Perheiden apatia?

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä ymmärtänyt näitä toisten elämien kyylääjiä. Mitä sinä saat irti tällaisesta? Minulle ei tulisi mieleenkään tutkia muiden tekemisiä ja tulla ihmettelemään tänne. Olen varmaan outo.

Mä taas en ymmärrä ollenkaan ihmisiä, joiden mielestä ne jotka ovat kiinnostuneita muistakin kuin omasta navastaan ovat automaattisesti jotain ihme kyyliä. Itseä ainakin kiinnostaa laajasti eri asiat ja esim. se miksi joku toimii ihan eri tavalla kuin itse jossain asiassa. Asioita pohtiessa on toki se pelottava mahdollisuus että saattaa samalla oppia jotain uutta itsestään, toisista ihmisistä tai ympäröivästä maailmasta ;)

No kaikkien ei tarvitse aina mennä sen kultaisen keskitien mukaan. Jos sinun lapsuudessasi luisteltiin ja käytiin uimahalleissa ja haluat tehdä näin omien lasten kanssa se on sinun asiasi ihan samoin kun ehkä jossain toisessa perheessä ei käydä uimassa,  ei tykätä uimahalleista eikä tykätä tai haluta luistella. Ei se ole mielestäni mikään pakko, että "kunnon" lapsiperheissä luistellaan. Minua ei luistimille saa, oikein puistattaa ajatella että pitäisi lähteä tuonne kylmään luistelemaan. Kuitenkaan vaikka edellämainittuja ei kiinnosta tehdä se ei tarkoita että olisimme passiivisia emmekä ikinä ulkoilisi tai tekisi mitään yhdessä lasten kanssa. Joskus kyllä on palkkiä kotipäiviä jos oikein rumaa ja harmaata on ulkona ja sitten on tietenkin ne sairastelupäivät jolloin on tosi tylsää kun kotona pitää pysyä.

Meillä kyllä tehdään paljon, ulkoillaan, luistellaan, hiihdetään, puistoillaan, käydään uimassa, retkillä, kirjastossa, kylässä, leikitään omalla pihalla, pelataan palloa jne. Olen kotiäitinä.

Voin hyvin kuvitella että kun syksyllä palaan töihin ainakin illat menee ihan öhvöttämiseen. Nytkin lapset kaipaavat sitä aikuisen kainalossa sohvalla löhöilyä, päämäärätöntä, aikataulutonta olemista, ja kun kaikki on päivät töissä/hoidossa niin ehkä ilta ole hyvä pyhittää "vain olemiselle". Valoisina iltoina voi varmaan ulkoillakin mutta en kyllä näe itseäni jahtaamassa lapsia hoitopäivän jälkeen pimeälle pihalle päivällisen ja iltapalan välissä, kun kumpikaan ei kuitenkaan ole luonnostaan sieltä vilkkaimmasta päästä että kaipaisivat energianpurkua.

Viikonloppuja ei toki kestetä maata sittenkään. Olen aloittajan kanssa tavallaan samaa mieltä, toisaalta vapaa-aikaa ei saa suorittaa eikä matalamman aktiivisuustason ihmisille tee hyvää piiskata itseään pakkopuuhailuun. "Vain oleminen" on hirveän tärkeää.

Jaa-a. Meillä on ainakin vähän niin, että kun teinit eivät enää ole samalla lailla vanhempien mukana touhuavia, niin he menevät omia aikojaan ja me aikuiset omiamme. Toki matkustelemme ja käymme esim. leffassa 1-2 kertaa kuussa, mutta yhdessä museoissa jne. käyminen on vähentynyt lasten kasvettua. Lomilla kyllä, mutta viikonloppuisin ei välttämättä.

Toinen, mikä vaikuttaa, on vuorotyö. Minulla on epäsäännöllinen vuorotyö, ja keskimäärin yksi viikonloppu kolmesta töissä. Viikossa on keskimäärin pari iltaa duunissa. Sekin vähän vähentää menemistä, halutaan tehdä ja touhuta yhdessä sitten, kun touhutaan, eli odotetaan yhteistä vapaata viikonloppua.

Mutta joo, lapsillamme on ollut aina harrastuksia ja yhdessä matkustellaan, käydään elokuvissa ja näyttelyissä ja museoissa. Väentungoksista ja tapahtumista meillä ei tykkää kukaan, eikä talviurheilulajeista. Uimassa ja kävelyllä käydään tämän tästä, tosin sitäkin lapset tekevät oma-ehtoisesti kaverien kanssa nykyään.

Vähän samansuuntaisesti ihmettelen yhtä tuttavaperhettä. Asumme tosi lähellä yhtä ns. lastenkohdetta, leikitään nyt vaikka tyyliin Junibacken Tukholmassa. Kun omat lapsemme olivat pieniä, meillä oli perinteenä käydä tuolla montakin kertaa kesässä. Tämä tuttavaperhe, joiden lapset alkavat kohta olla jo yli sen iän, jolloin tuo kohde olisi ajankohtainen, ei ole kertaakaan käynyt siellä! En jotenkin ymmärrä, kyllähän sen voisi nähdä edes kerran vaikka yleissivistyksenkin vuoksi kun matkakaan ei ole este, eikä kyllä rahakaan (kaljaan ja tupakkaan sitä riittää)...