Mä en kestä enää ainuttakaan pettymystä työnhaussa. En vain jaksa. Tänään tuli viisi vuotta työnhakua täyteen!

Sanon jo heti alkuun, etten sano koulutualaa, koska se johtaa aina väärille poluille. Jonkun mielestä on oma moka, jos on kouluttautunut huonosti työllistävälle alalle.

Valmistuin siis viisi vuotta sitten kesällä, aloitin työnhaun maaliskuussa, tarkemmin siis lähetin ensimmäisen työhakemukseni 13.3.2012. Työpaikkoja oli runsaasti ja työllisyysnäkymät näyttivät hyvältä. Tuli hylky, tuli toinen, tuli kolmas. Maaliskuun loppua kohden aloin jo tiivistää tahtia, huhtikuussa aloin huolestua ja toukokuussa olin jo lievästi sanottuna paniikissa. Mitä tekisin kesän jälkeen, kun on tutkintotodistus kädessä, muttei töitä?

Tämän viiden vuoden aikana olen kouluttautunut lisää, tehnyt silppua, pätkää ja projektia. Pisin määräaikainen työsuhde on ollut 3kk. Minuun on oltu äärettömän tyytyväisiä ja olen saanut loistavia ja ylistäviä työtodistuksia, mutta koska työt ovat olleet luonteeltaan projekteja, ei töitä ole ollut tarjota pidemmäksi ajaksi. Yhteensä työpätkiä on ollut vain viisi näiden viiden vuoden aikana.

Olen viiden vuoden aikana lähettänyt lähemmäs 700 työhakemusta. Olen käynyt viilaamassa CV:tä ja hakemusta, olen verkostoitunut, olen ottanut yhteyttä firmoihin, tehnyt niin sanotusti kaikkeni.

Töitä olisi, kertoohan tuo 700 työhakemusta sen, että niitä on olemassa. En vain pääse ikinä ykkössijalle, kakkossija kun ei lohduta pätkääkään.

En pysty suunnittelemaan tulevaisuuttani. En tiedä, mitä teen kuukauden päästä tai ensi kesänä. En uskalla sitoutua mihinkään, kun seuraava työpätkä ei välttämättä sovikaan siihen suunnitelmaan.

Väkisinkin mielenterveys alkaa reistailla. En saa nukuttua, kun mietin, mikä minussa on vikana. Mikä vika on yhteiskunnassa, jossa täydessä työiässä olevia, kouluttautuneita, terveitä, motivoituneita ihmisiä potkitaan pois, jotta yrityksen tulos saadaan paremmaksi?

Aion yrittää enää tämän maaliskuun loppuun. Sitten loppuu yrittäminen. Ei vain jaksa enää.