Lue keskustelun säännöt.
Hylkäisitkö aikuisena sairastuvan lapsesi? (tekisitkö näin?)
13.03.2017 |
Seuraavassa pitkästi tämä juttu:
Olen ollut ikäni melko terve, flunssaa ja muuta lukuunottamatta. Jo lapsena perheessäni oli tapana sulkea esim.flunssainen tai vatsatautinen muun perheen ulkopuolelle (ei saanut käyttää samaa vessaa, syödä yhtäaikaa toisten kanssa, vanhemmat kurkkasivat oven raosta pari kertaa päivässä onko lapsi ok). Sairastamista pidettiin ikävänä ja sairastava lapsi (kouluikäinen) jätettiin yksin. Muutenkin vaikeiden asioiden kohdalla ilmapiiri on ollut kylmä ja syyttelevä. Yritin lapsena olla mahdollisimman kiltti ja helppo lapsi, jotta olisin mahdollisimman vähän vaivaksi. Aikuisena olen elänyt kunnollista elämää, asun yksin ja käyn töissä.
Sairastuin nyt äkillisesti ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla ja jouduin sairaalaan. Ystäväni ilmoitti vanhemmilleni pyynnöstäni, että minut viedään ambulanssilla sairaalaan. Äitini sanoi "ok, ilmoita jos jotain tulee, lähdemme nyt hiihtämään". Seuraavan päivän vietin yksin peloissani sairaalassa, johon minut oli siirretty. Sairaalassa kierrolla ollut lääkäri ei löytänyt äkkiseltään näkyvää syytä oireilleni, joten hän epäili minua henkisesti sairaaksi ja laittoi minut kotiin. Onneksi työterveyslääkäri antoi minulle sairauslomaa ja pääsen tarkempiin tutkimuksiin. Soitin vanhemmilleni tämän jälkeen ja äitini sanoi, etteivät tule katsomaan minua "kun mitään hengenhätää ei ole". Nyt en ole kuullut vanhemmistani mitään lähes kahteen viikkoon, eivät ole soittaneet eivätkä laittaneet viestiä. Olen maannut kivuissani sängyn pohjalla ja surrut, kun vanhemmat ovat jättäneet minut yksin. Onneksi minulla on sentään pari ystävää, jotka ovat käyneet katsomassa minua ja käyttäneet minua kaupassa. Arvostan suunnattomasti heidän apuaan, kun olen muuten ihan yksin.
Vaadinko jotenkin liikaa, kun toivoisin vanhempieni ottavan sairastuneeseen lapseensa yhteyttä? Olenko kohtuuton, että olisin toivonut vanhempien tulevan katsomaan minua jossain vaiheessa (asuvat 500 km päässä, minä normaalisti matkustan heille, he eivät käy luonani kuin parin-kolmen vuoden välein)? Kuvittelenko vain, että moni vanhempi lähtisi sairaalaan joutuneen lapsensa luo, vaikka välissä olisi satoja kiloja matkaa?
N26
Kommentit (44)
Entä jos oikeesti oletkin henkisesti sairas etkä vaan tiedosta asiaa? Kyllä sun vanhemmat sut varmaan niin hyvin tuntee et tajuaa lääkärin olleen ihan oikeassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No onko se ongelma korvien välissä jos kerta tutkitaan eikä mitään ole?
Oikee tauti kyllä yleensä ilmoittaa ittensä nopsaan.
Kauheet porukat sulla. Otan osaa. :(
26 vuoden kokemuksen jälkeen edelleen petyt jos vanhempasi eivät toimi kuten haluaisit ?
Vierailija kirjoitti:
No onko se ongelma korvien välissä jos kerta tutkitaan eikä mitään ole?
Oikee tauti kyllä yleensä ilmoittaa ittensä nopsaan.
Justhan AP sanoi et pääsee tarkempiin tutkimuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällä palstalla on kyllä maailman epäempaattisimmat ihmiset. Älä välitä. Tsemppiä. <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No onko se ongelma korvien välissä jos kerta tutkitaan eikä mitään ole?
Oikee tauti kyllä yleensä ilmoittaa ittensä nopsaan.
Justhan AP sanoi et pääsee tarkempiin tutkimuksiin.
Tuskin todellakaan mitään erikoista vaivaa, jos pari viikkoa voi olla kotona ja ei kuole eikä parane. Laiskamato ja huomionhaku iskenyt, ja todennäköisesti vanhemmat tuntevat tyttärensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en mä todellakaan oleta, että vanhemmat matkustaisi 500km suuntaansa jos olisin sairaalassa ilman mitään hengenhätää.
Sen sijaan varmasti soittelisivat ja kyselisivät vointia.
No eihän sinua vaivannut mikään?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi aikuista tultaisiin katsomaan kaukaa pienen sairaalateissun takia?
Taidat olla muutenkin reppana
Näitä kommentteja lukiessa aina järkyttyy, millaisia ihmiset onkaan. Ihan oikeasti, kenellä ei olisi surkea olo, jos joutuu sairastamaan yksin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi hyvänen aika, en minä ainakaan odottaisi omia vanhempiani edes 50 km päästä käymään, saati 500, jos ei edes ole hengenhätää... En jotenkin ymmärrä mitä ne vanhemmat siinä voisi auttaa. Hoidon hoitaa sairaala, lääkärit ja hoitajat, ja henkistä tukea en ole aikuisena enää kenestäkään tarvinnut. Rauhoittavia nappeja saa sairaalasta kyllä jos pelottaa.
Just. Hirveitä viestejä. Ap, ymmärrän sinua, itsellä samanlaista perheessä ja olen samanikäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikäviä kommenteja olet saanut, mutta sehän ei ole yllätys. Normi vanhemmat olisivat tulleet katsomaan ja muutenkin tiivistäneet yhteydenpitoa sairastelun aikana ottamatta kantaa siihen onko sairaus fyysinen tai psyykkinen. Kuullostaa myös julmalta eristää sairas lapsi omaan huoneeseensa päiväkausiksi.
Oletko maannut kotona palstaillen pari viikkoa?
Kuulostaa olevan enemmän psyykkinen vaiva
No onhan toi vähän ikävän kuuloista, mutta 500 km silti pitkä matka (ajatellen ettei mitään hengenhätää ilmeisesti missään vaiheessa ollut). En tiedä ovatko sun vanhemmat vielä työelämässä ym., eli kuinka helppo on edes lähteä, riippuu vähän siitäkin. Mun vanhemmat asuu samassa kaupungissa ja varmaan tulisivat sairaalaan, mut jos asuisivat 500 km päässä niin tuskin tulisivat ilman hengenhätää, etenkin kun käyvät töissä. Ja ihan normaalit vanhemmat mulla.
Vierailija kirjoitti:
Näitä kommentteja lukiessa aina järkyttyy, millaisia ihmiset onkaan. Ihan oikeasti, kenellä ei olisi surkea olo, jos joutuu sairastamaan yksin?
Meitä ihmisiä on niin erilaisia... Itse aina ihmettelen lähinnä sitä, miten avuttomia ja toisista riippuvaisia jotkut aikuisetkin ihmiset on. Mutta se johtuu vain siitä, että minä olen sitä lajia joka en pidä ihmisistä lähelläni jos mulla on kipuja tai ongelmia, vaan haluan mietiskellä yksinäisyydessä. Jotkut enemmän kaipaavat sitä ihmisten tukea.
Mutta ehkä ap:n vanhemmat ei edes ymmärrä että ap kaipaisi tukea, tai eivät vaan ymmärrä miten voisivat mitenkään auttaa.
Onpa tunteetonta! Itse sairastuin elinikäiseen tautiin, ja oma äitini laittoi jopa labratuloksia ja lääkityksiä itselleen ylös, että tietää missä mennään. Olen pahoillani puolestasi, tuli surullinen fiilis sillä tunnut ihanalta tyttäreltä. Kuinka tuli sellainen olo, että vanhempasi tekivät lapsia vain siksi, kun oli tapana tehdä eivätkä oikeasti olisi halunneet? Oma isoäitini on samanlainen, vähätteli ja potki persuksiin kun äitini oli sairas lapsuuteni aikana. Onneksi oma äitini katkaisi kierteen ja on läsnä vaikka harvemmin näemme. Tunteesi on aitoa ja oikeutettua, tuollainen käytös ei ole normaalia.
Omat lapset asuvat muutaman sadan kilometrin päässä ja eri paikkakunnilla. Vaikka lapset ovat tärkeitä, niin vaikea se on täältä yhtäkkiä päästä paikalle. Nuoremmalla lapsella oli umpparitulehdus tammikuussa ja ei me menty katsomaan. Kun lapsi kertoi vatsakivustaan, neuvoin mittaamaan kuumeen ja menemään lääkäriin, jos olo ei seuraavaan aamuun helpota. Viestejä laiteltiin ja soiteltiin, mutta käytännön asioissa häntä auttoivat paikkakunnalla asuvat ystävät.
Kotona asuessa lapset saivat sairastaessa hoivaa ja huomiota. Sellaista syötävää ja juotavaa hankittiin, mitä lapsi toivoi ja lääkärissä käytettiin, mikäli oli tarvis.
Omat vanhempani asuvat samalla paikkakunnalla mitä minä. Heiltä on sairaalaan alle 10 kilometria ja auto käytössä. Siitä huolimatta vanhemmat eivät ole käyneet katsomassa minua sairaalassa aikuisiällä vaikka olen pariin otteeseen ollut siellä yli viikonkin.
Et sit yhtään lyhyemmin osannu tota selittää?