Lue keskustelun säännöt.
Hylkäisitkö aikuisena sairastuvan lapsesi? (tekisitkö näin?)
13.03.2017 |
Seuraavassa pitkästi tämä juttu:
Olen ollut ikäni melko terve, flunssaa ja muuta lukuunottamatta. Jo lapsena perheessäni oli tapana sulkea esim.flunssainen tai vatsatautinen muun perheen ulkopuolelle (ei saanut käyttää samaa vessaa, syödä yhtäaikaa toisten kanssa, vanhemmat kurkkasivat oven raosta pari kertaa päivässä onko lapsi ok). Sairastamista pidettiin ikävänä ja sairastava lapsi (kouluikäinen) jätettiin yksin. Muutenkin vaikeiden asioiden kohdalla ilmapiiri on ollut kylmä ja syyttelevä. Yritin lapsena olla mahdollisimman kiltti ja helppo lapsi, jotta olisin mahdollisimman vähän vaivaksi. Aikuisena olen elänyt kunnollista elämää, asun yksin ja käyn töissä.
Sairastuin nyt äkillisesti ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla ja jouduin sairaalaan. Ystäväni ilmoitti vanhemmilleni pyynnöstäni, että minut viedään ambulanssilla sairaalaan. Äitini sanoi "ok, ilmoita jos jotain tulee, lähdemme nyt hiihtämään". Seuraavan päivän vietin yksin peloissani sairaalassa, johon minut oli siirretty. Sairaalassa kierrolla ollut lääkäri ei löytänyt äkkiseltään näkyvää syytä oireilleni, joten hän epäili minua henkisesti sairaaksi ja laittoi minut kotiin. Onneksi työterveyslääkäri antoi minulle sairauslomaa ja pääsen tarkempiin tutkimuksiin. Soitin vanhemmilleni tämän jälkeen ja äitini sanoi, etteivät tule katsomaan minua "kun mitään hengenhätää ei ole". Nyt en ole kuullut vanhemmistani mitään lähes kahteen viikkoon, eivät ole soittaneet eivätkä laittaneet viestiä. Olen maannut kivuissani sängyn pohjalla ja surrut, kun vanhemmat ovat jättäneet minut yksin. Onneksi minulla on sentään pari ystävää, jotka ovat käyneet katsomassa minua ja käyttäneet minua kaupassa. Arvostan suunnattomasti heidän apuaan, kun olen muuten ihan yksin.
Vaadinko jotenkin liikaa, kun toivoisin vanhempieni ottavan sairastuneeseen lapseensa yhteyttä? Olenko kohtuuton, että olisin toivonut vanhempien tulevan katsomaan minua jossain vaiheessa (asuvat 500 km päässä, minä normaalisti matkustan heille, he eivät käy luonani kuin parin-kolmen vuoden välein)? Kuvittelenko vain, että moni vanhempi lähtisi sairaalaan joutuneen lapsensa luo, vaikka välissä olisi satoja kiloja matkaa?
N26
Kommentit (44)
Tylyä, miten ilkeitä ihmiset osaa täällä olla. Haukutaan jo sairaitakin. Mitä väliä, millaisesta sairaudesta on kyse, kun on kipeänä ja on paha olla?
Ap:lle jaksamista, älä välitä ilkeilijöistä. Toivottavasti paranet pian!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun vastaukseni saattaa kuulostaa kylmältä, pahoittelen sitä jo etukäteen. Minun vanhemmat ovat vastaavia ja ehkä siksi näen asian näin kärjistetysti. En koe minkäänlaista tarvetta läheisyyteen vanhempieni kanssa ja ajatuksena tuki heiltä tuntuu kuvottavalta.
Mihin aikuinen ihminen tarvitsee vanhempiaan viereen sairaalaan tai mihin muuallekaan? Kun olin lapsi, kaikki sairastumiset "kiellettiin" ja minua raahattiin kouluun kuumeessa ja migreenissä. Itkemisestä rangaistiin fyysisesti, heikkoutta ei saanut näyttää ja fyysinenkin kipu piti piilottaa. Opin häpeämään jokaista paperiviiltoa tai mustelmaa. Nyt aikuisiällä en kerro vanhemmilleni mitään. 18-vuotiaana jouduin auto-onnettomuuteen ja olin sairaalassa muutaman päivän, vanhempani eivät tiedä tästä mitään. Sairastuin 23-vuotiaana syöpään enkä kertonut vanhemmilleni mitään. Miksi olisin? En vain käynyt kotona ja julkisilla paikoilla olin peruukki päässä. Ei täysi-ikäisen asiat kuulu heille ja minun ei sairaalassa tarvinnut tehdä mitään muuta kuin vain maata paikoillani kun ammattilaiset hoitaa työnsä. Olihan siellä tylsää joo, mutta ei sen kummempaa. En voi muuttaa vanhempiani joten miksi surra/kaivata tukea heiltä? Ei sitä tule herumaan vaikka kuinka kaipaisin. Olen vaan oppinut pärjäämään aina yksin. Biologisesti aikuinen ei tarvitse hoivaajaa samaan tapaan kuin lapsena, eläimetkin jättää pennut omilleen kun ne ovat kasvaneet. Miksi ihminen tarvitsisi vanhemmat pitämään huolta? Ymmärrän ystäviltä tai puolisolta saadun tuen kaipaamisen, mutten vanhemmilta. Hehän ovat työnsä jo tehneet.
Tämä kuulosti nyt aivan kamalalta, mutta en osaa ajatella asiaa mitenkään muuten. Juu, käyn terapiassa. Juu, sterilisaatio löytyy enkä aio lisääntyä.
Jouduin sydänvalvontaan viikoksi ollessani 35 -vuotias pienen lapsen äiti. Vanhemmat olivat kuin hoomoilaiset, eivätkä päässeet sairaalassa käymään, kun oli jotain peli-iltoja sovittu jne. Arvelivat, että hermoissani mahtoi olla jotain vikaa, "jos ton ikäsellä alkaa pumppu prakata niin silloin kyseessä on hermostollinen sairaus". (Syy oli sydänlihastulehdus).
Kun sairastuin myöhemmin syöpään ja jouduin pikaisiin leikkauksiin ja jatkohoitoihin, eka kysymys oli, että ethän sinä varmaan tartte mitään apua kotona. Kun on ollut puhetta, että mennään Mallorcalle Kaijan ja Paten kaa ja sitte on keilakisatkin.
Mun puolestani tämä on tässä. Heille saa tapahtua ihan mitä tahansa, enkä evääni väräytä.
Olen itse myös 26 ja kuulostaa ihan kamalalta, että vanhempasi eristivät sinut aina kun olit lapsena sairas:( normaali vanhempi hoitaa ja antaa huolenpitoa jos lapsi on kipeänä.