Mitä mieltä siitä, kun lapsia tehdään 50-vuotiaana?

Samoilla linjoilla. Kiva, kun lapsi on vasta parikymppinen, vanhemmat jo seitsemänkymppisiä.

Sitähän ei kukaan voi tietää kuinka pitkään on lapsen elämässä mukana, teki ne lapset sitten kaksi- tai viisikymppisenä. Kuka tahansa voi kuolla koska tahansa.

Ja kun vanhuuten kuoleminen on se ainut tapa lähteä..

Vierailija kirjoitti:

Sitähän ei kukaan voi tietää kuinka pitkään on lapsen elämässä mukana, teki ne lapset sitten kaksi- tai viisikymppisenä. Kuka tahansa voi kuolla koska tahansa.

Mutta kummallakohan on suurempi todennäköisyys kuolla luonnollisesti (eli sairauteen, ei esim kolarissa) 35v vanhemmilla vai 65v vanhemmilla.

On se lapselle inhottavaa. En tiedä, miten olisin pärjännyt tässä maailmassa, jos nyt 50-vuotias isäni olisikin tällä hetkellä 75 ja mahdollisesti ei edes elossa. On jotenkin ollut vähemmän skarppi viime aikoina, mutta olen pistänyt stressin piikkiin...

Eipä ole minulta pois. Jos on muuten hyvä vanhempi, niin mitä se ikä siinä merkkaa? Lapsi rakastaa jokatapauksessa ja sitä kuolemaa on turha miettiä.

Olen itse 42v ja raskaana. Minua niiiin ärsyttää että aina sanotaan, ettei sitten vanhana jaksa olla isovanhempi ja nuorena pitää tehdä lapset että jaksaa mummoilla.

No, äitini oli 21v kun synnytti minut ja anopi oli 19v kun synnytti mieheni. Kumpikaan ei ole sekuntiakaan jaksanut olla mummo, eli kumpaakaan ei kiinnosta lapsemme, kumpinaan ei ole hoitanut hetkeäkään ikinä, kumpikaan ei ole kiinnostunut lapsenlapsista yhtään.

Sen sijaan oma mummoni, lasteni syntyessä ikä 78v, on ollut tukenani, soitellut, kuunnellut ja antanut minulle sellaista 'sukupolvitukea' naisena mitä en tippaakaan saanut omalta äidiltäni tai anopilta.

Joten minusta on aivan ok että 50v iässä tehdään lapsia. Sanoisin että lapset ovat tuolloin todella haluttuja, toivottuja ja rakastettuja..

Moniko 50-vuotias nainen onnistuu raskautumaan luonnollisesti , vaikka haluaisi?

Jaksaa huolehtia lapsesta ja arvostaa sitä.

En minä ainakaan jaksaisi työpäivän jälkeen olla 5vn äiti.

Vaikka hyvin todennäköisesti, geenien puolesta, elän ainakin 80-90-vuotiaaksi.

55v

Yhden kaverini isä kuoli 73-vuotiaana, kaverini ollessa 21. Kaverini on kertonut, että häntä harmittaa, että isä ei näe kun hän valmistuu, menee naimisiin, saa lapsia...

40-43 vielä menee, mutta kyllä 50v alkaa olla jo liikaa.

Up

Olen itse 40-v ja lapseni 13. Melko hullulta tuntuisi ajatus, että 6-kymppisenä istuisin vanhempainilloissa ja illat sekä viikonloput kuskaisin lasta harrastuksiin. Vauva-aika meneekin varmaan hyvin vähän vanhemmalla iällä, ehkä kärsivällisyyttä ja perspektiiviä on enemmän silloin. Mutta siitä se sitten vasta alkaa.

Jos vanhempi on mukana lapsuudessa, sitten nuoruudessa täysi-ikäisyyteen asti niin kaikki on täysin hyvin. Lähtö tulee yleensä vasta vanhuusiässä.

Mä olen iäkkäiden vanhempien lapsi, äitini oli lähemmäs 50 kun synnyin, ja ihan luomusti sain alkuni.

Asiassa oli hyvät ja huonot puolensa, niinkuin kaikissa. Koulukaverit ihmettelivät isovanhempi-ikäisiä vanhempiani, ja aika usein jotenkin häpesinkin heitä. Toisaalta perheemme taloudellinen tilanne oli tuossa vaiheessa todella hyvä, olen saanut elää varsin varakasta elämää. Nuoruudessa vanhempani taisivat olla aika pihalla siitä, mitä puuhasin.... Olivat liian sinisilmäisiä. Sisarukseni ovat minua 20-25 vuotta vanhempia, eikä meillä ole koskaan ollut kovin läheistä suhdetta.

Isäni kuoli kun olin parikymppinen, äitini muutamia vuosia myöhemmin. Se oli aika rankkaa. Niin nuorena ei ollut valmis hoitelemaan huonokuntoisten vanhempien asioita, puhumattakaan kuolemaan liittyvistä asioista ja sen jälkeisistä asioista. Minä ne kuitenkin läheisimpänä hoidin. Äitini ehti nähdä esikoiseni, toista lastani ei. Tosiaan, elämän tärkeissä hetkissä heitä kaipasin. Toisaalta perin jo nuorena, eikä minulla ole iäkkäitä vanhempia huolehdittavana. Myös kaksi veljeäni ovat jo kuolleet, iäkäs siskoni elää. Siskon kanssa olemme tiiviisti yhteyksissä, mutta suhteemme ei mielestäni ole siskos-suhde, siskoni hyvin herkästi ottaa minua kohtaan sellaisen holhoavan asenteen.

Vierailija kirjoitti:

Yhden kaverini isä kuoli 73-vuotiaana, kaverini ollessa 21. Kaverini on kertonut, että häntä harmittaa, että isä ei näe kun hän valmistuu, menee naimisiin, saa lapsia...

Isän iällähän tässä ei ole merkitystä: vaikka 21-vuotiaan 40-vuotias isä kuolee, kyllä häntäkin harmittaa ettei isä näe hänen elämänsä kulkua.

Vanhemman iät ovat ihan turhaa hifistelyä. Elämä ei mene aina suunnitelmien mukaan. On ihan sama, onko isä 20 vai 55, kunhan lapsi on rakastettu ja huolehdittu. Päiviemme määrä ei ole läheskään aina iästä kiinni. Jos lapsen haluaa varttuneempana niin antaa mennä vaan!

Vierailija kirjoitti:

Yhden kaverini isä kuoli 73-vuotiaana, kaverini ollessa 21. Kaverini on kertonut, että häntä harmittaa, että isä ei näe kun hän valmistuu, menee naimisiin, saa lapsia...

Mutta harmittaako häntä, että sai elämän?

Vierailija kirjoitti:

On se lapselle inhottavaa. En tiedä, miten olisin pärjännyt tässä maailmassa, jos nyt 50-vuotias isäni olisikin tällä hetkellä 75 ja mahdollisesti ei edes elossa. On jotenkin ollut vähemmän skarppi viime aikoina, mutta olen pistänyt stressin piikkiin...

Niin kyllähän sitä viiskymppisenä alkaa jo höperöitymään.

Sitä aina ihmettelen, miksi muita tuntuu tämä asia aina vaan rassaavan. Eikö se ole kunkin oma asia milloin ne lapset tekee. Tämä "huoli" lapsista on vitsi, iäkkäämmillä vanhemmilla on yleensä talous mallillaan ja henkistäkin pääomaa eri lailla kuin parikymppisillä. Mikä lie sitten taustalla, harmittaako kun oma nuori aikuisuus meni lapsia hoitaessa, vai onko tässä taas vain kyseessä erilaisten elämän valintojen paheksunta?

Kuolemasta ei ikinä tiedä. Todella moni kaverini on menettänyt ainakin toisen vanhempansa näiden ollessa nuoria/nuorehkoja.