Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten joku voi elää koko elämänsä yksin
27.02.2017 |
ilman minkäänlaista parisuhdetta? Siis vuosikausia ilman hellyyttä, seksiä ja toisen ihmisen läsnäoloa? Miten se on mahdollista? Tarkoitan nyt todellakin sellaista, ettei oikein koskaan ole ollut minkäänlaisessa parisuhteessa, muttei myöskään harrasta hetkellisiä suhteita, vaan tyytyy olemaan yksin?
Kommentit (35)
Minä haluaisin hellyyttä eritttäin paljon. Ajattelinn fiksusti, että lapse kasvaa ja sitten kyllä!
No ei mennyt näin :O Olen täysin masentunut kannatteelleenin lapsiani, joten misää ketään tapaisin?
No hätä., ei kukaan enää haluakaan mua. No, ajattelin lasteni parasta, jpten ei tää elämä ihan syvältä ole?
Kosketutusta olen kyllå vailla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko ap tullut ajatelleeksi, ettei puolisoa ole helppo löytää. Ei voi vaan valita että joo ton mä otan. Jos sopivaa tyyppiä ei tule vastaan, eikä kenenkään kanssa kolahda, sitten on yksin. Miehet ei kiinnostu musta niin ei voi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Miten joku voi olla noin kapeakatseinen kuin ap? Ei lainkaan kykene ymmärtämään, että ihmisiin mahtuu monenlaista tyyppiä, jopa ihmisiä jotka eivät pidä lainkaan kosketuksesta ja seksistä esimerkiksi. Ja viihtyvät yksin. Miten se on mahdollista? Miten tuollaiseksi tullaan kuin ap?
Miten joku voi olla noin kapeakatseinen kuin sinä? Ei lainkaan kykene ymmärtämään, että ihmisiin mahtuu monenlaista tyyppiä, jopa ihmisiä jotka eivät ymmärrä lainkaan kosketuksetta ja seksittä pärjääviä esimerkiksi. Ja ihmettelevät sitä. Miten se on mahdollista? Miten tuollaiseksi tullaan kuin sinä?
Pointtini oli, että anna toisen ihmetellä. Ja jaa tietämyksesi.
Minä olen elänyt, omasta valinnastani. Olen nyt 42-vuotias nainen. Syyt parisuhteettomuuteen: aseksuaalisuus ja erakkoluonne. En todellakaan halua ketään toisia asuntooni.
Vierailija kirjoitti:
No kyllä tämä alkaa kieltämättä hieman tympäsemään.
No itse olen elänyt noin 13 vuotta koulukiusaamisten, masennuksen ja huonon koulumenestyksen vuoksi pienessä huoneessa verhot kiinni pois lukien vuos intissä. Nyt opiskelen. Eipä tämä mitään herkkua ole ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en halua ketään ihmistä osaksi jokapäiväistä elämääni.
Väsyn ja uuvun ihan jokaisen ihmisen seurassa.
Tietyn ajan jaksan olla sosiaalinen, mutta tarvitsen omaa aikaa paljon enemmän kuin keskivertoihminen.
Minulle ei oikein riitä että voin jonnekin lenkille ja ulos mennä pariksi tunniksi happea vetämään ja aivojani viilentämään.
Minun pitää saada myös levätä ihan kodin turvassa ja lämmössä, ilman ääniä, vaatimuksia, oletuksia, liikkeen vilinää ja katseita. Siis jos minulla ei ole mahdollisuutta hiljentyä rauhassa, tulen raivohulluksi ja itkuiseksi.
Ei riitä että on yksi huone jossa voin "vankina" hengitellä muka rauhassa, koska toiset ovat siinä oven takana.
Ei riitä että minulla on mahdollisuus mennä ulos kylmään rauhoittumaan.
Minun ei pitäisi mielestäni joutua pakenemaan kodistani muitten takia.
En kestä ääniä, en kestä ihmisiä, vaikka he olisivat kuinka "vähävaivaisia"
Olen jatkuvassa stressissä jos ympärilläni on muita.
En halua kosketuksia ja seksi puistattaa jo ajatuksenakin.
Enkä ole kiinnostunut kenenkään, mene hoitoon olet hullu länkytyksistä. Minä käyn terapiassa jo.
Eikä minun tarvitse tästä "parantua" sellaiseksi ihmiseksi joka tarvitsee muita ihmisiä ympärilleen.
Samaistun tähän.
Minulle ihmiset ovat vain mauste elämässä. Jos niitä on liikaa, elämä maistuu pahalta. Jos niitä ei ole ollenkaan, eli jos tuntee itsensä yksinäiseksi, niin jotain tuntuu puuttuvan, mutta minulle riittää hyvät välit sisaruksiini, voin sitten olla vaikka kerran kuussa tai viikossa yhteydessä. En tarvitse ystäviä. Jonkinlaista yleistä hyväksytyksi tulemisen tunnetta ehkä. Ja sitä että jos tarvitsee ihmistä johonkin, niin sellaiseen saa yhteyden halutessaan. Eikä niin että joutuu koko ajan ylläpitämään niitä ihmissuhteita. Perhe (äiti ja sisarukset) on onneksi aina olemassa, ei tarvitse ylläpitää suhdetta heihin koko ajan.
Mielummin yksin kuin huonossa suhteessa, jossa voisin pahoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mainitsemasi asiat eivät ole ihmisen perustarpeita toisin kuin lämpö, ruoka, juoma ja lepo. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en halua ketään ihmistä osaksi jokapäiväistä elämääni.
Väsyn ja uuvun ihan jokaisen ihmisen seurassa.
Tietyn ajan jaksan olla sosiaalinen, mutta tarvitsen omaa aikaa paljon enemmän kuin keskivertoihminen.
Minulle ei oikein riitä että voin jonnekin lenkille ja ulos mennä pariksi tunniksi happea vetämään ja aivojani viilentämään.
Minun pitää saada myös levätä ihan kodin turvassa ja lämmössä, ilman ääniä, vaatimuksia, oletuksia, liikkeen vilinää ja katseita. Siis jos minulla ei ole mahdollisuutta hiljentyä rauhassa, tulen raivohulluksi ja itkuiseksi.
Ei riitä että on yksi huone jossa voin "vankina" hengitellä muka rauhassa, koska toiset ovat siinä oven takana.
Ei riitä että minulla on mahdollisuus mennä ulos kylmään rauhoittumaan.
Minun ei pitäisi mielestäni joutua pakenemaan kodistani muitten takia.
En kestä ääniä, en kestä ihmisiä, vaikka he olisivat kuinka "vähävaivaisia"
Olen jatkuvassa stressissä jos ympärilläni on muita.
En halua kosketuksia ja seksi puistattaa jo ajatuksenakin.
Enkä ole kiinnostunut kenenkään, mene hoitoon olet hullu länkytyksistä. Minä käyn terapiassa jo.
Eikä minun tarvitse tästä "parantua" sellaiseksi ihmiseksi joka tarvitsee muita ihmisiä ympärilleen.
Samaistun tähän.
Minulle ihmiset ovat vain mauste elämässä. Jos niitä on liikaa, elämä maistuu pahalta. Jos niitä ei ole ollenkaan, eli jos tuntee itsensä yksinäiseksi, niin jotain tuntuu puuttuvan, mutta minulle riittää hyvät välit sisaruksiini, voin sitten olla vaikka kerran kuussa tai viikossa yhteydessä. En tarvitse ystäviä. Jonkinlaista yleistä hyväksytyksi tulemisen tunnetta ehkä. Ja sitä että jos tarvitsee ihmistä johonkin, niin sellaiseen saa yhteyden halutessaan. Eikä niin että joutuu koko ajan ylläpitämään niitä ihmissuhteita. Perhe (äiti ja sisarukset) on onneksi aina olemassa, ei tarvitse ylläpitää suhdetta heihin koko ajan.
En tee kenenkään ihailulla, palvonnalla ja persekärpänöinnillä mitään. Mutten halua myöskään halvekuntaa ja vihaa osakseni.
Kun saisi olla rauhassa, se riittää.
Ihmissuhteiden ei kuulu mielestäni olla sellaisia, että ne kuristavat ja velvoittavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en halua ketään ihmistä osaksi jokapäiväistä elämääni.
Väsyn ja uuvun ihan jokaisen ihmisen seurassa.
Tietyn ajan jaksan olla sosiaalinen, mutta tarvitsen omaa aikaa paljon enemmän kuin keskivertoihminen.
Minulle ei oikein riitä että voin jonnekin lenkille ja ulos mennä pariksi tunniksi happea vetämään ja aivojani viilentämään.
Minun pitää saada myös levätä ihan kodin turvassa ja lämmössä, ilman ääniä, vaatimuksia, oletuksia, liikkeen vilinää ja katseita. Siis jos minulla ei ole mahdollisuutta hiljentyä rauhassa, tulen raivohulluksi ja itkuiseksi.
Ei riitä että on yksi huone jossa voin "vankina" hengitellä muka rauhassa, koska toiset ovat siinä oven takana.
Ei riitä että minulla on mahdollisuus mennä ulos kylmään rauhoittumaan.
Minun ei pitäisi mielestäni joutua pakenemaan kodistani muitten takia.
En kestä ääniä, en kestä ihmisiä, vaikka he olisivat kuinka "vähävaivaisia"
Olen jatkuvassa stressissä jos ympärilläni on muita.
En halua kosketuksia ja seksi puistattaa jo ajatuksenakin.
Enkä ole kiinnostunut kenenkään, mene hoitoon olet hullu länkytyksistä. Minä käyn terapiassa jo.
Eikä minun tarvitse tästä "parantua" sellaiseksi ihmiseksi joka tarvitsee muita ihmisiä ympärilleen.
Samaistun tähän.
Minulle ihmiset ovat vain mauste elämässä. Jos niitä on liikaa, elämä maistuu pahalta. Jos niitä ei ole ollenkaan, eli jos tuntee itsensä yksinäiseksi, niin jotain tuntuu puuttuvan, mutta minulle riittää hyvät välit sisaruksiini, voin sitten olla vaikka kerran kuussa tai viikossa yhteydessä. En tarvitse ystäviä. Jonkinlaista yleistä hyväksytyksi tulemisen tunnetta ehkä. Ja sitä että jos tarvitsee ihmistä johonkin, niin sellaiseen saa yhteyden halutessaan. Eikä niin että joutuu koko ajan ylläpitämään niitä ihmissuhteita. Perhe (äiti ja sisarukset) on onneksi aina olemassa, ei tarvitse ylläpitää suhdetta heihin koko ajan.
Kanelipulla on joskus ihan hyvää, mutta kuka nauttii jos keskellä yötä toinen tulee ja tyhjentää väkisin koko kanelipurkin silmiin ja suuhusi.
Sehän on aivan upea etuoikeus,jota ei useimmissa maailman maissa ole naisella mahdollisuutta valita.Olen onnellinen siitä,että asun täällä ja voin elää haluamallani tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen yksinäinen ja niin on hyvä. En tykkää liiallisesta hernekeitto ja voisilmäpulla seurasta. Kaipaan enemmän makkaraa ja leipää.
Seuraavaksi kuin menen kauppaan ostan valkosipuli patongin ja pistän väliin hodareita.
Mua ahdistaa fyysinen läheisyys todella paljon, joten olen paljon onnellisempi ilman. En ole koskaan ollut suhteessa, kerran kokeilin yhden yön juttua mutta on kai sanomattakin selvää että se nyt oli ihan hirveä kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielummin yksin kun hetkellisissä suhteissa. Niissä vaan turhaan satuttaa itseään, paitsi jos on tunteeton.
Alue: Aihe vapaa
No mä oon elänyt vuosikausia ilman hellyyttä ja seksiä vaikka oon naimisissa :D Parempi ois yksin.