Mitä tehdä? Tuntuu ettei 1,5v hallitse tunteitaan lainkaan?

Kuulostaa siltä, että kyseessä on suuritarpeinen/ison temperamentin omaava lapsi. Kannattaa sanoittaa hänelle tunteita: kun näet että lapsi suuttuu, niin kerrot "nyt sua suututtaa, olet tosi kiukkuinen" jne, näytät vaikka mallia että kun suututtaa niin lyötte yhdessä vaikka sohvatyynyä. Muista sanoittaa sekin, että kun suututtaa ja kiukuttaa, voi tulla äidin/isän syliin, äiti auttaa sinut kiukun yli ja tulee parempi mieli taas, saat olla tosi vihainen, mutta toisia ei satuteta. Mullakin on aika temperamenttinen ja vilkas lapsi, on ollut aina tuollainen ihollanukkuja ja on tarvinnut tukea tunteitten säätelyssä. Mutta sanoittaminen on tuottanut hyvin tulosta, lapsi on nyt 3,5-vuotias, ja silloin kun suututtaa kovasti, niin osaa itse pyytää vanhemmilta, että lohduta minua, tai menee sohvalle ja sanoo että nyt pitää levähtää hetki ja rauhottua, sitten lohdutetaan. 1,5-vuotias on vielä tosi pieni, eikä kykene hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään kovinkaan hyvin, mutta kun tuette häntä positiivisella ja hyvin selkeällä tavalla ja sanoitatte tunteita, niin hänelle kehittyy pikkuhiljaa keinoja itsesäätelyyn. :) Tsemppiä ja voimia! Ja apuahan kannattaa toki hakea, jos epäilet, että todella kyseessä on jotain normaalista poikkeavaa, mitä varhaisemmin saa apua, niin sitä helpommin voidaan puuttua, jos kyseessä onkin esim. Neurologiset ongelmat tms.

Meillä alkoi tällainen muistaakseni jo ennen 1,5 vee ikää. Kyllä kai voi joillain "uhmaikä" alkaa jo näinkin aikaisin? Saa nähdä, onko tämä vielä helppoa esivaihetta vaiko jo sitä oikeaa "uhmaikää" ja menisikö sitten nuoremmalla iällä jo kohta ohipäin, kun alkoikin suht aikaisin?

Tässä välissä oli tullut tosi monta vastausta. Meilläkin on varmaan aika monta kertaa sorruttu suhtautumaan liian kiukkuisesti lapsen kiukkuun. :-( Jostain pitäisi saada taiottua itsekin paremmat hermot... Ehkä sekin on iso syy, mikä on vaikuttanut lapseen? :-( Tuntuu olevan hyvin herkkä vähän kaikelle ja heijastaa hyvin herkästi meidän vanhempien mielialoja.

Vierailija kirjoitti:

No ei 1,5-vuotiaan kuulukaan vielä hallita tunteitaan.. Mutta toki ymmärrän, että raskasta tuo on.

Ei ole mitään kikkakolmosia antaa, mutta tässä muutamia kysymyksiä: Onko kotona vai päivähoidossa - jos päivähoidossa niin kuinka pitkiä päiviä? Onko usein hoidossa mummeilla yms.? Tai onko ollut erossa vanhemmistaan jo aika pienenä suht pitkiä aikoja? Saako tarpeeksi huomiota - ilman että joutuu tekemään jonkin rajun reaktion? Odotatteko taaperolta liikaa esim. taitojen, tunnehallinnan, sos. taitojen osalta? Onko käytös kokoajan tuollaista, vai vain silloin kun suuttuu? 

Ihan ensimmäinen periaate on, että noin pienelle ei anneta vielä minkäänlaisia diagnooseja, ja ensimmäisenä pitää tarkistaa onko ongelmaa todella (eli onko kyseessä vain temperamentisen lapsen alkava uhma). Sitten jos ongelma on selvä, niin pitää alkaa miettimään mitä lapsi oireilee. Tämä on se vaikein osa, koska silloin joutuu miettimään tekeekö itse väärin.. Kaikki tekevät virheitä, se pitää muistaa. Se että tunnistaa omassa toiminnassa virheen ja lähtee sitä korjaamaan on osa aikuisuutta. 

Sitten toki aina on mahdollisuus, että lapsi oireilee kipua "huonolla" käytöksellä.

Siksi niin ihmeissäni olenkin, uskon kaiken "hipovan täydellisyyttä". Tarkoitan siis, ettei mitään ole tapahtunut, joka tämän voisi aiheuttaa. Uskon, että kasvatuksemme ja arvomme ovat juuri niin kuin pitääkin, enkä usko tämän johtuvan ulkoisista syistä. Ehkä johtuu vain kovasta tahdosta, hieman pelkään suvussani esiintynyttä perinnöllistä varhaislapsuuden epävakaata persoonallisuutta, jossa samankaltaista käytöstä. Lähinnä kaipaan oikeita tapoja toimia näissä tilanteissa, etten pahenna lapsen toimintaa esimerkiksi antamalla huomiota sillä hetkellä..

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Meillä alkoi tällainen muistaakseni jo ennen 1,5 vee ikää. Kyllä kai voi joillain "uhmaikä" alkaa jo näinkin aikaisin? Saa nähdä, onko tämä vielä helppoa esivaihetta vaiko jo sitä oikeaa "uhmaikää" ja menisikö sitten nuoremmalla iällä jo kohta ohipäin, kun alkoikin suht aikaisin?

Tässä välissä oli tullut tosi monta vastausta. Meilläkin on varmaan aika monta kertaa sorruttu suhtautumaan liian kiukkuisesti lapsen kiukkuun. :-( Jostain pitäisi saada taiottua itsekin paremmat hermot... Ehkä sekin on iso syy, mikä on vaikuttanut lapseen? :-( Tuntuu olevan hyvin herkkä vähän kaikelle ja heijastaa hyvin herkästi meidän vanhempien mielialoja.

Olin siis kirjoittaja 17

Vierailija kirjoitti:

Meillä vähän samanlaista, poika nyt 2v 2kk. Sikäli tosin helpompaa, että on ainoa lapsemme. Olen myös miettinyt, onko normaalia, mutta olen ajatellut, että tällaista on kaikilla..? Ainakin jossain määrin? Tai edes joillain, olematta epänormaalia..?

Jäähyt on mun mielestä liikaa tän ikäisille, ne ei sitä tajua? Saattaa vain pahentaa? Samoin meillä pahentaa, jos liikaa suututaan tai kun mies on joskus esittänyt, että alkaa itkettää, niin se vain naurattaa. Luulee, että se on joku leikki. Paras teho on ollut, kun laskeutuu samalle tasolle ja kieltää tiukan jämäkästi tyynenä pysyen ja pitää käsistä kiinni samalla selittäen, että sattuu ja noin ei saa tehdä ja siitä tulee toiselle paha mieli. Kaikenlainen oma kiihtyminen pahentaa. Nykyään tosin saattaa joskus yliväsyneenä tms. lyödä läpsäistä tahallaan todeten samalla heti perään "paha mieli"... En tiedä, onko oikein, mutta olen alkanut tehdä niin, että menen vaikka eteiseen lapsiportin toiselle puolelle ja sanon, että kaverit lähtee pois, jos lyö. Että ei kukaan halua leikkiä ja olla sellaisen kanssa, joka lyö tms.

Jotenkin kiukku kuitenkin pitäisi antaa purkaa. On kerrottu, että ketään ei saa satuttaa tai mitään rikkoa, vaikka suututtaa. Olen antanut tyynyn silloin kun tulee itkupotkuraivari (eikä ole vielä lyönyt ketään) ja koittanut sanoittaa ja sanoa, että tyynyä voi lyödä ja purkaa siihen pahan olon. Että sitä ei satu.

Mutta kyllä tällaisen kanssa vähän tulee välillä hämmentynyt olo. Mistä tietää, kun ei ole enää ihan normaalia?

Meillä ei tosiaan ole muita lapsia ja muualla on aina tosi kiltti ja rauhallinen. Ei varmaan kukaan uskoisi, että kotona on tällaista. Kaikki aina kehuu poikaa. Jos joku lapsi tulee puistossa viemään vaikka lelun kädestä, on hän vain katsonut hölmistyneenä vierestä. Ihan viime aikoina on välillä vähän alkanut pitää puoliaan ja pitänyt lelustaan kiinni. Kotonakin on usein tosi kiltisti, mutta juuri etenkin väsyneenä tulee noita lyömisiä, jos pitäisi vaikka tulla vielä pesemään hampaat eikä halua. Mutta kun pakko on... Tai jos menee muuten vain "lujaa" ja on kovin hauskaa, saattaa ilkikurisena nipistää tai kynsiä leikatessa yrittää aina tahallaan raapia ja testailee kynsiään. Sitten tietysti on lisäksi nämä uhmaraivarit, kun joudutaan vain kieltämään jostain. Joskus (aika usein) tulee noita, että harmistuessaan jähmettyy, naama vääntyy parkuun, mitään ei kuulu hetkeen ja vasta jonkin ajan kuluttua lähtee ääntä ja tulee se raivo ulos. Ei kyllä hakkaa päätänsä silloin seinään. Joskus saattaa mennä sohvalle hakkaamaan päätäänsä tyynyihin samalla. Seinään hakkasi päätänsä joskus muuten vain, mutta se taisi olla vaihe, kun ei ole enää sitä tehnyt niinkään.

Mun mielestä ihan normaalilta kuulostava kaksivuotias, vaikka toki varmasti haastava tapaus. Toi sun siirtyminen pois lapsen lyödessä ja toteaminen että kaverit menee pois jos lyö, on varmasti siellä "harmaalla alueella", mutta minun mielestä ok jos lapsi tietää ettei vanhempi oikeasti häntä "hylkää" ja puheen kehittyminen ollut normaalia (eli ihan siis se, että ymmärtää mitä sanot). 

Minun mielestä ne vakavat ongelmat alkavat näkyä kunnolla vasta yli 3-vuotiailla lapsilla. Sen ikäisestä voi tehdä jo vähän johtopäätöksiä sen suhteen, miten toimii muiden lasten ja aikuisten kanssa. En olisi huolissani 2-vuotiaan aggressiivisuudesta. Ei tuon ikäiset vielä osaa näyttää tunteitaan terveellä tavalla.

Parhaiten lapselle tunteiden hallintaa opettaa sanoittamalla ne hänelle ja auttamalla häntä rauhoittumaan. Aikuisellakin voi kiukuttaa tilanteessa, mutta se tunnereaktio ei saisi olla vahvempi kuin lapsen. Esim. lapsi lyö kun hänellä kiukuttaa, niin voi sanoa että minä huomaan että sinulla nyt kiukuttaa. Sinä et silti saa lyödä minua, se käy kipeää. Minullakin nyt hermostuttaa kun sinä löit minua. Rauhoitutaan tässä yhdessä. Ja kyllä minun mielestä 1-2-vuotiasta pitää fyysisesti estää lyömästä, koska he usein tarvitsevat sen lisäksi. Eli ihan siis että otat kädestä kiinni kun toinen lyö. Vähän isommille lapsille sitten pitäisi toimia jo ihan pelkkä kieltokin. 

Tsemppiä kaikille vanhemmille! Muistakaa kaiken kiukun ja vihan keskellä myös hassutella ja nauttia lapsista. Sillä tavalla niitä terveitä muksuja kasvaa. Lapsen pitää tietää että hän tuottaa iloa vanhemmilleen :)

-Lto

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla ilmeisesti muut lapset ovat olleet aika lempeäluonteisia. Meillä esikoinen oli pienenä helposti raivostuva ja väkivaltainen, hakkasi omaa päätään lattiaan ja seinään, huutokohtaukset saattoivat kestää yli tunnin.

Ihan taitava koululainen siitä on tullut.

Oliko tämä uhmaikäisen käytöstä? Meillä toinen uhmaikäinen tällainen, puhun kuitenkin nyt 1,5vuotiaasta, ja mielestäni tämä ei ole normaalia käytöstä sen ikäiselle, mutta ihanaa jos ei ole ainut tapaus!! Onko keinoja toimia oikein, ei varmasti ole hyväksi testata jokatoinen kuukausi uutta menetelmää ehkäistä tilanteita :/

-ap

Meidän pojalla alkoi uhma noin vuoden ikäisenä, ja oli tosi kova vielä 4-vuotiaaksi. Edelleen kiukuttelee enemmän kuin ikäisensä (eskarilainen), mutta ikä alkaa jo auttaa. Muilla lapsillamme ei ole samanlaista uhmaa, mutta he eivät myöskään ole yhtä tempperamenttisia.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että kyseessä on suuritarpeinen/ison temperamentin omaava lapsi. Kannattaa sanoittaa hänelle tunteita: kun näet että lapsi suuttuu, niin kerrot "nyt sua suututtaa, olet tosi kiukkuinen" jne, näytät vaikka mallia että kun suututtaa niin lyötte yhdessä vaikka sohvatyynyä. Muista sanoittaa sekin, että kun suututtaa ja kiukuttaa, voi tulla äidin/isän syliin, äiti auttaa sinut kiukun yli ja tulee parempi mieli taas, saat olla tosi vihainen, mutta toisia ei satuteta. Mullakin on aika temperamenttinen ja vilkas lapsi, on ollut aina tuollainen ihollanukkuja ja on tarvinnut tukea tunteitten säätelyssä. Mutta sanoittaminen on tuottanut hyvin tulosta, lapsi on nyt 3,5-vuotias, ja silloin kun suututtaa kovasti, niin osaa itse pyytää vanhemmilta, että lohduta minua, tai menee sohvalle ja sanoo että nyt pitää levähtää hetki ja rauhottua, sitten lohdutetaan. 1,5-vuotias on vielä tosi pieni, eikä kykene hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään kovinkaan hyvin, mutta kun tuette häntä positiivisella ja hyvin selkeällä tavalla ja sanoitatte tunteita, niin hänelle kehittyy pikkuhiljaa keinoja itsesäätelyyn. :) Tsemppiä ja voimia! Ja apuahan kannattaa toki hakea, jos epäilet, että todella kyseessä on jotain normaalista poikkeavaa, mitä varhaisemmin saa apua, niin sitä helpommin voidaan puuttua, jos kyseessä onkin esim. Neurologiset ongelmat tms.

Sinä kuulostat aivan ihanalta superäidiltä! <3 :-) Oikeasti.

Mun on pakko kysyä, että pystytkö sinä pysymään itse aina noin tyynen rauhallisena? Tai te muut? Kiukustutko tai kiihdytkö koskaan itse lapsen käytöksestä? Meillä taitaa tosiaan olla iso ongelma tuo, että miehen kanssa väsyneinä mennään liian herkästi siihen lapsen kiukkuiseen oloon itsekin kiukkuisina mukaan. :´-( Täytyisi varmaan mennä itse ensin jonnekin tunteiden säätelykurssille...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että kyseessä on suuritarpeinen/ison temperamentin omaava lapsi. Kannattaa sanoittaa hänelle tunteita: kun näet että lapsi suuttuu, niin kerrot "nyt sua suututtaa, olet tosi kiukkuinen" jne, näytät vaikka mallia että kun suututtaa niin lyötte yhdessä vaikka sohvatyynyä. Muista sanoittaa sekin, että kun suututtaa ja kiukuttaa, voi tulla äidin/isän syliin, äiti auttaa sinut kiukun yli ja tulee parempi mieli taas, saat olla tosi vihainen, mutta toisia ei satuteta. Mullakin on aika temperamenttinen ja vilkas lapsi, on ollut aina tuollainen ihollanukkuja ja on tarvinnut tukea tunteitten säätelyssä. Mutta sanoittaminen on tuottanut hyvin tulosta, lapsi on nyt 3,5-vuotias, ja silloin kun suututtaa kovasti, niin osaa itse pyytää vanhemmilta, että lohduta minua, tai menee sohvalle ja sanoo että nyt pitää levähtää hetki ja rauhottua, sitten lohdutetaan. 1,5-vuotias on vielä tosi pieni, eikä kykene hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään kovinkaan hyvin, mutta kun tuette häntä positiivisella ja hyvin selkeällä tavalla ja sanoitatte tunteita, niin hänelle kehittyy pikkuhiljaa keinoja itsesäätelyyn. :) Tsemppiä ja voimia! Ja apuahan kannattaa toki hakea, jos epäilet, että todella kyseessä on jotain normaalista poikkeavaa, mitä varhaisemmin saa apua, niin sitä helpommin voidaan puuttua, jos kyseessä onkin esim. Neurologiset ongelmat tms.

Sinä kuulostat aivan ihanalta superäidiltä! <3 :-) Oikeasti.

Mun on pakko kysyä, että pystytkö sinä pysymään itse aina noin tyynen rauhallisena? Tai te muut? Kiukustutko tai kiihdytkö koskaan itse lapsen käytöksestä? Meillä taitaa tosiaan olla iso ongelma tuo, että miehen kanssa väsyneinä mennään liian herkästi siihen lapsen kiukkuiseen oloon itsekin kiukkuisina mukaan. :´-( Täytyisi varmaan mennä itse ensin jonnekin tunteiden säätelykurssille...

äh, taas unohdin:

t. 17 :-)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei 1,5-vuotiaan kuulukaan vielä hallita tunteitaan.. Mutta toki ymmärrän, että raskasta tuo on.

Ei ole mitään kikkakolmosia antaa, mutta tässä muutamia kysymyksiä: Onko kotona vai päivähoidossa - jos päivähoidossa niin kuinka pitkiä päiviä? Onko usein hoidossa mummeilla yms.? Tai onko ollut erossa vanhemmistaan jo aika pienenä suht pitkiä aikoja? Saako tarpeeksi huomiota - ilman että joutuu tekemään jonkin rajun reaktion? Odotatteko taaperolta liikaa esim. taitojen, tunnehallinnan, sos. taitojen osalta? Onko käytös kokoajan tuollaista, vai vain silloin kun suuttuu? 

Ihan ensimmäinen periaate on, että noin pienelle ei anneta vielä minkäänlaisia diagnooseja, ja ensimmäisenä pitää tarkistaa onko ongelmaa todella (eli onko kyseessä vain temperamentisen lapsen alkava uhma). Sitten jos ongelma on selvä, niin pitää alkaa miettimään mitä lapsi oireilee. Tämä on se vaikein osa, koska silloin joutuu miettimään tekeekö itse väärin.. Kaikki tekevät virheitä, se pitää muistaa. Se että tunnistaa omassa toiminnassa virheen ja lähtee sitä korjaamaan on osa aikuisuutta. 

Sitten toki aina on mahdollisuus, että lapsi oireilee kipua "huonolla" käytöksellä.

Siksi niin ihmeissäni olenkin, uskon kaiken "hipovan täydellisyyttä". Tarkoitan siis, ettei mitään ole tapahtunut, joka tämän voisi aiheuttaa. Uskon, että kasvatuksemme ja arvomme ovat juuri niin kuin pitääkin, enkä usko tämän johtuvan ulkoisista syistä. Ehkä johtuu vain kovasta tahdosta, hieman pelkään suvussani esiintynyttä perinnöllistä varhaislapsuuden epävakaata persoonallisuutta, jossa samankaltaista käytöstä. Lähinnä kaipaan oikeita tapoja toimia näissä tilanteissa, etten pahenna lapsen toimintaa esimerkiksi antamalla huomiota sillä hetkellä..

-Ap

No juuri sillä hetkellä kun lapsella on suuri tunne päällä, sinun pitää antaa sitä huomiota. Voihan se tuntua että se sillä hetkellä sitä pahentaa, mutta se että sinä konkreettisesti huomioit hänen tunteensa, sanoitat ne, estät kielletyn toiminnan (esim lyönnin) ja autat lapsen rauhoittumaan, auttaa häntä pidemmän päälle oppimaan itsehallintaa. 

Lapsi ei voi rauhoittumaan, ellei aikuinen aluksi auta häntä rauhoittumaan. Nimenomaan sitä huomiointia pitää tehdä. 1,5v on pieni!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla ilmeisesti muut lapset ovat olleet aika lempeäluonteisia. Meillä esikoinen oli pienenä helposti raivostuva ja väkivaltainen, hakkasi omaa päätään lattiaan ja seinään, huutokohtaukset saattoivat kestää yli tunnin.

Ihan taitava koululainen siitä on tullut.

Oliko tämä uhmaikäisen käytöstä? Meillä toinen uhmaikäinen tällainen, puhun kuitenkin nyt 1,5vuotiaasta, ja mielestäni tämä ei ole normaalia käytöstä sen ikäiselle, mutta ihanaa jos ei ole ainut tapaus!! Onko keinoja toimia oikein, ei varmasti ole hyväksi testata jokatoinen kuukausi uutta menetelmää ehkäistä tilanteita :/

-ap

Meillä oli useita uhmajaksoja ikävällä 1 v 3 kk - 7 vuotta. Pään lyöminen lattiaan loppui 3 vuotiaana. Uhmajaksojen ulkopuolella kohtaukset olivat jonkin verran lievempiä ja niiden välit pidempiä. Siirtymätilanteet tuottavat nyt 8 vuotiaana vielä jonkin verran vaikeuksia ja hakee edelleen paljon läheisyyttä.

Meillä esikoinen, täyttää juuri 3v, oli vuoden ikäisenä(jopa alle!!) tosi helposti tulistuva, esim. jos otti kielletyn tavaran pois, meni lattialle makamaan ja hakkas päätä lattiaan tms. Ja tosiaan tosi helposti lähti muksimaan toisia lapsia päähän ja muuta vastaavaa. Tämä siis siinä 1-2 vuoden tienoilla. Pelkäsin kuollakseni silloin tätä ns. oikeaa uhmaa. Mutta yllättäen ei ainakaan toistaiseksi oli ollut niin paha. Tulistuu edellen tosi herkästi pienistä asioista, tyylii äiti sanoo jonku asian väärin tai tyyny on vinossa. Puhumattakaan jos pikkuveli ei tee niinkuin hän tahtoo. Mutta nykyään tyttö ei oikestaan koskaan satuta kiukussaan muita, tai todella harvoin. Kiukiu esiintyy vaan hirvittävänä raivona ja huutamisena, ei anna missään nimessä ottaa syliim tai muutenkaan koskea, Ennen ku on vähän kiukku laantunu. Et sinällään kiukut on vaarattomampia kuin esim. vuosi sitten, ku ei voinu yhtään tietää mikä tavara lentää seuraavaksi kenenkin päälle. Uskon että automaattisesti kun puhe alkaa kehittyä ja osaa ilmaista tunteitaan paremmin, tällaset asiat helpottuu. Vaikka sinänsä kiukku ja uhmaaminen ei häviä mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla ilmeisesti muut lapset ovat olleet aika lempeäluonteisia. Meillä esikoinen oli pienenä helposti raivostuva ja väkivaltainen, hakkasi omaa päätään lattiaan ja seinään, huutokohtaukset saattoivat kestää yli tunnin.

Ihan taitava koululainen siitä on tullut.

Oliko tämä uhmaikäisen käytöstä? Meillä toinen uhmaikäinen tällainen, puhun kuitenkin nyt 1,5vuotiaasta, ja mielestäni tämä ei ole normaalia käytöstä sen ikäiselle, mutta ihanaa jos ei ole ainut tapaus!! Onko keinoja toimia oikein, ei varmasti ole hyväksi testata jokatoinen kuukausi uutta menetelmää ehkäistä tilanteita :/

-ap

Meillä oli useita uhmajaksoja ikävällä 1 v 3 kk - 7 vuotta. Pään lyöminen lattiaan loppui 3 vuotiaana. Uhmajaksojen ulkopuolella kohtaukset olivat jonkin verran lievempiä ja niiden välit pidempiä. Siirtymätilanteet tuottavat nyt 8 vuotiaana vielä jonkin verran vaikeuksia ja hakee edelleen paljon läheisyyttä.

Ja siis meillä oma tyyneys ja sylissäpitäen väkivallan ja tavaroiden hajoittamisen estäminen on toiminut parhaiten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että kyseessä on suuritarpeinen/ison temperamentin omaava lapsi. Kannattaa sanoittaa hänelle tunteita: kun näet että lapsi suuttuu, niin kerrot "nyt sua suututtaa, olet tosi kiukkuinen" jne, näytät vaikka mallia että kun suututtaa niin lyötte yhdessä vaikka sohvatyynyä. Muista sanoittaa sekin, että kun suututtaa ja kiukuttaa, voi tulla äidin/isän syliin, äiti auttaa sinut kiukun yli ja tulee parempi mieli taas, saat olla tosi vihainen, mutta toisia ei satuteta. Mullakin on aika temperamenttinen ja vilkas lapsi, on ollut aina tuollainen ihollanukkuja ja on tarvinnut tukea tunteitten säätelyssä. Mutta sanoittaminen on tuottanut hyvin tulosta, lapsi on nyt 3,5-vuotias, ja silloin kun suututtaa kovasti, niin osaa itse pyytää vanhemmilta, että lohduta minua, tai menee sohvalle ja sanoo että nyt pitää levähtää hetki ja rauhottua, sitten lohdutetaan. 1,5-vuotias on vielä tosi pieni, eikä kykene hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään kovinkaan hyvin, mutta kun tuette häntä positiivisella ja hyvin selkeällä tavalla ja sanoitatte tunteita, niin hänelle kehittyy pikkuhiljaa keinoja itsesäätelyyn. :) Tsemppiä ja voimia! Ja apuahan kannattaa toki hakea, jos epäilet, että todella kyseessä on jotain normaalista poikkeavaa, mitä varhaisemmin saa apua, niin sitä helpommin voidaan puuttua, jos kyseessä onkin esim. Neurologiset ongelmat tms.

Sinä kuulostat aivan ihanalta superäidiltä! <3 :-) Oikeasti.

Mun on pakko kysyä, että pystytkö sinä pysymään itse aina noin tyynen rauhallisena? Tai te muut? Kiukustutko tai kiihdytkö koskaan itse lapsen käytöksestä? Meillä taitaa tosiaan olla iso ongelma tuo, että miehen kanssa väsyneinä mennään liian herkästi siihen lapsen kiukkuiseen oloon itsekin kiukkuisina mukaan. :´-( Täytyisi varmaan mennä itse ensin jonnekin tunteiden säätelykurssille...

Kyllä se muillakin vanhemmilla kiukuttaa, ja tuo on tosi yleistä, vaikka kyllä haitallistakin. Se pitää vaan antaa lupa itselle tuntea kiukkua sillä hetkellä, mutta päättää että se ei saa vaikuttaa käytökseen.

Tämä on meille suomalaisille vaikeaa, meillä on niin pitkään opetettu ettei lapsen tunteita saisi huomioida ja pitäisi karaistamalla kasvattaa. Kun kukaan ei huomioi sinun tunteita, opit ettei sinunkaan niitä pidä huomioida eivätkä ne ole tärkeitä/arvokkaita. Ja se puolestaan johtaa siihen, ettei kiukkuisena hallitse käytöstään.

Ihannetilanne on se, että sen kiukun tuntee ja antaa vähän näkyä, mutta sitä ei heitä sellaisenaan lapselle. Kyllä se on ihan ok ja hyväksyttävää siis, että taaperon lyönnit yms. kiukuttavat, se vaan pitää itsekin opetella purkamaan rakentavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä vähän samanlaista, poika nyt 2v 2kk. Sikäli tosin helpompaa, että on ainoa lapsemme. Olen myös miettinyt, onko normaalia, mutta olen ajatellut, että tällaista on kaikilla..? Ainakin jossain määrin? Tai edes joillain, olematta epänormaalia..?

Jäähyt on mun mielestä liikaa tän ikäisille, ne ei sitä tajua? Saattaa vain pahentaa? Samoin meillä pahentaa, jos liikaa suututaan tai kun mies on joskus esittänyt, että alkaa itkettää, niin se vain naurattaa. Luulee, että se on joku leikki. Paras teho on ollut, kun laskeutuu samalle tasolle ja kieltää tiukan jämäkästi tyynenä pysyen ja pitää käsistä kiinni samalla selittäen, että sattuu ja noin ei saa tehdä ja siitä tulee toiselle paha mieli. Kaikenlainen oma kiihtyminen pahentaa. Nykyään tosin saattaa joskus yliväsyneenä tms. lyödä läpsäistä tahallaan todeten samalla heti perään "paha mieli"... En tiedä, onko oikein, mutta olen alkanut tehdä niin, että menen vaikka eteiseen lapsiportin toiselle puolelle ja sanon, että kaverit lähtee pois, jos lyö. Että ei kukaan halua leikkiä ja olla sellaisen kanssa, joka lyö tms.

Jotenkin kiukku kuitenkin pitäisi antaa purkaa. On kerrottu, että ketään ei saa satuttaa tai mitään rikkoa, vaikka suututtaa. Olen antanut tyynyn silloin kun tulee itkupotkuraivari (eikä ole vielä lyönyt ketään) ja koittanut sanoittaa ja sanoa, että tyynyä voi lyödä ja purkaa siihen pahan olon. Että sitä ei satu.

Mutta kyllä tällaisen kanssa vähän tulee välillä hämmentynyt olo. Mistä tietää, kun ei ole enää ihan normaalia?

Meillä ei tosiaan ole muita lapsia ja muualla on aina tosi kiltti ja rauhallinen. Ei varmaan kukaan uskoisi, että kotona on tällaista. Kaikki aina kehuu poikaa. Jos joku lapsi tulee puistossa viemään vaikka lelun kädestä, on hän vain katsonut hölmistyneenä vierestä. Ihan viime aikoina on välillä vähän alkanut pitää puoliaan ja pitänyt lelustaan kiinni. Kotonakin on usein tosi kiltisti, mutta juuri etenkin väsyneenä tulee noita lyömisiä, jos pitäisi vaikka tulla vielä pesemään hampaat eikä halua. Mutta kun pakko on... Tai jos menee muuten vain "lujaa" ja on kovin hauskaa, saattaa ilkikurisena nipistää tai kynsiä leikatessa yrittää aina tahallaan raapia ja testailee kynsiään. Sitten tietysti on lisäksi nämä uhmaraivarit, kun joudutaan vain kieltämään jostain. Joskus (aika usein) tulee noita, että harmistuessaan jähmettyy, naama vääntyy parkuun, mitään ei kuulu hetkeen ja vasta jonkin ajan kuluttua lähtee ääntä ja tulee se raivo ulos. Ei kyllä hakkaa päätänsä silloin seinään. Joskus saattaa mennä sohvalle hakkaamaan päätäänsä tyynyihin samalla. Seinään hakkasi päätänsä joskus muuten vain, mutta se taisi olla vaihe, kun ei ole enää sitä tehnyt niinkään.

Mun mielestä ihan normaalilta kuulostava kaksivuotias, vaikka toki varmasti haastava tapaus. Toi sun siirtyminen pois lapsen lyödessä ja toteaminen että kaverit menee pois jos lyö, on varmasti siellä "harmaalla alueella", mutta minun mielestä ok jos lapsi tietää ettei vanhempi oikeasti häntä "hylkää" ja puheen kehittyminen ollut normaalia (eli ihan siis se, että ymmärtää mitä sanot). 

Minun mielestä ne vakavat ongelmat alkavat näkyä kunnolla vasta yli 3-vuotiailla lapsilla. Sen ikäisestä voi tehdä jo vähän johtopäätöksiä sen suhteen, miten toimii muiden lasten ja aikuisten kanssa. En olisi huolissani 2-vuotiaan aggressiivisuudesta. Ei tuon ikäiset vielä osaa näyttää tunteitaan terveellä tavalla.

Parhaiten lapselle tunteiden hallintaa opettaa sanoittamalla ne hänelle ja auttamalla häntä rauhoittumaan. Aikuisellakin voi kiukuttaa tilanteessa, mutta se tunnereaktio ei saisi olla vahvempi kuin lapsen. Esim. lapsi lyö kun hänellä kiukuttaa, niin voi sanoa että minä huomaan että sinulla nyt kiukuttaa. Sinä et silti saa lyödä minua, se käy kipeää. Minullakin nyt hermostuttaa kun sinä löit minua. Rauhoitutaan tässä yhdessä. Ja kyllä minun mielestä 1-2-vuotiasta pitää fyysisesti estää lyömästä, koska he usein tarvitsevat sen lisäksi. Eli ihan siis että otat kädestä kiinni kun toinen lyö. Vähän isommille lapsille sitten pitäisi toimia jo ihan pelkkä kieltokin. 

Tsemppiä kaikille vanhemmille! Muistakaa kaiken kiukun ja vihan keskellä myös hassutella ja nauttia lapsista. Sillä tavalla niitä terveitä muksuja kasvaa. Lapsen pitää tietää että hän tuottaa iloa vanhemmilleen :)

-Lto

Kiitos vastauksestasi!

Joskus kun ollaan kyllä oltu kolmistaan kotona ja lapsi on lyönyt mua, olen saattanut poistua makkariinkin oven taakse tai sanonut meneväni vessaan ja mennyt sinne. Lapsi on jäänyt miehen kanssa olkkariin. Onkohan tuo ollut sittenkin liian hylkäämiskokemus lapselle, kun olen saattanut sanoa meneväni sitten pois ja että menen vessaan? Siellä olen saattanut olla vähän pidempään ja laittaa esim. pyykit narulle samalla. Olen ajatellut, että jos lapsen kanssa toimisi vähän sama kuin emokoiralla ja pennuilla? Koiraemothan tekee niin, että ne häipyy rauhallisempaan tilaan, jos pennut alkaa liikaa purra ja riekkua. Mutta toisaalta eihän lapsi ole koira...

Lapsi kyllä tuntuu ihan hirveästi ymmärtävän puhetta. Puheen tuotto on toinen, mistä olen ollut vähän huolissani. Se on kyllä koko ajan kehittynyt eteenpäin, mutta nyt vasta viime kuukausina on alkanut tulla enemmän sanoja niin, että enää en pysy laskuissa mukana. Joka päivä tulee nykyään joku uusi sana. Vielä ennen joulua osasi sanoa vasta muutaman kymmenen sanaa täysin oikein ja lisäksi oli tosi paljon omia sanoja. Kaksisanaisia lauseita tulee vasta muutama.

Kipuakin on varmasti ollut koko ajan, koska kaikki hampaat on tulleet todella kovalla tahdilla. Nyt on viimeinen poskihammas tulossa läpi. Lisäksi on ollut eräs asia, joka operoitiin alkuvuodesta sairaalassa. Senkin takia on ollut varmasti kipuja jo kauan ennen operaatiota ja sen jälkeenkin oli tietysti myös vielä kipeä.

17

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä vähän samanlaista, poika nyt 2v 2kk. Sikäli tosin helpompaa, että on ainoa lapsemme. Olen myös miettinyt, onko normaalia, mutta olen ajatellut, että tällaista on kaikilla..? Ainakin jossain määrin? Tai edes joillain, olematta epänormaalia..?

Jäähyt on mun mielestä liikaa tän ikäisille, ne ei sitä tajua? Saattaa vain pahentaa? Samoin meillä pahentaa, jos liikaa suututaan tai kun mies on joskus esittänyt, että alkaa itkettää, niin se vain naurattaa. Luulee, että se on joku leikki. Paras teho on ollut, kun laskeutuu samalle tasolle ja kieltää tiukan jämäkästi tyynenä pysyen ja pitää käsistä kiinni samalla selittäen, että sattuu ja noin ei saa tehdä ja siitä tulee toiselle paha mieli. Kaikenlainen oma kiihtyminen pahentaa. Nykyään tosin saattaa joskus yliväsyneenä tms. lyödä läpsäistä tahallaan todeten samalla heti perään "paha mieli"... En tiedä, onko oikein, mutta olen alkanut tehdä niin, että menen vaikka eteiseen lapsiportin toiselle puolelle ja sanon, että kaverit lähtee pois, jos lyö. Että ei kukaan halua leikkiä ja olla sellaisen kanssa, joka lyö tms.

Jotenkin kiukku kuitenkin pitäisi antaa purkaa. On kerrottu, että ketään ei saa satuttaa tai mitään rikkoa, vaikka suututtaa. Olen antanut tyynyn silloin kun tulee itkupotkuraivari (eikä ole vielä lyönyt ketään) ja koittanut sanoittaa ja sanoa, että tyynyä voi lyödä ja purkaa siihen pahan olon. Että sitä ei satu.

Mutta kyllä tällaisen kanssa vähän tulee välillä hämmentynyt olo. Mistä tietää, kun ei ole enää ihan normaalia?

Meillä ei tosiaan ole muita lapsia ja muualla on aina tosi kiltti ja rauhallinen. Ei varmaan kukaan uskoisi, että kotona on tällaista. Kaikki aina kehuu poikaa. Jos joku lapsi tulee puistossa viemään vaikka lelun kädestä, on hän vain katsonut hölmistyneenä vierestä. Ihan viime aikoina on välillä vähän alkanut pitää puoliaan ja pitänyt lelustaan kiinni. Kotonakin on usein tosi kiltisti, mutta juuri etenkin väsyneenä tulee noita lyömisiä, jos pitäisi vaikka tulla vielä pesemään hampaat eikä halua. Mutta kun pakko on... Tai jos menee muuten vain "lujaa" ja on kovin hauskaa, saattaa ilkikurisena nipistää tai kynsiä leikatessa yrittää aina tahallaan raapia ja testailee kynsiään. Sitten tietysti on lisäksi nämä uhmaraivarit, kun joudutaan vain kieltämään jostain. Joskus (aika usein) tulee noita, että harmistuessaan jähmettyy, naama vääntyy parkuun, mitään ei kuulu hetkeen ja vasta jonkin ajan kuluttua lähtee ääntä ja tulee se raivo ulos. Ei kyllä hakkaa päätänsä silloin seinään. Joskus saattaa mennä sohvalle hakkaamaan päätäänsä tyynyihin samalla. Seinään hakkasi päätänsä joskus muuten vain, mutta se taisi olla vaihe, kun ei ole enää sitä tehnyt niinkään.

Mun mielestä ihan normaalilta kuulostava kaksivuotias, vaikka toki varmasti haastava tapaus. Toi sun siirtyminen pois lapsen lyödessä ja toteaminen että kaverit menee pois jos lyö, on varmasti siellä "harmaalla alueella", mutta minun mielestä ok jos lapsi tietää ettei vanhempi oikeasti häntä "hylkää" ja puheen kehittyminen ollut normaalia (eli ihan siis se, että ymmärtää mitä sanot). 

Minun mielestä ne vakavat ongelmat alkavat näkyä kunnolla vasta yli 3-vuotiailla lapsilla. Sen ikäisestä voi tehdä jo vähän johtopäätöksiä sen suhteen, miten toimii muiden lasten ja aikuisten kanssa. En olisi huolissani 2-vuotiaan aggressiivisuudesta. Ei tuon ikäiset vielä osaa näyttää tunteitaan terveellä tavalla.

Parhaiten lapselle tunteiden hallintaa opettaa sanoittamalla ne hänelle ja auttamalla häntä rauhoittumaan. Aikuisellakin voi kiukuttaa tilanteessa, mutta se tunnereaktio ei saisi olla vahvempi kuin lapsen. Esim. lapsi lyö kun hänellä kiukuttaa, niin voi sanoa että minä huomaan että sinulla nyt kiukuttaa. Sinä et silti saa lyödä minua, se käy kipeää. Minullakin nyt hermostuttaa kun sinä löit minua. Rauhoitutaan tässä yhdessä. Ja kyllä minun mielestä 1-2-vuotiasta pitää fyysisesti estää lyömästä, koska he usein tarvitsevat sen lisäksi. Eli ihan siis että otat kädestä kiinni kun toinen lyö. Vähän isommille lapsille sitten pitäisi toimia jo ihan pelkkä kieltokin. 

Tsemppiä kaikille vanhemmille! Muistakaa kaiken kiukun ja vihan keskellä myös hassutella ja nauttia lapsista. Sillä tavalla niitä terveitä muksuja kasvaa. Lapsen pitää tietää että hän tuottaa iloa vanhemmilleen :)

-Lto

Kiitos vastauksestasi!

Joskus kun ollaan kyllä oltu kolmistaan kotona ja lapsi on lyönyt mua, olen saattanut poistua makkariinkin oven taakse tai sanonut meneväni vessaan ja mennyt sinne. Lapsi on jäänyt miehen kanssa olkkariin. Onkohan tuo ollut sittenkin liian hylkäämiskokemus lapselle, kun olen saattanut sanoa meneväni sitten pois ja että menen vessaan? Siellä olen saattanut olla vähän pidempään ja laittaa esim. pyykit narulle samalla. Olen ajatellut, että jos lapsen kanssa toimisi vähän sama kuin emokoiralla ja pennuilla? Koiraemothan tekee niin, että ne häipyy rauhallisempaan tilaan, jos pennut alkaa liikaa purra ja riekkua. Mutta toisaalta eihän lapsi ole koira...

Lapsi kyllä tuntuu ihan hirveästi ymmärtävän puhetta. Puheen tuotto on toinen, mistä olen ollut vähän huolissani. Se on kyllä koko ajan kehittynyt eteenpäin, mutta nyt vasta viime kuukausina on alkanut tulla enemmän sanoja niin, että enää en pysy laskuissa mukana. Joka päivä tulee nykyään joku uusi sana. Vielä ennen joulua osasi sanoa vasta muutaman kymmenen sanaa täysin oikein ja lisäksi oli tosi paljon omia sanoja. Kaksisanaisia lauseita tulee vasta muutama.

Kipuakin on varmasti ollut koko ajan, koska kaikki hampaat on tulleet todella kovalla tahdilla. Nyt on viimeinen poskihammas tulossa läpi. Lisäksi on ollut eräs asia, joka operoitiin alkuvuodesta sairaalassa. Senkin takia on ollut varmasti kipuja jo kauan ennen operaatiota ja sen jälkeenkin oli tietysti myös vielä kipeä.

17

No en usko että mitään hirveää hylkäämiskokemusta tuollaisesta on tullut, jos lapsi on jäänyt isänsä kanssa. Noin on ehkä parempikin tehdä, jos tuntuu että omat tunteet puskevat liikaa päälle. Sitten jos tuo olisi systemaattinen kasvatuskeino, ja lapsi jätettäisiin aina yksin rauhoittumaan, niin se olisi ongelma (ihan tutkimustenkin mukaan). Pääsääntöisesti pienet lapset eivät osaa rauhoittua itsekseen, vaan tarvitsevat siihen aikuisen tukea, sanoja ja syliä. Koiranpentuihin ei voi siinäkään mielessä verrata, että koiran pennun ikä ei vastaa ihmispennun ikää ja kyllä eri lajit toimivat eri tavoin pentujensa kanssa. Olen kuullut väittämän, että koska ihmisvauva nukkuu katkonaisesti ja itkee paljon, niin hän on "luotu" olemaan aikuisen läheisyydessä jatkuvasti. Lapsihan herää tarkistelemaan yöllä, onko hänen hoitaja paikalla. Toki nämä jälkimmäiset jutut ovat enemmän henkilökohtaisia filosofioitani. Mutta joka tapauksessa, jos lapsi on jäänyt isänsä kanssa ja sinä olet mennyt muualle rauhoittumaan, niin älä turhaan syyllisty. Kaikki äidit joutuvat tekemään välillä noin. Itseäänkin pitää arvostaa, ja lapsellahan on siinä myös turvallinen isä.

Puheen kehityksestä on vaikea sanoa mitään, kun se kuitenkin menee kovin yksilöllistä tahtia. Pääasia on, että lapsi jatkuvasti kehittyy asian suhteen ja koet että hän ymmärtää puhettasi. 

-Se lto

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että kyseessä on suuritarpeinen/ison temperamentin omaava lapsi. Kannattaa sanoittaa hänelle tunteita: kun näet että lapsi suuttuu, niin kerrot "nyt sua suututtaa, olet tosi kiukkuinen" jne, näytät vaikka mallia että kun suututtaa niin lyötte yhdessä vaikka sohvatyynyä. Muista sanoittaa sekin, että kun suututtaa ja kiukuttaa, voi tulla äidin/isän syliin, äiti auttaa sinut kiukun yli ja tulee parempi mieli taas, saat olla tosi vihainen, mutta toisia ei satuteta. Mullakin on aika temperamenttinen ja vilkas lapsi, on ollut aina tuollainen ihollanukkuja ja on tarvinnut tukea tunteitten säätelyssä. Mutta sanoittaminen on tuottanut hyvin tulosta, lapsi on nyt 3,5-vuotias, ja silloin kun suututtaa kovasti, niin osaa itse pyytää vanhemmilta, että lohduta minua, tai menee sohvalle ja sanoo että nyt pitää levähtää hetki ja rauhottua, sitten lohdutetaan. 1,5-vuotias on vielä tosi pieni, eikä kykene hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään kovinkaan hyvin, mutta kun tuette häntä positiivisella ja hyvin selkeällä tavalla ja sanoitatte tunteita, niin hänelle kehittyy pikkuhiljaa keinoja itsesäätelyyn. :) Tsemppiä ja voimia! Ja apuahan kannattaa toki hakea, jos epäilet, että todella kyseessä on jotain normaalista poikkeavaa, mitä varhaisemmin saa apua, niin sitä helpommin voidaan puuttua, jos kyseessä onkin esim. Neurologiset ongelmat tms.

Sinä kuulostat aivan ihanalta superäidiltä! <3 :-) Oikeasti.

Mun on pakko kysyä, että pystytkö sinä pysymään itse aina noin tyynen rauhallisena? Tai te muut? Kiukustutko tai kiihdytkö koskaan itse lapsen käytöksestä? Meillä taitaa tosiaan olla iso ongelma tuo, että miehen kanssa väsyneinä mennään liian herkästi siihen lapsen kiukkuiseen oloon itsekin kiukkuisina mukaan. :´-( Täytyisi varmaan mennä itse ensin jonnekin tunteiden säätelykurssille...

Ehei, en todellakaan pysy aina rauhallisena, eikä tarvitsekaan, kyllä tunteita saa näyttää. Minusta se on ihan hyvää esimerkkiä lapselle, että aikuistakin suututtaa, ja aikuinenkin pääsee sen tunteen yli tyyliin hakkaamatta päätä seinään tai lyömättä ketään! :D Mutta sitten sanoitan lapselle, että nyt äitiäkin kiukutti tosi kovasti, äiti huusi kun äitiä suututti ja harmitti, pyydän anteeksi kun huusin/hermostuin. Nythän poika osaakin jo sanoa jos meinaan tulistua, että äiti suuttu, pyydetään anteeksi, minäpä lohdutan sinua. :D Silloin voi kätevästi jutella, että koitetaanko seuraavalla kerralla kumpikin toimia niin, ettei alkais suututtaa tai tulis paha mieli. :) Ei tarvitse olla mikään täydellinen äiti eikä pyhä viilipytty, riittää kun on turvallinen ja auttaa lasta löytämään keinot ja antaa turvalliset rajat, miten käyttäydytään ja toimitaan.

Tiedän että kasvatusoppaissa on fiksuja ohjeita enemmän ja olet kokeillut kaikkea (luultavasti teet kaiken oikein ja lapsen on vain elettävä tuon vaiheen ohi), mutta aika samoilla linjoilla kohta 2v ikäisen kuopuksen (suuritarpeinen ja tulinen) kanssa eläessäni olen huomannut että hän tarvitsee todella selkeästi aina jonkun VAIHTOEHTOISEN TOIMINNAN joka sopii hänen temperamenttiin. Eikä mitään "ei saa lyödä, Saa silittää" leperrystä vaan jotain mikä laittaa ajatukset ja motoriikan liikkeelle. Meillä on toiminut (asap) raivon meinatessa alkaa sisaruksia kohtaan esim napakka kysymys "Hei missä on se siskon lempikirja tms? Nyt kun tuli riitaa niin käypäs hakemassa se niin siskolle tulee parempi mieli ja voidaan lukea yhdessä!" Teidän pitää tietenkin itse löytää se toiminta mikä teidän lapselle on mielekästä. 1,5v ei hallitse tunteitaan eikä pidäkään, mutta on helpommin harhautettavissa kuin isommat lapset. Tulisen lapsen kanssa auttaa usein toiminta ja siirtyminen seuraavaan tilanteeseen. Ja toinen vinkki on ennakointi- puuttuminen ajoissa.

No kuulostaa osin tutulta mut meidän poika riehuu ja nauraa, satuttaa just muita esim. riehumalla sohvalla, eikä lopeta millään. Nauraa vaan eikä tunnu tajuavan, että nyt ei oo hauskaa!

Ja myös sitten loukkaantuu verisesti kun tajuaa, että nyt ei ole hauskaa ja kopsahtaa usein maahan itkemään.

Voisin sanoa että tuo on nyt sitä ikää, kun harjoitellaan tunteiden säätelyä.

Jos riehuu, lähde johonkin rauhalliseen paikkaan rauhoittumaan tai juomaan vaikka vettä, keksi jotain ihan muuta sille ja itsellesi.

Tsemppiä, kyllä se siitä.

Heti vaan jotain ihan muuta puuhaa. Kasvatus pikkuhiljaa eikä siinä kuumimmassa tilanteessa.

Miten toi voi olla mahdollista, itsellä saman ikäinen poika eikä hän käyttäydy noin. Jos suuttuu mitä ei saa nii rupeaa vaan itkemään ja sekin loppuu äkki yleensä.