Köyhin hetkesi?

Yksittäinen hetki...

Oli silloin, kun nostin säästötililtäni viimeisen kakskymppisen saadakseni ruokaa. Olen aina pyrkinyt säästämään palkastani ja päätin pitää työelämässä pienen tauon ja suorittaa yhden tutkinnon.

Olin pelännyt sitä hetkeä, kun rahat loppuu ja siinä se oli. Viimeinen kakskymppinen, joka säästöistä oli jäljellä. Ja just sillä hetkellä tunsinkin itseni vapaaksi. Olin kohdannut pelkoni eikä aurinko lakannut paistamasta, maa ei auennut jalkojeni alla. Lapsikaan ei reagoinut mitenkään tilanteeseemme.

Motivoi kyllä valmistumista ja työpaikan etsintää.

Kun hain 15 vuotta vanhat kuomurattaat, jotka sain ilmaiseksi. Muistan olleeni todella iloinen ja vaikka kankaiden värit olivat kamalat, ajattelin että värjään ne jossain vaiheessa ja rattaista tulee meidän näköisemme. Tiesin varsin hyvin, ettei olisi ollut varaa ostaa kaupasta ja käytetyissäkin oli tuolloin hinnat kohdillaan ja elimme aikaa ennen torifiitä ja facekirppareita. Silloin tunsin oloni sekä köyhäksi, mutta myös iloiseksi. Muistaakseni annoin rattaat ilmaiseksi eteenpäin sitten kun meillä ei enää ollut tarvetta.

Saippuaa, hammastahnaa, kuukautissuojia ja ruokaa meillä on ollut aina. Omassa lapsuudenperheessä koettu ruuan vähyys ja perushygieniatuotteiden puutteet kasvattivat siihen, että kotona on aina perusvarasto, siis ihan aina. Olkoonkin sitten ruokana soijarouhe-makaronisörsseliä ja hammastahnana halvin mahdollinen, mutta aina on ruokaa pöydässä ja hygienia kunnossa. Niistä en tingi ja niitä hamsteroin edelleen. Nyt on noista vuosista jo pitkä aika, mutta eilen laskin että vessan kaapissa on avaamattomina 5 hammasharjaa, 7 hammastahnaa, 4 pakettia tamponeja ja 3 täyttöpussia käsisaippuaa.

Kyllä se nyt on. En ihan tajunnut äidin varoitusta erosta, että tuloksena on kaksi köyhää. Vähän aikaa luulin että hommat on hanskassa, mutta ny voi sanoa, että paskasti menee rahan kanssa. Lievä katkeruus välillä ilmassa, mutta ei auta ku puskea vastatuuleen, ku latu on valittu.

Musta joskus tuntuu siltä, että ihmisiä suorastaan rohkaistaan eroon - luodaan illuusio vapaudesta ja lopulta voitot korjaa vuokramarkkinat, pankit yms. Ne samat tyypit jotka itse elää pitkissä parisuhteissa.

Eron jälkeen.

Ensin ajattelin, että tästä tämä iloksi muuttuu, mutta talous nyykkäsi kyllä pahasti - ja pitkäksi aikaa. Jouduin ottamaan velkaa vuokratakuuseen ja muuttoon mutta pienikin ylimääräinen kulu iski ja lujaa.

En minä nyt varsinaisesti joka penniä venyttänyt, eikä lapsilta puuttunut mitään, mutta muistan sen kun lähdin kauppaan palautuspullojen kanssa sen takia, että kassi oli täynnä enkä sen takia, että näistä saa sen muutaman euron jotka vaihtaa ruokaan.

Turha mun sitä kaikkea kurjutta on muistella, olen onnellinen tässä elämässä nyt. Ero oli hyvä päätös meidän kohdalla. Mutta silti kehtaan viisastella, että älkää ihmiset erotko, jollei ole ihan pakko. Ja jos on pakko, niin meille saa tulla kylään, laitetaan soppaan lisää vettä ja pari perunaa.

Opiskeluaikana ostin aina opintorahan saatuani kaappiin jauhoja, hiivaa, ryynejä, säilykkeitä, perunoita, porkkanoita, makaronia ja riisiä. Yleensäkin siis sellaisia tuotteita, jotka säilyivät pidempään ja joista sai tehtyä ruokaa, kun tili oli tyhjillään.

Leivoin sämpylöitä ja leipää, joten säästin siinä, kun leipää ei tarvinnut ostaa. Ohrauunipuuro oli ihan tavallista ruokaani ja halpuutensa lisäksi myös pidin siitä marjakeiton kanssa.

Tonnikalarisotto ja tonnikalapasta olivat myös tyypillisiä ruokiani. Kuten myös lasagne tai makaronilaatikko, joita tuli sitten syötyä parikin päivää peräkkäin. Kävin myös aina Unicafessa syömässä arkipäivisin.

Tuolloin painoin 58 kiloa, joten ehkäpä pitäisi siirtyä takaisin opiskeluaikojen ruokavalioon.

Olin nuori, muutin ulkomaille. Ekan kesän säästin talven varalle kun tiesin ettei työtunteja talvella juuri ole. No ne säästöt meni aika äkkiä kun ei niitä paljoa ollut kertynyt ja eläminen kallista ja sain minimipalkkaa. Asuin pienehkössä huoneessa joka vei puolet palkastani, telkkaria ym ei ollut kun ei ollut varaa tv-lupaan. Monta kertaa kaupassa punnitsin kahden tuotteen välillä ja ostin sitä halvinta. Laihduin sinä vuonna 60 kilosta 43 kiloon kun ei ollut varaa syödä. Moni ateria oli pelkkää perunaa tai puuroa. Siitä kyllä selvittiin. Sen jälkeen on mennyt paremmin noin yleisesti.

Kun 90-luvulla varastin yöllä jonkun siirtolapuutarhakasvimaalta perunoita ja sipulia puoli muovikassillista. Oli niin hirveä nälkä. Olin muuttanut puoli vuotta aikaisemmin yhteen silloisen poikakaverini kanssa. Se oli vikatikki. Puoli vuotta myöhemmin se poikaystävä sitten jo jäi kiinni pettämiestä ja kaiken huipuksi tyhjensi palkkapäivänä tilini, johon hänellä oli käyttöoikeus ja katosi sitten uuden tyttöystävänsä luo. Olin vasta 19-vuotias ja hävetti. En kehdannut kertoa vanhemmilleni, enkä pyytää apua. Ekan viikon söin jotain makaroonin ja riisien jämiä ja tein jauhoista ja lihaliemestä kastiketta niille. Tokalla viikolla oli jäljellä enää puuroriisiä, öljyä, tomaattimurskaa ja lihaliemikuutioita. Söin vuoroin veteen keitettyä riisipuuroa ja vuoroin "herkuttelin" vedellä ja lihaliemikuutioilla jatketulla tomaattimurskalla, joka oli muka keittoa. Töihin menin pummilla metrolla. Töissä rouskin kahvihuoneen sokeripaloja, join maitoa ja pihistin teepusseja, että olisi illalla kotona jotain. Työpaikalla oli joka kerroksessa kahvihuone ja aina ohi kävellessä kävin katsomassa oisko joku jättänyt vaikka keksejä pöydälle yleiseen jakoon. Kolmannella viikolla ei ollut enää mitään syötävää. Yritin pärjätä sokeriteellä ja sillä maidolla, mutta sitten tuli niin huono olo jo, etten enää keksinyt muuta kuin mennä varkaisiin.

Mikään ei koskaan ole maistunut niin ihanalta kuin ne  öljyssä paistetut perunat ja sipulit sinä yönä!

No joskus opiskeluaikana ei ollut varaa automaattivaihteiseen Audiin. Piti tyytyä manuaaliin.

Olen dyykannut ruokaa kauppojen roskiksista. En minkään ekohippiaatteen vuoksi, vaan koska ei ihan oikeasti ollut rahaa ostaa ruokaa. Eikä johtunut siitä että olisin juonut ja polttanut vähät rahani, vaan yllättävästä elämänmuutoksesta, ja apua en saanut tarpeeksi nopeasti mistään, turvaverkkojakaan ei ollut. Oli surkeaa, mutta myös kasvattavaa jollain oudolla tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Kun 90-luvulla varastin yöllä jonkun siirtolapuutarhakasvimaalta perunoita ja sipulia puoli muovikassillista. Oli niin hirveä nälkä. Olin muuttanut puoli vuotta aikaisemmin yhteen silloisen poikakaverini kanssa. Se oli vikatikki. Puoli vuotta myöhemmin se poikaystävä sitten jo jäi kiinni pettämiestä ja kaiken huipuksi tyhjensi palkkapäivänä tilini, johon hänellä oli käyttöoikeus ja katosi sitten uuden tyttöystävänsä luo. Olin vasta 19-vuotias ja hävetti. En kehdannut kertoa vanhemmilleni, enkä pyytää apua. Ekan viikon söin jotain makaroonin ja riisien jämiä ja tein jauhoista ja lihaliemestä kastiketta niille. Tokalla viikolla oli jäljellä enää puuroriisiä, öljyä, tomaattimurskaa ja lihaliemikuutioita. Söin vuoroin veteen keitettyä riisipuuroa ja vuoroin "herkuttelin" vedellä ja lihaliemikuutioilla jatketulla tomaattimurskalla, joka oli muka keittoa. Töihin menin pummilla metrolla. Töissä rouskin kahvihuoneen sokeripaloja, join maitoa ja pihistin teepusseja, että olisi illalla kotona jotain. Työpaikalla oli joka kerroksessa kahvihuone ja aina ohi kävellessä kävin katsomassa oisko joku jättänyt vaikka keksejä pöydälle yleiseen jakoon. Kolmannella viikolla ei ollut enää mitään syötävää. Yritin pärjätä sokeriteellä ja sillä maidolla, mutta sitten tuli niin huono olo jo, etten enää keksinyt muuta kuin mennä varkaisiin.

Mikään ei koskaan ole maistunut niin ihanalta kuin ne  öljyssä paistetut perunat ja sipulit sinä yönä!

Voi että, miten surullinen tarina. Jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin, leikkisin äitiäsi ja lähettäisin sinulle 300 markkaa ruokaan.

Omien lasten kohdalla yksi pahimmista peloista on, että he jättäisivät tuollaiset asiat kertomatta.

Huhhuh mitä tarinoita, onneksi oma tukiverkko on semmoinen ettei koskaan opiskelijana tarvitse miettiä onko rahaa ruokaan.

Vierailija kirjoitti:

Syksyllä tulossa. Opintotuki laskee ja asumislisä loppetetaan, koska puoliso käy töissä. Ei riitä rahat edes vuokraan sitten. Tähän asti olen aina hoitanut menoni itse, toivottakaa minulle hyvää lompakkoloisen uraa. Valmistumiseen reilut 4 vuotta.

Ilmeisesti käyt töissä kuitenkin? Yliopistossa voi suorittaa kuitenkin kursseja aika paljon nopeammin kuin opiskella täys 5 vuotta, ni tuskin ihan niin pitkään tarvitsee kitkutella pelkällö opintotuella 😊

Kun opintotukeani leikattiin vanhemman tulojen vuoksi n. Puolet. Otin joka kuussa takkiin n. 100€ pelkästä vuokrasta.. Kesätöiden säästöt tais olla syötynä loppuun lokakuussa.

Sitten tuli se kotivakuutuslasku, vesi- ja sähkölasku. 2pvää mietin, että pyydänkö vanhemmilta rahaa...

-Tuli kuin lottovoittona vakuutusyhtiöltä korvaus kivusta ja särystä muutaman kk takaisesta liikenneonnettomuudesta.

Siitä muutama viikko ja sain osa-aikatöitä!

Oli hyvä fiilis..

90-luvun alkupuolella kun otin jaakaapin topselin irti seinasta koska siella ei ollut mitaan ruokaa ja ei sitten vienyt sahkoakaan. Hernekeitto purkki oli liian kallista syotavaa. Ostin isoja pusseja perunoita joita sitten keitin ja tein paistettuja perunoita. Suolaa sentaa oli. 

Suomessa oli kai paha lama silloin. Olin kylla duunissa, mutta palkka ei riittanyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun 90-luvulla varastin yöllä jonkun siirtolapuutarhakasvimaalta perunoita ja sipulia puoli muovikassillista. Oli niin hirveä nälkä. Olin muuttanut puoli vuotta aikaisemmin yhteen silloisen poikakaverini kanssa. Se oli vikatikki. Puoli vuotta myöhemmin se poikaystävä sitten jo jäi kiinni pettämiestä ja kaiken huipuksi tyhjensi palkkapäivänä tilini, johon hänellä oli käyttöoikeus ja katosi sitten uuden tyttöystävänsä luo. Olin vasta 19-vuotias ja hävetti. En kehdannut kertoa vanhemmilleni, enkä pyytää apua. Ekan viikon söin jotain makaroonin ja riisien jämiä ja tein jauhoista ja lihaliemestä kastiketta niille. Tokalla viikolla oli jäljellä enää puuroriisiä, öljyä, tomaattimurskaa ja lihaliemikuutioita. Söin vuoroin veteen keitettyä riisipuuroa ja vuoroin "herkuttelin" vedellä ja lihaliemikuutioilla jatketulla tomaattimurskalla, joka oli muka keittoa. Töihin menin pummilla metrolla. Töissä rouskin kahvihuoneen sokeripaloja, join maitoa ja pihistin teepusseja, että olisi illalla kotona jotain. Työpaikalla oli joka kerroksessa kahvihuone ja aina ohi kävellessä kävin katsomassa oisko joku jättänyt vaikka keksejä pöydälle yleiseen jakoon. Kolmannella viikolla ei ollut enää mitään syötävää. Yritin pärjätä sokeriteellä ja sillä maidolla, mutta sitten tuli niin huono olo jo, etten enää keksinyt muuta kuin mennä varkaisiin.

Mikään ei koskaan ole maistunut niin ihanalta kuin ne  öljyssä paistetut perunat ja sipulit sinä yönä!

Voi että, miten surullinen tarina. Jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin, leikkisin äitiäsi ja lähettäisin sinulle 300 markkaa ruokaan.

Omien lasten kohdalla yksi pahimmista peloista on, että he jättäisivät tuollaiset asiat kertomatta.

Ihana ajatus! Voi kiitos :) Oli se kurja hetki elämässä olla nälissään, häpeissään ja sydänsuruissa samaan aikaan, mutta samalla opettavainen. Koskaan sen jälkeen en ole antanut toiselle mahdollisuutta tyhjennellä tiliäni (ja olen nykyään sekä vaaimo että äiti itsekkin), koskaan raha ei saa olla ihan loppu tililtä muutenkaan ja kaapeissa pitää aina olla ruokaa niin, että pahimman yli pääsee jos tilanne niin vaatii. Kun tuosta selvisin, opin hallitsemaan talouttani ihan eri tavalla ja aikuistuin paljon. Sen myötä sitten lähdin opiskelemaankin, valmistuin, pääsin mieluiselle alalle, jolla olen edelleenkin ja se kunnon mieskin löytyi aikanaan. Monta opetusta sain, vaikka kieltämättä ne 4 viikkoa tiliä odotellessa olivat karmeita :D

Vierailija kirjoitti:

Tilillä oli 0,62 euroa ja lähimpään kauppaan käveltyäni huomasin ettei se riitä siellä edes halvimpaan makaronipussiin. En muista mitä syötävää sillä sitten ostin, onneksi opiskeluajoista on jo tovi vierähtänyt!

Onpa ollut kallista makaronia aikoinaan. Tuolla hinnallahan saisi nykyään jopa kaksi pussia. 😲

Kun hain useamman kuukauden wessapaperit Cittarin vessasta. Kiitos Cm! Ja poimin mustikoita ja sieniä lähimetsästä. Onneksi oli syksy, kiitos Suomen luonto! Ja kun piti lähteä pöllimään kynä Shelliltä että sai automyyntipaperit kirjoitettua. Kiitos Shell! Kynä palautettu.

Up

Oikeasti köyhin hetkeni oli kun olin muka niin rakastunut ja laitoin sen miehen tarpeet kaiken edelle,itseni,lasten...

Henkisen köyhyyden tuska on minulle ollut vahigoittavampaa kuin taloudellisen.

Nyt juuri.

Opiskelen, mies töissä, suuret velat. Mies vaihtoi huonompipalkkaiseen työpaikkaan, kun edellisessä oli niin huonot olosuhteet että sairastui. Muutkin joutuivat irtisanomaan itsensä.

Edellisellä palkalla maksettiin velat, laskut ja syötiin hyvin. Nyt ei riitä rahat edes velkojen ja laskujen maksuun kun juuri ja juuri. Ruokaa kyhätään siitä mitä on. Päivittäin kuitenkin lapsi syö ravitsevat ateriat, ja on myös päiväkodissa toki. Minä syön aika paljon vaan puuroa ja lapsen jämiä. Mieskin syö ruokaa kun on fyysisesti raskaassa työssä .

Nyt aletaan olla pohjalla, auton remontti, eläinlääkärikäynti ja lääkehankinnat tässä kuussa. Jotain on pakko siirtää tai jättää maksamatta.