Lue keskustelun säännöt.
Hylkäisitkö aikuisena sairastuvan lapsesi? (tekisitkö näin?)
13.03.2017 |
Seuraavassa pitkästi tämä juttu:
Olen ollut ikäni melko terve, flunssaa ja muuta lukuunottamatta. Jo lapsena perheessäni oli tapana sulkea esim.flunssainen tai vatsatautinen muun perheen ulkopuolelle (ei saanut käyttää samaa vessaa, syödä yhtäaikaa toisten kanssa, vanhemmat kurkkasivat oven raosta pari kertaa päivässä onko lapsi ok). Sairastamista pidettiin ikävänä ja sairastava lapsi (kouluikäinen) jätettiin yksin. Muutenkin vaikeiden asioiden kohdalla ilmapiiri on ollut kylmä ja syyttelevä. Yritin lapsena olla mahdollisimman kiltti ja helppo lapsi, jotta olisin mahdollisimman vähän vaivaksi. Aikuisena olen elänyt kunnollista elämää, asun yksin ja käyn töissä.
Sairastuin nyt äkillisesti ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla ja jouduin sairaalaan. Ystäväni ilmoitti vanhemmilleni pyynnöstäni, että minut viedään ambulanssilla sairaalaan. Äitini sanoi "ok, ilmoita jos jotain tulee, lähdemme nyt hiihtämään". Seuraavan päivän vietin yksin peloissani sairaalassa, johon minut oli siirretty. Sairaalassa kierrolla ollut lääkäri ei löytänyt äkkiseltään näkyvää syytä oireilleni, joten hän epäili minua henkisesti sairaaksi ja laittoi minut kotiin. Onneksi työterveyslääkäri antoi minulle sairauslomaa ja pääsen tarkempiin tutkimuksiin. Soitin vanhemmilleni tämän jälkeen ja äitini sanoi, etteivät tule katsomaan minua "kun mitään hengenhätää ei ole". Nyt en ole kuullut vanhemmistani mitään lähes kahteen viikkoon, eivät ole soittaneet eivätkä laittaneet viestiä. Olen maannut kivuissani sängyn pohjalla ja surrut, kun vanhemmat ovat jättäneet minut yksin. Onneksi minulla on sentään pari ystävää, jotka ovat käyneet katsomassa minua ja käyttäneet minua kaupassa. Arvostan suunnattomasti heidän apuaan, kun olen muuten ihan yksin.
Vaadinko jotenkin liikaa, kun toivoisin vanhempieni ottavan sairastuneeseen lapseensa yhteyttä? Olenko kohtuuton, että olisin toivonut vanhempien tulevan katsomaan minua jossain vaiheessa (asuvat 500 km päässä, minä normaalisti matkustan heille, he eivät käy luonani kuin parin-kolmen vuoden välein)? Kuvittelenko vain, että moni vanhempi lähtisi sairaalaan joutuneen lapsensa luo, vaikka välissä olisi satoja kiloja matkaa?
N26
Kommentit (44)
Ymmärrän sinua hyvin. Itselläni aika samanlaiset vanhemmat, jotka eivät soittele/viestittele kuulumisia. Tiedän kyllä, että välittävät omalla tavallaan, mutta eivät osaa tunteitaan ilmaista. Itse olen vasta 20-vuotias, mutta näemme muutaman kerran vuodessa käydessäni lapsuudenkodissani. Toisaalta olen jo rakentanut omaa elämääni, niin etten edes oleta heiltä mitään, mutta eipä heille tulekaan omia asioitani puhuttua. Harmittaa puolestasi, mutta onneksi ystäväsi pystyvät olemaan tukemassa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä kommentteja lukiessa aina järkyttyy, millaisia ihmiset onkaan. Ihan oikeasti, kenellä ei olisi surkea olo, jos joutuu sairastamaan yksin?
Minä olin kesällä sairaalassa viikon, olisin kotona luultavasti kuollut parissa viikossa. Ei minua ketään tullut katsomaan, mitä he olisivat siellä muka voineet tehdä? Lääkärit hoitaa. Ihan mukavaa oli rauhassa olla ja parantua.
Voisiko jokui referoida? AP siis meni sairaalaan ja vanhempien pitäisi tulla katsomaan, vaikka mitään ei varsinaisesti ollut?
Sinut on tutkittu, et ole akuutissa osastohoidossa. Mitä tapahtuisi, jos vanhempasi tulisivat käymään? Ihmeparanisit? Vai onko tärkeintä hyppyyttää heitä luoksesi toteamaan, että haluat itseäsi passattavan.
Mä en edes ilmoittaisi tai pyytäisi ilmoittamaan äidilleni moisesta. Ei ole tarvetta saada näin aikuisena äitiäni päätä silittämään tai sängyn vieressä istumaan. Tosin mun äiti onkin se toinen ääripää, joka pitää suunnilleen väkisin kantaa pois siitä sairaalasängyn vierestä, kun voivottelisi mielellään mun "kovaa kohtaloa" aamusta iltaan ja illasta aamuun. Tosi rasittavaa. Tunkee sairaalaan heti vierailuajan alkaessa ja ei meinaa lähteä, kun vierailuaika päättyy ja jos vierailuaikana pitää tehdä joku toimenpide, äidilleni pitää jopa lääkärin tai sairaanhoitajan karjaista poistumaan toimenpiteen ajaksi huoneesta kun ei muuten poistuisi.
Jotta mun äitini saa korkeintaan tietää vasta jälkikäteen, jos olen ollut sairaalassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan sairaita viestejä täällä taas vaihteeksi.
Ihan normaalia kaivata tukea vanhemmiltaan, olipa 26 tai 56 v. Ei se tukeminen tarkoita mitään passaamista ja ihmeparanemista, vaan sitä että olisi läsnä.
Olen itse äiti, ja jos lapseni sairastuisi fyysisesti tai psyykkisesti, kyllä kysyisin haluaisiko hän minun tulevan paikalle. Jos haluaisi, niin ainakin yrittäisin saada töistä vapaata ja lähtisin katsomaan, vaikka 500 km:n päähän. Jos en pääsisi, soittelisin niin usein, kun minusta tuntuisi, että lapseni haluaisi jutella kanssani. Sairastaessa on haavoittunut ja siihen auttaa yleensä läheisen "puhallus".
Olen pahoillani puolestasi ja toivon sinulle pikaista paranemista ja kaikkea hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No miksi vanhempiesi pitäisi tulla katsomaan sinua 500km päähän?? Jos minä joudun sairaalaan niin en edes halua vanhempieni tietävän koko asiasta, muuten he repostelevat asialla kaikille sukulaisillekin ja suoraan sanottuna helvetti on irti.
En edes anna vanhempieni yhteystietoja mihinkään vaikka terveydenhoito niitä tuntuu kärttävän, aina välillä joku hoitaja ottaa asiakseen todeta "että sinullahan ei näytä ole lähiomaisia tänne merkattuna, kukas laitetaan". Sitten vaan totean että kyllä se poliisi hoitaa tiedottamisen tarvittaessa. Joskus pitää vielä jatkaa keskustelua asiasta senkin jälkeen.
Tosi tunneköyhät vanhemmat sulla, otan osaa. :( Kyllä mulle oli kova paikka, kun muutettuani pois kotoa, isäni muuttikin 600km päähän! Jäin ihan yksin henkisesti ja fyysisesti, hän oli ainoa vanhempani...kun olin lapsi ja sairastuin esim. yskään yöllä, isä kiroili itsekseen toisessa huoneessa. En ollut juuri koskaan kipeä enkä pois koulusta, koska sairastuin yleensä viikonloppua vasten, mutta kyllä harmitti ja satutti kun ei edes 8-vuotiaana "saanut" sairastua. Omat lapseni lellin piloille näiden ollessa kipeitä, syötän herkkuja ja katsotaan yhdessä elokuvia jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ei ap tsemppiä! Toivotaan että saavat selville mikä sulla on ja oikean hoidon.
Voi ei, kuulostaa ikävältä. Minun vanhempani olisivat varmasti tulleet mukaani sairaalaan. Aina muistuttavat että milloin tahansa voin soittaa ja tulevat avuksi.
Toivon että paranet nopeasti!
N22
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä moni olisi tullut paikalle ja kaikki normaalit vanhemmat olisivat olleet yhteydessä. Surullista, että vanhempasi ovat noin kylmiä.
Vanhempani ovat asuneet meillä nyt kuukauden auttamassa kun mursin jalkani. Meilöä on lapsia enkä keppien kanssa pysty mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko jokui referoida? AP siis meni sairaalaan ja vanhempien pitäisi tulla katsomaan, vaikka mitään ei varsinaisesti ollut?
Onpa uusavutonta. Lue aloitus niin ei tarvitse kysellä.
- meillä eristetään myös tautinen aikuinen yleensä, ettei tartu. Lapsi ei kyllä malttaisi olla itsekseen, joten tuskin sua ihan pienenä eristettiin.
- oletko sinä itse muuttanut noin kauas vanhemmistasi. Jos olet, niin olet tietoisesti valinnut etteivät voi helposti kyläillä.
- ovatko vanhoja ja höppänöitä? Mieheni joutui leikkaukseen ja umpparia epäiltiin. Soitin hänen isälleen juuri ennen leikkausta aamulla noin yhdeksältä. Kerroin asian ja isänsä vaikutti välinpitämättömältä ja kiukkuiselta, että mitä mä tollaisia soittelen. Kysyin, että eikö oman pojan terveys kiinnosta, se joutuu leikkaukseen just. No hän alkoi sanoa, että puhelu häiritsee, kun hänellä on juuri LÄÄKKEENJAKAJA kotona. No just! Eli vanhuksen enerhia oli siinä lääkkeenjakajassa ja ei viitsinyt miettiä muuta.
No on kyllä ihme porukkaa täällä. Kyvyttömyys empatiaan paistaa läpi. Mun mielestä toi mitä kerroit lapsuudesta ei kuulosta normaalilta.. Aika kylmä kasvatustyyli täytyy olla, että kohtelee pientä sairastavaa lastansa tolla tavalla. Ymmärrän kuitenkin nykytilanteesta sen, että 500km on monelle aika pitkä matka matkustaa vain sen takia, että toinen on sairaalassa. Mutta kyllä ne nyt soittaa voisivat ainakin... Jos toinen on huonossa kunnossa, oli se sitten fyysisesti tai psyykkisesti, hyvä vanhempi yrittää lievittää pahaa oloa ja on tukena. Ei siihen tarvita muuta kuin yksi puhelinsoitto, joka on osoitus siitä, että lapsen asiat kiinnostaa. Ei iälläkään ole väliä, kyse ei ole mistään aikuisen ihmisen hoivaamisesta vaan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin välittämisestä. Jaksamisia sulle ap, toivottavasti kaikki selviää ja onneksi sulla on kavereita auttamassa!
Minä haluan lopettaa tän palstan lukemisen. Nämä ihmiset on niin törkeitä täällä.
Tottakai on luonnollista, että toivot että vanhemmat tulisivat. Olet aika nuori ihminen vielä, ja vaikka et olisikaan, silti on normaalia toivoa, että kävisivät. Ovat siis käyneet katsomassa sinua kotoamuuton jälkeen 3-4 kertaa ja nyt kun toivot että tulisivat edes kun olet kipeänä, nämä ääliöt alkavat selittää kuinka olet huomionhakuinen. Et ole. Vanhempasi ovat tunnekylmiä. Toivottavasti löydät uusia, välittäviä ihmissuhteita.
Kysehän on siitä, että haluat kokea itsesi arvokaaksi. Olet sitä, vaikka vanhempasi eivät sitä osoitakaan.
500 km päästä pitäisi tulla... mitä, lohduttamaan? Eiväthän ne vanhempasi mitään lekureita ole. Pitäisi matkustaa 500 km lohduttamaan aikuista ihmistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko jokui referoida? AP siis meni sairaalaan ja vanhempien pitäisi tulla katsomaan, vaikka mitään ei varsinaisesti ollut?
Onpa uusavutonta. Lue aloitus niin ei tarvitse kysellä.
Etkö sinä vähämielinen tiedä, että referaattia pyydetään silloin kun aineistoon perehtymiseen menisi ikä ja terveys? Vituttaa lukea varsinkin jaarittelevaa tekstiä.
Näille "et oo sairaana kun ei oo kiireellisiä tutkimuksia" kitiseville tiedoksi, että moniin tutkimuksiin on julkisella jopa parin viikon jonot.