannetta, ja ulospäin se näyttää siltä etten tajua mistään mitään.

Haluaisin kovasti, että minut tunnettaisiin viehättävänä ja mukavana ihmisenä. Näin ei vaan ole ikinä ollut. Olen aina ollut omituinen, se, joka ei pääse kunnolla sisään porukoihin, jota ei kutsuta mihinkään jne.

Koen että muiden suhtautuminen muhun on jotenkin outoa. Halutaan pitää etäisyys ja mieluummin kommunikoidaan muiden tilassa olevien kanssa.

Joskus olen erehtynyt olemaan rohkeampi, jolloin aistin ihmisissä jonkinlaista vaivautuneisuutta, piilotettua haluttomuutta olla lähelläni. Kun puhun, ihmiset saattavat näyttää jotenkin "hämmentyneiltä".

Tuntuu että ihmisten suhtautuminen ei liity minuun ihmisenä mitenkään, koska luulen osaavani käyttäytyä ns. normaalisti. Luulen siis vian olevan jossain ulkoisessa asiassa. Olenko ruma, haisenko, onko mulla "resting bitch face", eikö ihmiset tiedä mitä sukupuolta olen?

Multa on kysytty mm. miksen hymyile, miksi näytän niin vakavalta, onko kaikki hyvin? Ei siinä muuten mitään, mutta kun mulla oli noina hetkinä ihan kivaa ja jopa omasta mielestäni vieno hymy / ystävällinen ilme naamalla.

Ärsyttää kun muut ei näe minua "oikein", mutten oikein tiedä mitä ne näkee. Joskus nuorena haukuttiin mieheksi, mutta kyllä mut naiseksi tunnistetaan. Ehkä silti jotain epäilyä?

Sitten myös näytän vanhemmalta kuin olen. Sisällä herkkä pikkutyttö, ulkoa...? Vihaisen näköinen mies? Ehkä ihmiset on niin hämmentyneitä, koska käytökseni ei vastaa ulkonäköä?

Jatkuva "identiteettikriisi" päällä.