Köyhin hetkesi?

Opiskeluaikoina oli hetkiä, jolloin rahaa oli pari kolme markkaa ennen opintotuen maksamista. Pahimmillaan ei ollut varaa käydä syömässä halpaa opiskelijalounasta, vaan mentiin kaurapuurolla ja porkkanoilla päiväkausia. Elämänlaatu oli kuitenkin hyvä ja kaikki kaveritkin oli samassa veneessä. Autettiin toinen toisiamme ja opintotukipäivinä maksettiin ne 10 markan velat . 

Kaikkein köyhin olin tullessani Saksasta harjoittelusta Suomeen. Helsinki-Vantaalla laskin, että rahaa oli juuri sen verran kuin pitikin. Eli pystyin ostamaan seutulipun, halvimman junalipun vanhempieni kylään ja soittamaan puhelinkopista vanhemmilleni, että tulevat asemalle vastaan. Oli 1990-luvun syvin lama-aika ja olin 25-vuotias nainen parhaassa lapsentekoiässä, enkä pystynyt huolehtimaan edes itsestäni. Asuin 6 kk vanhempieni nurkissa työttömänä ja tulottomana ennen kuin muutin työn perässä toiselle paikkakunnalle. Omaisuuteni mahtui tuolloin kahteen matkalaukkuun ja meni monta vuotta ennen kuin pääsin eroon niukkuudesta.

Nyt olen hyvinvoiva ja kiitollinen, keskiluokkainen ja keski-ikäinen. 

Olin vähän nuorempana niin pahasti veloissa, että koko palkka meni niiden maksuun. Velkaa oli kertynyt riitaisan eron myötä eikä taloudenhallinta ollut tuolloin vahvuuteni muutenkaan. Tilillä oli nolla euroa ja minun piti lähteä junalla toiselle paikkakunnalle yhteen koulutukseen, en kehdannut sanoa pomolle, ettei minulla ole rahaa matkustaa. Otin pikavipin, jolla maksoin junaliput. Lippujen hinnat toki hyvitettiin jälkikäteen, koska kyseessä oli työmatka mutta ei se siinä tilanteessa paljon auttanut. Tunsin itseni luuseriksi, en koskaan unohda sitä häpeän tunnetta. Onneksi rahatilanne on nykyään parempi.

En osaa yksittäistä köyhintä hetkeä muistaa, mutta kyllä sitä kaupassa on monesti joutunut miettimään vaikka, että kumpaan on varaa, johonkin ruokaan tai vaikka vessapaperiin ja sitten olen päättänyt ostaa sen ruoan. Sitten on ollut pakko varastaa se paperi jostain, kun sitä ei kuitenkaan ole ollut. Ei minulla nytkään kuvin rikkaat ajat ole, mutta on sentään aina jotain ruokaa kaapissa ja on sentään varaa ostaa vaikka shampoota tai vaikka sitä vessapaperia. Joskus on ollut hetkiä, että jääkaapissa ei ole ollut käytännössä katsoen mitään ruokaa. Ei siellä nytkään paljon ruokaa ole, mutta siihen asti sentään selviän, kun saan rahaa ja pääsen kauppaan. Nykyään osaan ostaa niitä halvimpia ruoka-aineita ja muutenkin ostan aina halvinta mahdollista tuotetta. Sitten jos on ylimääräistä rahaa, niin ostan kaappeihin sellaisia raaka-aineita, jotka ovat halpoja ja säilyvät pitkään toisin kuin ennen kun ostin lähinnä pizzaa, perunalastuja, limsaa ja karkkeja muutettuani asumaan yksin 19-vuotiaana. Alkoholiin, tupakkaan tai muuhun sellaiseen ei ole koskaan mennyt rahaa, eli niiden ostamisen vuoksi ei voi rahanpuutetta syyttää, mutta sitä voi, että herkkuihin (kuten vaikka pizzaan tai suklaaseen) jotenkin aina oli rahaa, mutta kunnon ruokaan ei. Nykyään pyrin elämään mahdollisimman nuukasti, että ostan oikeasti vain sen verran ruokaa kuin tarvitsen ja aina halpismerkkejä vaikka olisi varaa kalliimpaankin merkkiin.

Olin juuri muuttanut ja jouduin maksamaan päällekkäin vuokran kahdesta asunnosta ja lisäksi uuden asunnon vuokravakuuden. Rahaa ei siis juuri ollut, vaikka kävin töissä, mutta palkka on pieni ja säästöt meni siis noihin muuttojuttuihin.

Söin töissä einesmakaronilaatikkoa ja se maistui todella pahalle, ei ollut ketsuppiakaan ja siellä oli joku sellainen kova rustobiitti, meinasi tulla oksennukset, mutta ajattelin, että tää on mun ainoa ruoka tälle päivälle, ei voi oksentaa. Ja yritin sitten sitä rustobiittiä etsiä suusta ja sylkäsin sen servettiin ja jatkoin makaronilaatikon nieleskelyä vedet silmissä.