Jos tapahtuu monta suurta menetystä tai vastoinkäymistä samaan aikaan, niin miten selvitä?

Luin myös jostakin, että masennus saattaa olla parantavaa ja välttämätöntäkin tässä vaiheessa. Voiko olla niin? ap.

Pikkuhiljaa, arjen rutiineilla olen selvinnyt. Oikeastaan arki on aina ollut se, mikä pitää pinnalla, tapahtui mitä tahansa, äärettömän hyvää tai huonoa. Tsempit sinne sinulle, koita keskittyä pieniin hyviin asioihin elämässäsi, anna itsellesi kuitenkin lupa, aika ja mahdollisuus surra menetyksiäsi.

Hetki kerrallaan. Sisäänhengitys ja uloshengitys.

T. Eron, työttömyyden ja kodittomuuden keskellä

Ei oo sulla vielä huonosti asiat, ap, kun jaksat ilahtua auringosta. Silloin kun mun lapsella meni tosi huonosti, olin jopa auringolle vihainen, että mitä sinäkin siinä paistat niin perkeleesti, helvettikö tämä pätsi on.

Yrität vaan jaksaa jatkaa (pienin askelin) eteenpäin. Muuta neuvoa en osaa antaa. Voit toki aina käydä jossain psykologilla keskustelemassa mutta loppupeleissä semmosista oo mitään hyötyä niin kuin ei tutuistakaan, jotka jauhaa vaan omista asioistansa koko ajan.

Ap, ottaa ainakin puoli vuotta, vuoden toipua. Jos vuoden päästä ei ole edistynyt, on hyvä hakea apua. Elämää harvoin onnistuu elämään ilman niitä raskaampiakin aikoja.

Menetin perheeni ja vaarini yhdessä kesässä ja en vieläkään tiedä miten jaksoin. Sumussa meni vuosi, mutta ihmisellä on jokin selviytymisvaihde ja se menee päälle kuin itsestään. Masennus oli itsellä jälkeenpäin ajateltuna myös päällä.

Älä jää yksin, aina on joku jossain, joka välittää ja haluaa auttaa. Ota yhteys johonkin kriisipuhelimen kaltaiseen, jos ei ole läheistä keneen tukeutua.

Virhe olisi jäädä yksin murheiden kanssa. Nykyään on tukipuhelimia ja ystäväpalveluita, missä on sellaisia ihmisiä jotka todella ovat valmiina auttamaan ja tukemaan.

Hyvä kysymys. Ikäviä asioita olet kokenut.

Mä jouduin lopetuttamaan rakkaan koirani (onneksi eli 12-vuotiaaksi kuitenkin) ja heti perään rescuekoirani (saman ikäinen) samana syksynä. Seuraavana keväänä kuoli äitini yllättäen, sitten täytin pyöreitä vuosia (ikäkriisi ja masennustakin pukkasi) kunnes myös isäni meni aika yllätyksellisesti syksyllä perään. Alkoi toinen perukirjarumba ym. Sattumana sopassa liehui mielisairas sukulaiseni, joka heitti kapulaa rattaisiin kaikin tavoin. Se oli raskasta aikaa. Onneksi itse pysyin terveenä.

Joka aamu sai kerätä kaiken tarmonsa ja tahdonvoimansa rippeet ja aloittaa päivästä selviäminen. Isäni uuden perheen kohtaaminen oli helvetistä. Pakko oli silti vaan jaksaa. Tiesin, että joku päivä helpottaa, ja niinhän se teki. Ajattelin, että mulla ei ole oikeaa hätää, kuten syöpää tms. mistä en selviäisi, ja siitä sain voimia. Voimia toivon sinullekin!

Yrittää keksiä jotain kivaakin tekemistä välillä niin saa muuta ajateltavaa. Välillä sitten taas ulvoo pari päivää sohvannurkassa tätä katalaa elämää. Silloin ei auta auringonpaisteet.