Tv-ohjelma tai elokuva, joka pelotti teitä lapsena ja jätti traumat?

90-luvun true crime-klassikko Ei vanhene koskaan. Olin n. 10 v. kun näin sen televisiosta. Tapa, jolla Åke Lindman kertoi tapahtuneista rikoksista, oli samaan aikaan karismaattinen ja karmiva. Myös dramatisoinnit saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Aiheutti monia unettomia öitä.

Syvä Joki. Mutta ei sen rai s kaus kohtauksen takia niinkään, vaan sen kohtauksen jossa yksi miehistä näkee unta ja veden alta nousee kuolleen käsi ojossa.

Minun tv:n katseluani ei rajoitettu oikein mitenkään. Minä kun tietysti pienenä nukahdin 20-21 aikaan kuitenkin ja sitä ennen ei telkussa juuri mitään järisyttävää ollutkaan. Muistan sinnitelleeni joskus viikonloppuna esim. Hitchcockin Psykon puoliväliin, mutta sitten tuli nukkumatti. 

No sitten vähän vanhempana, 8-10 v., katseltiin varsinkin viikonloppuna ihan keskiyölle asti ohjelmia. Jännää oli, mutta mitään  traumoja en kyllä saanut, en muista että olisin erityisemmin nähnyt edes unia katsomistani ohjelmista. Yöjuttu oli jännin tuohon aikaan, siinä oli vaikka mitä erikoisia juttuja. 

Kerran kaksi serkkuani tuli meille viikonlopuksi. He eivät saaneet katsoa tv:tä klo 20.30 jälkeen ja muutenkin heillä oli tiukempaa. No, meidän kanssa he tietysti sitten katsoivat myöhäisohjelmiakin, jopa Yöjutut, se oli tuplajännää heille, valvoa ja katsella Kiellettyjä. Ja he näkivät viikkokaupalla tietysti painajaisia ja mun vanhemmat haukuttiin pataluhiksi, siinä meni välit lopullisesti, kun mun isä suuttui ja sanoi, että sulkekaa kakaranne vankilaan tmv. Isä uskoi vapaaseen kasvatukseen, elettiinhän 1970-lukua. Joo, ja ihan menestyviä ihmisiä meistä tuli, eipä silti. 

Hälytys 911 (Rescue 911), Gremlins, Erämaan kutsu, Kaukametsän pakolaiset.

En tiedä mikä elokuva oli kyseessä, mutta näin lapsena vahingossa kohtauksen mikä paloi ikuisesti verkkokalvoilleni. Jonkun miehen silmä puhkaistiin kävelykepillä ja silmä vaan turskahti ja roiskui joka puolelle.

Hopeanuoli. Karhut on aina mun painajaisissa edelleen. Aina ilmestyvät yhtäkkiä jostaki jahtaamaan ja ei meinaa karkuun päästä millää kulkuneuvolla:D

Pieni talo preerialla oli  mun lempikirjoja lapsuudessa. TV-sarjassa tuskin mitään siitä jäljellä. Kammottavaa.  Kirjassa kuvattiin ihanasti, miten isä teki puusta lukon oveen, ja miten kuumasta vaahterasiirapista tehtiin karkkeja kaatamalla sitä lumelle...

Joku semmonen missä aina pantiin yök.

Kävin aikuisten huoneessa ja siellä haisi kamalalle... Myöhemmin tiesin, että äiti haisi

Tässä muistin verestämiseksi joukko tosi pelottavia ja traumoja aiheuttavia klassisia lastenohjelmia: Rölli, Alfred J. Kwak, Kaukametsän pakolaiset, Teletapit, Pingu ...

https://yle.fi/a/74-20131699

Muumi ohjelma.

Pikkukakkosen varokaa heikkoa jäätä oli traumatisoiva.

Ja sirkuspellehermanni.

Pekka töpöhäntä oli surullinen mutta ei traumatisoiva.

Outoja voimia ja Hiidenvirta -sarjat. Ne muistan vieläkin vaikka ikää jo lähemmäs 50 v.

Ala-asteella oppilaat koottiin urheilusaliin katsomaan valistusvideota siitä, että junien päälle ei saa kiipeillä, koska voi saada sähköiskun vaikkei koskisi johtoihin. Siinä poika kiipeili junien katoilla ja sitten tuli sähköisku. Tämän jälkeen pelkäsin pitkään kävellä junaradan lähellä menevällä kävelytiellä, koska pelkäsin että jotenkin se sähkö hyppää radan johdoista minuun.

Myös Pelle Hermannin leijuva kepakko oli pelottava.

Se oli joku kauhuleffa, jossa joku oli isketty ulko-oveen kiinni. Sen jälkeen sanoin äidillenikin, että olen alkanut pelätä, johon äiti totesi, että lakkaa katsomasta sellaisia elokuvia. Äiti oli oikeassa, mutta en päässyt kauhujutuista eroon, koska minulla oli riippuvuus katsoa niitä kauhujuttuja. Jopa videovuokraamossa tiedettiin, että tulin kauhuleffaa taas vuokraamaan.

Pääsin riippuvuudesta ja peloista eroon vasta, kun tulin uskoon.

Niitä vanhanaikaisia, epäluonnollisen näköisiä joulupukin naamareita karsastan vieläkin. Kammottavan näköisiä.

Pelkäsin pukkia pienenä, mutta sitten erään kerran tartuin pukkia siitä naamarista ja vedin sen pois. Ja paljastui, että siellä olikin isä. En muista itse tapausta, koska olin silloin alle kouluvuotias, mutta vanhemmat ovat kertoneet, että olen niin tehnyt. Pukkiin en siis ole lapsena sen jälkeen uskonut, vaan olen tiennyt sen pelkäksi naamioleikiksi.