Olenko sairastumassa skitsofreniaan vai mitä hittoa??

Vierailija kirjoitti:

Traumataustasi varmaan aiheuttaa noita oireita. Niistä puhuminen voisi olla hyväksi, jotta saat ne ajatukset ulos itsestäsi. Ehkä tämä viestiketju jo on auttanut sinua. Jotenkin ajattelen, että et ole hullu, vaan reaktiosi on normaali taustaasi ajatellen. Mutta joskus jos pitää pelottavia ajatuksia vain itsellään, ne voivat jäädä pitkäaikaisemmiksi kuin jos niistä puhuu ääneen ja saa kokemuksen, etteivät ne niin vaarallisia olleetkaan. Ei siihen välttämättä tarvita terapiaa. Ystävätkin voivat olla avuksi.

Tämä viestiketju on todella auttanut minua paljon! :) Ja mieheni auttaa myös. Toki en halua kipeimpiä muistoja avata joten terapia olisi hyvä vaihtoehto. Ehkä otan sen asiakseni joku kerta!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumataustasi varmaan aiheuttaa noita oireita. Niistä puhuminen voisi olla hyväksi, jotta saat ne ajatukset ulos itsestäsi. Ehkä tämä viestiketju jo on auttanut sinua. Jotenkin ajattelen, että et ole hullu, vaan reaktiosi on normaali taustaasi ajatellen. Mutta joskus jos pitää pelottavia ajatuksia vain itsellään, ne voivat jäädä pitkäaikaisemmiksi kuin jos niistä puhuu ääneen ja saa kokemuksen, etteivät ne niin vaarallisia olleetkaan. Ei siihen välttämättä tarvita terapiaa. Ystävätkin voivat olla avuksi.

Tämä viestiketju on todella auttanut minua paljon! :) Ja mieheni auttaa myös. Toki en halua kipeimpiä muistoja avata joten terapia olisi hyvä vaihtoehto. Ehkä otan sen asiakseni joku kerta!

Ap

Harkitse nettiterapiaa. https://www.mielenterveystalo.fi/nettiterapiat/Pages/default.aspx

Vierailija kirjoitti:

Lukemani perusteella sinulla voisi olla yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Siihen menisi nuo pelot ja traumaattisten muistojen märehdintä sekä pelko skitsofreniasta, ynnä tilanteesi ylianalysointi. Myös elämänhistoriasi antaa pohjaa ahdistuneisuuden kehittymiselle. Toki sinulla posttraumaattista stressiäkin voi olla, häiriöksi asti.

Nyt kaikella kunnioituksella, tyylissäsi kertoa itsestäsi on pientä tarkoitushakuista sävyä. Ikään kuin hakuaisit johdatella ihmisiä antamaan teitynlaisia vastauksia jotta voisit diagnosoida itse itsesi, kun et kerran apuakaan ole ilmeisesti menossa hakemaan kuten aloitusviestistä käy ilmi. Minustasiltikin  tuntuu, että kaipaat kipeimmin kuuntelijaa ja myötätuntoa sekä vahvistusta kokemuksillesi. Terapia voisi olla hyvä idea että pääset käsittelemään asiat ajan kanssa ja rauhaan menneisyytesi osalta, mutta sitä varten sinun pitäisi uskaltautua hakemaan apua.

Muista että vaikka menneisyyttä ei voi muuttaa, omaa suhdetta siihen voi terapiassa muuttaa.

Okei. En yritä ensinnäkään muuta kuin keskustella aiheesta. Kerron sen miten asiat ovat ja mitä ajattelen. En tietenkään voi koko elämääni ja kaikkia ajatuksiani tänne kertoa :D Olen ehkä luonteeltani dramaattinen mutta en valehtelija. Apua menen tulevaisuudessa hakemaan mutta en lääkäriltä vaan psykologilta. En yritä johdatella ketään mihinkään millään :) Hyvin olette täällä minua jo terapoineet, kiitos siitä!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkään että olen sekoamassa! Minulla ei ole näkö- tai kuuloharhoja. Ainoastaan harhakuvitelmia. Saatan pelätä yöllä vessaan menemistä koska kuvittelen että joku murhanhimoinen tai muuten todella kamalannäköinen ihmishahmo olisi siellä (voitteko kuvitella, olen aikuinen, kohta 30v). Samoin kun menemme nukkumaan (olen naimisissa) saatan joskus aukaista useamman kerran silmät ja tarkistaa ettei huoneessa ole kukaan ylimääräinen ihminen. Ihan järkyttävää nyt kun asian näin kerron!

Lapsuuteni sisälsi paljon traumaattisia tapahtumia. Säikyn nykyisin hyvin herkästi ja voi olla että lapsuudentraumat vaikuttavat tähän. En käytä lääkkeitä enkä alkoholia. En uskalla puhua asiasta kenellekään koska pelkään että minut leimataan hulluksi.

Toinen vanhemmistani on hyvin harhainen. Hän kuvittelee kavereidensa ja meidän lastenkin valehtelevan hänelle. Tällaisia harhoja minulla ei ole.

Ja ei, en aio mennä lääkärille. Pärjään tämän asian kanssa järkeilemällä. Ketään muita joilla vastaavaa??

Olen 30v ja jos katson kauhuelokuvia, pelkään peilejä. Siis ihan tosissaan, en uskalla katsoa peiliin enkä kävellä niiden ohi. Pelkään näkeväni niistä jonkun, jota ei kuuluisi nähdä :) Enkä ole hullu, vilkas mielikuvitus löytyy kyllä. Kuinka pääsin ongelmasta eroon? Lakkasin katsomasta kauhua! Eipä ole pelottanut enää. Katson hömppää, komediaa ja fantasiaa. ;) Kokeileppas samaa. (Meni aikansa, että pelot loppuivat. Nyt en ole peilejä öisin pelännyt vuosiin :D )

Siis peilit ovat kamalia!! :O Pitääpä kokeilla tuota, lopettaa kaiken pelottavan ja ahdistavien asioiden lukeminen ja katsominen :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

melko yleisiähän nuo on. Psykon näyttelijä jean ei voinut ennää ikinä käydä suihkussa sen psyko elokuvan kuvausten jälkeen, pelkäsi että joku tulee veitsen kanssa sisään.Ihmisen mielikuvitus vaan ottaa kaikesta mitä on nähnyt päivän aikana, juuri elokuvaista, kauhuelokuvat, kirjat, j alkaa pimeässä pelkäämään niitä,

Itselläni kaiken lisäksi kerran on tullut joku mies kotiinin täysinhiljaa, en olisi voinut ikinä kuvitella että täysin hiljjaa onnistuu tulemaan keskellä päivää, seisoi ukko keskellä olohuonetta. ELi on ihan mahdollista että joku on kotonasi, kyllä ammatimurtautujat osaa avata ulko-oven.

Kamalaa. En tiedä mitä tekisin jos joku seisoisi olohuoneessamme! Luultavasti hyökkäisin päälle :(

Ap

Olen 28 vuotta ja mulla on aika paha pimeänpelko ja sen lisäksi pelkään kaikkea yliluonnollista.

Välillä jos teen yksin kotona ollessa jotain josta lähtee sellainen ääni joka peittää ympäristön äänet (suihkussa käynti, imurointi, ruoan paistaminen liesituulettimen pauhaessa) saatan alkaa kuvittelemaan/pelkäämään jotain, en edes tiedä mitä.

Yksin nukkuessa minulla on tv päällä. Verkkokellariin en mene yksin. Vaatehuoneemme on minusta epäilyttävä. En ikimaailmassa suostuisi jäämään sinne ovi kiinni ja valot sammutettuina.

Hieman epäilyttää miten onnistuu yksin asuminen jos ero tulee. Ehkä lemmikin hommaaminen helpottaisi.

Tiedostan että tämä on jollain tasolla aika sairasta. Olen kuitenkin aika järkiperäisesti ajatteleva.

Kauhuelokuvia en ole katsonut kahdeksaan vuoteen, sitä ennenkin vain vähän. Olen helppo säikkymään niissä, lähinnä siksi en tykkää. Ring ja Blair Witch Project ovat aiheuttaneet ikuiset traumat.

Olen aina kuvitellut että olen tällaisten asioiden suhteen vain tavallista herkempi. Voisiko tästä muka jotenkin "parantua"? Voi kuinka ihanaa olisi voida nukkua yönsä yksin rauhassa pimeässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et sinä harhaiselta vaikuta. Tutkimuksen mukaan iso osa aikuisista ei pimeänpelon vuoksi uskalla mennä yöllä vessaan. Olen melkein 50v ja minulla myös välillä pelkoja juuri esim vessaan menoon liittyen, olen lapsena/nuorena katsellut kauhuelokuvia ja ne ilmeisesti aiheuttavat nuo ajatukset, että joku ilmestyy yhtäkkiä tms. Olen töissä psykiatrialla ja en pidä itseäni hulluna.

Tämä oli ihana uutinen etten ole ihan sekoamispisteessä. Mitenhän nuo elokuvista aiheutuneet mielikuvat saisi pyyhittyä pois? Hiukan häiritsevää liikkua yöllä kotona kun pelkää Walking Deadin zombin seisovan nurkassa. Ja tämähän on aivan naurettava ajatus! :)

Niinpä, ajattele että minä en ole enää aikuisena juuri katsellut kauhuleffoja ja silti ne kauhuelementit nousevat mieleen jos liikun yöllä pimeässä kodissa tai olen yksin. Välillä menee hyvin eikä pelota mutta sitten välillä ne pelot ottavat taas vallan. En tiedä pääseekö niistä koskaan kun edelleen näin 50v kynnyksellä niitä on.

Onko meillä liian vilkas mielikuvitus? Vai onkohan tämä yleistäkin?

Ap

En ole ammattilainen, mutta luulen taustalla olevan ihmisen herkkyys ja mielikuvitus, joka on kaiken luovuuden lähde, mutta kääntöpuolella nuo mainitsemasi asiat.

Itsekin pelkään pimeää ja kuvittelen kaikenlaista, kun pitäisi käydä vaikka yöllä vessassa ja olen jo 60v. ja näin on ollut koko ikäni.

Joillakin on myös mielikuvituskavereita, erityisesti lapsilla, mutta myös aikuisilla.

Nauratti, kun kommentissasi kerroit olevasi kuin lapsi, kun kauhuleffoista näet painajaisia. Mun mies on yli 60v. ja lääkäri, eikä sekään uskalla katsoa kauhuelokuvia, kun näkee kuulema pahoja painajaisia ja ahdistuu.

Vierailija kirjoitti:

melko yleisiähän nuo on. Psykon näyttelijä jean ei voinut ennää ikinä käydä suihkussa sen psyko elokuvan kuvausten jälkeen, pelkäsi että joku tulee veitsen kanssa sisään.Ihmisen mielikuvitus vaan ottaa kaikesta mitä on nähnyt päivän aikana, juuri elokuvaista, kauhuelokuvat, kirjat, j alkaa pimeässä pelkäämään niitä,

Itselläni kaiken lisäksi kerran on tullut joku mies kotiinin täysinhiljaa, en olisi voinut ikinä kuvitella että täysin hiljjaa onnistuu tulemaan keskellä päivää, seisoi ukko keskellä olohuonetta. ELi on ihan mahdollista että joku on kotonasi, kyllä ammatimurtautujat osaa avata ulko-oven.

No tuon kokemuksen jälkeen en ihmettelisi jos tulisi pelkoja. Miten tilanne jatkui? Soititko poliisit? Oliko hän murtovaras vai joku kylähullu hiippailija?

Vuosia sitten ystäväni kesämökille ilmestyi myös vanha mies aamuyöllä kun ihmiset nukkuivat. Vaelteli talossa ja häipyi sitten. Kaveri heräsi ja oli kauhun vallassa vaan esittänyt nukkuvaa. Outo äijä osoittautui naapurimökin asukkaaksi, ja sai kyllä myöhemmin kuulla kunniansa.

Minulla oli traumaattinen lapsuus, siitä ehkä johtuu, että joskus iltaisin miehen pitää tarkistaa illalla ettei sängyn alla ole ketään, kun olen menossa nukkumaan. Pidän itseäni tervejärkisenä, mutta mielikuvitus on vilkas ja joskus kun kuuntelen radiota, niin tajuan vasta hetken päästä, että radio ei ole edes auki, kuvittelen elävästi vaan musiikin päässäni!

Tuskinpa olet. Eräs läheiseni sairastui skitsofreniaan ja sairastuminen oli aika pitkä prosessi.

Siis ensioireet oli vetäytyminen sosiaalisista suhteista. Harhoja oli jo alussa mutta hän ei tietystikään itse ymmärtänyt niiden olevan harhoja. Ne eivät siis olleet mitään noin absurdeja juttuja, vaan "ärsyke" saattoi olla oikea mutta hän teki siitä väärät johtopäätökset, ja niistä muodostoi aika pitkäkestoiset harhat. Esim. jos joutui perumaan vaikka esteen vuoksi tapaamisen niin hän saattoi kuvitella, että olet jotenkin häntä vastaan. "Normaalille" ihmiselle voi selitää asian ja sillä selvä. Mutta vaikka skitsofreenikolle selittää, että tällä tapaamisen perumisella ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan niin hän ei välttämättä ymmärrä sitä. Päinvastoin nämä harhat voivat syventyä tästä, koska ne ovat hänen todellisuuttaan ja, jos niitä kyseenalaistaa niin hän saattaa yhä vahvemmin ajatella, että olet jotenkin häntä vastaan. Sitten näiden johdosta hän voi alkaa erakoitumaan.

Paremmalla kaudella hän ehkä pystyy tiedostamaan vanhat harhat harhoiksi mutta jotkut harhat voivat taas olla todella pitkäikäisiä.

Sanoisin että jos nyt itse tajuat, että noi on kaukaa haettuja juttuja ja pystyit tänne noin selkeän avauksen tekemään niin tuskinpa sulla ainakaan skitsofreniaa on. Aika monella on tollasta välillä, jos on esim. ahdistunut, streassaantunut tms.

Mutta ehdottomasti kannattaa silti käydä juttelemassa asioista.

Minulla on tuollaista ollut aina. Olen nyt 45v ja välillä on parempia kausia js välillä ei. Olen ajatellut, että kaikilla on näitä. Olen herkkä luonteeltani ja todella hyvä mielikuvitus. Järkeilemällä saan itseni rauhoittumaan. Eli et ole tulossa hulluksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumataustasi varmaan aiheuttaa noita oireita. Niistä puhuminen voisi olla hyväksi, jotta saat ne ajatukset ulos itsestäsi. Ehkä tämä viestiketju jo on auttanut sinua. Jotenkin ajattelen, että et ole hullu, vaan reaktiosi on normaali taustaasi ajatellen. Mutta joskus jos pitää pelottavia ajatuksia vain itsellään, ne voivat jäädä pitkäaikaisemmiksi kuin jos niistä puhuu ääneen ja saa kokemuksen, etteivät ne niin vaarallisia olleetkaan. Ei siihen välttämättä tarvita terapiaa. Ystävätkin voivat olla avuksi.

Tämä viestiketju on todella auttanut minua paljon! :) Ja mieheni auttaa myös. Toki en halua kipeimpiä muistoja avata joten terapia olisi hyvä vaihtoehto. Ehkä otan sen asiakseni joku kerta!

Ap

Ehkä  ne kipeimmät muistot pitäis käsitellä ns. hengiltä että ne menettävät voimansa. Vähän kuten jos toistelet sanaa "talo" niin jossain vaiheessa se lakkaa olemasta sana ja muuttuu vaan merkityksettömiksi kirjaimiksi.

Toinen juttu on se että  toimivassa, hyvässä ja turvallisesssa parisuhteessa voi tulla hetki  jolloin painajaiset tekevät hetkeksi paluun koska oma  olo on sen verran turvallinen että mieli kestää niiden käsittelyn.

Apua, minullakin on tätä! En ole ihan aikuinen vielä, mutta kuitenkin sen ikäinen, että nämä vainoharhat voisivat jo pikkuhiljaa alkaa häipyä. Kellariin meno on kamalaa, pimeässä huoneessa yksin oleminen on kamalaa, metsässä oleminen pimeän aikaan (vaikka päivälläkin, jos on talvi) on ihan hirveää. Pelkään nimenomaan hahmoja, vähän kuin ihmisiä, mutta ei kuitenkaan. En ole tietääkseni napannut näitä mistään kauhuleffasta, koska en niitä katso (olen sentään jonkinlaisella järjellä varustettu...).

Lapsuus ei ollut traumaattinen, mutta olin lahkossa 12-vuotiaaksi. Toisin kuin muilla entisillä jäsenillä, minulla ei ollut pelkoja demoneista ym. pienenä. En ole ikinä ajatellut, että tämä olisi ptsd:tä.

Olen myös huomannut, että vaikka noin 15-vuotiaaksi asti olen kyllä voinut katsoa ja lukea vaikka mitä hirmujuttuja (haamutarinoita, katoamisia ym), enää en vain pysty. En osaa sanoa, ovatko koulutukseni eettinen osuus ja/tai viisaat opettajani tehneet minusta jotenkin herkemmän pahuudelle.

Vierailija kirjoitti:

Tuskinpa olet. Eräs läheiseni sairastui skitsofreniaan ja sairastuminen oli aika pitkä prosessi.

Siis ensioireet oli vetäytyminen sosiaalisista suhteista. Harhoja oli jo alussa mutta hän ei tietystikään itse ymmärtänyt niiden olevan harhoja. Ne eivät siis olleet mitään noin absurdeja juttuja, vaan "ärsyke" saattoi olla oikea mutta hän teki siitä väärät johtopäätökset, ja niistä muodostoi aika pitkäkestoiset harhat. Esim. jos joutui perumaan vaikka esteen vuoksi tapaamisen niin hän saattoi kuvitella, että olet jotenkin häntä vastaan. "Normaalille" ihmiselle voi selitää asian ja sillä selvä. Mutta vaikka skitsofreenikolle selittää, että tällä tapaamisen perumisella ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan niin hän ei välttämättä ymmärrä sitä. Päinvastoin nämä harhat voivat syventyä tästä, koska ne ovat hänen todellisuuttaan ja, jos niitä kyseenalaistaa niin hän saattaa yhä vahvemmin ajatella, että olet jotenkin häntä vastaan. Sitten näiden johdosta hän voi alkaa erakoitumaan.

Paremmalla kaudella hän ehkä pystyy tiedostamaan vanhat harhat harhoiksi mutta jotkut harhat voivat taas olla todella pitkäikäisiä.

Sanoisin että jos nyt itse tajuat, että noi on kaukaa haettuja juttuja ja pystyit tänne noin selkeän avauksen tekemään niin tuskinpa sulla ainakaan skitsofreniaa on. Aika monella on tollasta välillä, jos on esim. ahdistunut, streassaantunut tms.

Mutta ehdottomasti kannattaa silti käydä juttelemassa asioista.

Onko tämä itse tekemäsi diagnoosi kaverillesi vai aito diagnoosi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskinpa olet. Eräs läheiseni sairastui skitsofreniaan ja sairastuminen oli aika pitkä prosessi.

Siis ensioireet oli vetäytyminen sosiaalisista suhteista. Harhoja oli jo alussa mutta hän ei tietystikään itse ymmärtänyt niiden olevan harhoja. Ne eivät siis olleet mitään noin absurdeja juttuja, vaan "ärsyke" saattoi olla oikea mutta hän teki siitä väärät johtopäätökset, ja niistä muodostoi aika pitkäkestoiset harhat. Esim. jos joutui perumaan vaikka esteen vuoksi tapaamisen niin hän saattoi kuvitella, että olet jotenkin häntä vastaan. "Normaalille" ihmiselle voi selitää asian ja sillä selvä. Mutta vaikka skitsofreenikolle selittää, että tällä tapaamisen perumisella ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan niin hän ei välttämättä ymmärrä sitä. Päinvastoin nämä harhat voivat syventyä tästä, koska ne ovat hänen todellisuuttaan ja, jos niitä kyseenalaistaa niin hän saattaa yhä vahvemmin ajatella, että olet jotenkin häntä vastaan. Sitten näiden johdosta hän voi alkaa erakoitumaan.

Paremmalla kaudella hän ehkä pystyy tiedostamaan vanhat harhat harhoiksi mutta jotkut harhat voivat taas olla todella pitkäikäisiä.

Sanoisin että jos nyt itse tajuat, että noi on kaukaa haettuja juttuja ja pystyit tänne noin selkeän avauksen tekemään niin tuskinpa sulla ainakaan skitsofreniaa on. Aika monella on tollasta välillä, jos on esim. ahdistunut, streassaantunut tms.

Mutta ehdottomasti kannattaa silti käydä juttelemassa asioista.

Onko tämä itse tekemäsi diagnoosi kaverillesi vai aito diagnoosi?

Oletko tosissasi? Ihan lääkärin tekemä diagnoosi vai tekeeköhän sen sitten psykiatri.

Kyllä nämä on ihan aitoja kokemuksia skitsofreniaa sairastavan henkilön läheiseltä.

Olen itsekin kaikin puolin herkkä ihminen ja myös herkkä pelkäämään monenlaista. Toisin kuin monet täällä, en pelkää niinkään mitään yliluonnollista, vaan pelkoni juontavat juurensa tosielämässä tapahtuneista asioista, kuten väkivaltarikoksista. Omassa elämässäni ei ole tapahtunut mitään traumaattista,  mutta seuraan välillä enemmän ja välillä vähemmän aktiivisesti Suomessa tapahtuvia tai jo aikaisemmin tapahtuneita murhia, katoamistapauksia ym. Nämä jutut sitten jäävät pyörimään mieleeni pitkäksikin aikaa, eikä se kai olekaan mikään ihme, kun on ensin viikkojen tai jopa kuukausien ajan lähes päivittäin seurannut keskustelua aiheesta. Ajattelen, että koska tämänkaltaisia kamalia asioita tapahtuu tasaisin väliajoin ihan tavallistä elämää eläville ihmisille, miksei joku tappaja voisi osua omalle tai läheistenikin kohdalle. Joidenkin mielestä tällaisten asioiden pelkääminen on varmaan vainoharhaista, mutta itse pidän sitä ihan realistisena.

Pelkoni korostuvat selvästi pimeään aikaan, mutta en varsinaisesti pelkää itse pimeää. Minua ei esim. pelota liikkua kodissani pimeällä - tosin odotan jo nyt vähän kauhulla joskus tulevaisuudessa omakotitaloon muuttamista, kun pientä kerrostaloasuntoa on huomattavasti helpompi "valvoa" ja olla tietoinen siitä, mitä asunnossa tapahtuu. Minusta on kyllä myös vähän pelottavaa käydä lapsuudenkodissani (okt) ihan kellonajasta riippumatta silloin, kun muita ei ole paikalla, sillä pelkään murtovarkaita. En mielelläni ulkoiluta koiraani yksin kello 22 jälkeen. Teen välillä yötöitä, ja silloin pelkään todella lähteä liikkeelle myöhään illalla. Pelkään pimeää rappukäytävää, hissiä ja kävelymatkaa autolle. Yksinkertaisesti pelkään, että joku hyökkää kimppuuni. Pahimmillaan, kun työt ovat oikeasti alkaneet aivan keskellä yötä tai olen vastaavasti tullut silloin töistä kotiin, puolisoni on pitänyt saattaa minut autolle tai sieltä pois. Tähän liittyy myös tapauksia, kun pimeässä rappukäytävässä on oikeasti ollut joku epäilyttävä tyyppi. Hisseissä taas pelkään sitä hetkeä, kun ovet aukeavat, että vastassa on joku, joka haluaa tehdä minulle pahaa (kerran olin tilanteessa, jossa olin aivan varma joutuvani raiskatuksi hississä - no, en kuitenkaan onneksi joutunut). Jos joudun yksin tällaisiin tilanteisiin, vaikka nyt lähtemään koiran kanssa pihalle yöllä, pystyn selviytymään niistä, mutta tunnen kyllä oloni todella epämukavaksi ja turvattomaksi.

On myös joitain sellaisia ihan päivittäisiä tilanteita, joissa ikään kuin näen potentiaalisia tappajia ympärilläni. Tarkoitan sitä, että esim. keskellä kirkasta päivää lenkillä ollessani saatan ajatella, että vastaantulija voisi hetkenä minä hyvänsä käydä minuun käsiksi. En kuitenkaan näissä tilanteissa varsinaisesti pelkää, mutta saatan kyllä olla varuillani ja tiedostan tämän mahdollisuuden olemassaolon.

Jos en saa johonkin läheiseeni yhteyttä vähään aikaan, alan myös heti kuvitella kauheita katoamisia ja murhaajan uhriksi joutumista. Kerran kun pikkuveljeni (täysi-ikäinen ihminen), oli tavoittamattomissa ehkä vuorokauden, olin jo suunnitellut mielessäni miten etsinnöissä kannattaisi toimia jne. Pelkään kovasti myös auto-onnettomuuksia, en mielelläni aja pitkää matkaa ja kyydissä oleminenkin on minusta silloin pelottavaa. Tällöinkin ajattelen usein uutisista lukemiani juttuja onnettomuuksista.

..edellinen jatkaa:

Itsestäänselvä ratkaisu olisi varmaan lopettaa rikosjuttujen seuraaminen, mutta toisaalta ne kiehtovat minua liikaa. Huomaan kyllä selvästi eron pelkoni voimakkuudessa silloin, jos olen vasta lukenut jostakin murhasta tms. Ihan jatkuvasti sentään en näitä juttuja seuraa. Haaveilen kuitenkin tulevaisuudessa jopa työstä rikosasioiden parissa, mikä ei varmaankaan tarkemmin ajateltuna tekisi kovin hyvää mielenterveydelleni.

Peloistani huolimatta olen aina pitänyt itseäni ihan normaalina, korkeintaan tämä ketju nyt sai minut vähän miettimään asiaa :) Loppujen lopuksi kuitenkin koen asian niin, että jotkut ihmiset vain ovat herkempiä pelolle ja myös poimivat helpommin pelkoja ruokkivia ärsykkeitä ympäristöstään. Niin kauan kuin pelot eivät kuitenkaan hallitse elämää ja niitä osaa myös kyseenalaistaa terveellä tavalla, asiat ovat varmasti ihan hyvin eikä aloittajankaan siis mielestäni tarvitse pelätä skitsofreniaa.

Höpö höpö, tuo on ihan normaalia jos omaa vilkkaan mielikuvituksen. Mulla sama, vaivannut lapsesta asti ja ikää on jo 28 vuotta. Välillä on aikoja ettei pelota yhtään, mutta jos satun erehdyksissä katsomaan jonkun yliluonnollisen kauhuleffan niin taas mennään.