Ylihuolehtiva anoppi

Makunsamenettäjä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikas moisia kommentteja täällä. Lähestymiskielto anopille, hah :D. Mä yrittäisin hyödyntää anopin innokkuutta ja rakkautta jotenkin molemmille sopivalla tavalla. Voisiko anoppi hoitaa lapsia omassa kotonaan? Voisiko koululaiset poiketa mummulla koulun jälkeen esim. syömässä? Voisitteko sopia esim. tietyn päivän viikosta jolloin mummu tulee kylään? Tekeekö anoppi käsitöitä, ehdottaa esim. sukkien ja pipojen kutomista? Voisiko anopin ohjata johonkin oman ikäisten toimintaan, jolla helpottaa yksinäisyyttä? Voisitteko sopia, että kävisitte esim. sunnuntaisin syömässä anopilla, silloin hänellä olisi touhua viikonlopun ajan ruokia valmistellessa? Selititkö anopille miksi ne lumet pitää kolata eri paikkaan, että seuraavalla kerralla on oikeasti avuksi?  Voisiko anoppi pestä esim. ikkunat ja/tai imuroida kun olet viimeisilläsi raskaana? Ajatuksella, että ihan sama miten se työ tehdään ja millainen lopputulos on, veikkaan, että kyllä se auttamishalu rauhoittuu, kun oikein tarjoaa töitä mitä "pitää" tehdä. Karkin ja koiran herkkujen syöttämisestä pitäisin kyllä anopille erillisen "puhuttelun", pyytäisin anopin keskustelemaan kahden kesken, rauhoittaen tilanteen ja katsoen silmiin kertoessani asiallisesti ja vakavana perheen säännöistä ja lopuksi toteaisin, että hän on kuitenkin rakas ja tärkeä. 

Uskon, että anoppi ihan oikeasti ja vilpittömästi haluaa teitä auttaa. Yritä antaa tilaa anopillesi ja toisaalta kertoa suoraan ja asiallisesti asioista mitkä harmittavat. Sillä anopin häätäminen elämästänne tulee särkeämään anopin, miehesi ja lastesi sydämet. Ja pahimmassa tapauksessa sinä päädyt tulevaisuudessa voivottelemaan, kuinka raskasta elämä on ja kuinka kukaan ei auta kahden kouluikäisen ja vauvan kanssa. 

Niinpä. Nämä apuja alttiisti saavat eivät ymmärrä yhtään sitä millaista se on kun apua ei todellakaan saa. Siitä kannattaisi olla kiitollinen ja yrittää hyödyntää innokkuus mahdollisimman hyvin kaikella ystävyydellä.

Varmasti on raskasta, jos kukaan ei auta silloin, kun sitä apua haluaisi. Raskasta on myös se - toki eri tavalla - kun sitä apua ei ihan oikeasti halua eikä tarvitse, mutta toinen ei ymmärrä, vaikka asiaa yrittäisi kuinka vääntää rautalangasta. Miksi pitäisi, ja miten voisikaan, olla kiitollinen sellaisesta, mikä aiheuttaa pahaa mieltä, ahdistusta, stressiä ja ärtymystä? Silloin sen toisen apua ei henkilön hyväntahtoisuudesta huolimatta voi oikein kanavoida mihinkään hyödylliseenkään.

Toivottavasti sua ei auta kukaan, kun se kerran on noin vastenmielistä. Pitää olla kyllä merkillinen ihminen jos toisten ihmisten auttavaisuus ja hyväntahtoisuus ihan stressiä ja ahdistusta aiheuttaa. Mä en ole täällä Suomessa vielä niin auttavaisia ihmisiä tavannut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yks anoppi täällä, yleensä me anopitkin kuolllaan jossain vaiheessa. Itse en tuppaa enkä tuputa apuani. Käydään kylässä silloin tällöin autetaan jos pyydetään, muuten saavat elellä rauhassa. Lapsenlapsia otetaan välillä yökylään.

Toinen miniä on kiitollinen kaikesta, toinen ei kiitoksen sanaa ikinä sano, valittaa vaan. Eli on miniöissäkin eroa

Ja omat poikasi olet kasvattanut tuppisuiksi jotka kumpikaan ei kiitä?

Kumpikin poikani kiittää ja pyytää myös apua jos tarvitsee. Myös minä voin pyytää apua pojiltani, jos joskus sitä tarvitsen. Poikiini minulla on loistavat välit, ja toiseen miniään, toisen kanssa olen kohtelias ja ystävällinen, en moiti enkä kohtele huonosti. 

Mutta miniät mainitsit erikseen ja kilpailutat heitä keskenään. Aika paljastavaa ja pysäyttävää.

Ai pitääkö heidän kilpailla? Ei vaan alkujaan tilanne oli tämä että toinen miniä juoksutti minua, kun olin töissä hän kotona olija laittoi viestiä käytkö mulle kaupassa? Tuotko sitä ja tätä mulle? Minä lähdin kävellen töistä, kävelin kauppaan noin 1km yhteen suuntaan, sitten miniälle n 4km toiseen suuntaan ja sieltä kotiini 6km takaisin päin, vaikka miniällä oli auto pihalla mutta hän ei jaksanut hakea sitä tai tätä kaupasta. No kiitos jäi uupumaan joka kerta, mutta tätä puuhaa sain tehdä parin vuoden ajan. Kunnes lopetin sen. Joo, ehkäpä miniä on itse aiheuttanut tilanteensa? Ehkä ei, mutta näin se on meillä.  Jos se tuntuu kilpailulta niin sitten tuntukoon. Mutta monesti menee niin että metsä vastaa niin kuin sinne huutaa. Itse kohtelen ihmisiä niin kuin toivoisin itseäni kohdeltavan, ja siksi olen myös ystävällinen miniöilleni mutten enää pankki ja juoksutyttö 

Sinä kilpailutat ja vertailet heitä.

Meillä appivanhemmat tekivät tuota samaa, haukkuivat aina muille sitä joka ei ollut paikalla.

Lopulta kukaan ei enää jaksanut heitä. Siellä se appi nyt mätänee hoitokodissa.

Tottakai niitä miniöitä vertaa. Vertaileehan sitä omia lapsiaankin, miksei sitten miniöitä. =D

Miten niin vertailee lapsiaan? Ei todellakaan täyspäinen äiti vertaile lapsiaan.

Vierailija kirjoitti:

Sepä se, kun ei hän minulle sano että "minäpä teen teille lumityöt" tai mitään muutakaan. Hän vain tulee ja tekee ns. salaa kun olen poissa. Sanottu on että ei tarvitsisi.

Jolla on pienehkö tontti ja paljon lunta, tietää että se ei ole oikeasti sama mihin ne kolataan. Ei ole kysymys minun ylpeydestäni vaan ihan käytännöllisyydestä.

Miehelleni sattui vakava työtapaturma minkä vuoksi on nyt pitkään kotona ja tarvitsee kuntoutusta. Ei hän nyt käsiksi halua tai voi äitiinsä käydä mutta se ilmeisesti olisi ainoa keino.

Anoppi on sellainen muutenkin, että huolehtii kaikkien asioista, pyrkii auttamaan kaikkia, ottaa kaikkien huolet omiksi henkilökohtaisiksi asioikseen ja sitten huokailee uupuneena kun "pitää" tehdä sitä ja tätä ja mennä sinne tänne...

Hyväntahtoinen siis, mutta ei osaa vetää rajoja mihinkään suuntaan vaan puuttuu asioihin jotka ei yksinkertaisesti hänelle kuulu.

Pitää kai vaan vielä yrittää ottaa puheeksi.

Ap

Googletapa "läheisriippuvainen"

Vierailija kirjoitti:

Makunsamenettäjä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikas moisia kommentteja täällä. Lähestymiskielto anopille, hah :D. Mä yrittäisin hyödyntää anopin innokkuutta ja rakkautta jotenkin molemmille sopivalla tavalla. Voisiko anoppi hoitaa lapsia omassa kotonaan? Voisiko koululaiset poiketa mummulla koulun jälkeen esim. syömässä? Voisitteko sopia esim. tietyn päivän viikosta jolloin mummu tulee kylään? Tekeekö anoppi käsitöitä, ehdottaa esim. sukkien ja pipojen kutomista? Voisiko anopin ohjata johonkin oman ikäisten toimintaan, jolla helpottaa yksinäisyyttä? Voisitteko sopia, että kävisitte esim. sunnuntaisin syömässä anopilla, silloin hänellä olisi touhua viikonlopun ajan ruokia valmistellessa? Selititkö anopille miksi ne lumet pitää kolata eri paikkaan, että seuraavalla kerralla on oikeasti avuksi?  Voisiko anoppi pestä esim. ikkunat ja/tai imuroida kun olet viimeisilläsi raskaana? Ajatuksella, että ihan sama miten se työ tehdään ja millainen lopputulos on, veikkaan, että kyllä se auttamishalu rauhoittuu, kun oikein tarjoaa töitä mitä "pitää" tehdä. Karkin ja koiran herkkujen syöttämisestä pitäisin kyllä anopille erillisen "puhuttelun", pyytäisin anopin keskustelemaan kahden kesken, rauhoittaen tilanteen ja katsoen silmiin kertoessani asiallisesti ja vakavana perheen säännöistä ja lopuksi toteaisin, että hän on kuitenkin rakas ja tärkeä. 

Uskon, että anoppi ihan oikeasti ja vilpittömästi haluaa teitä auttaa. Yritä antaa tilaa anopillesi ja toisaalta kertoa suoraan ja asiallisesti asioista mitkä harmittavat. Sillä anopin häätäminen elämästänne tulee särkeämään anopin, miehesi ja lastesi sydämet. Ja pahimmassa tapauksessa sinä päädyt tulevaisuudessa voivottelemaan, kuinka raskasta elämä on ja kuinka kukaan ei auta kahden kouluikäisen ja vauvan kanssa. 

Niinpä. Nämä apuja alttiisti saavat eivät ymmärrä yhtään sitä millaista se on kun apua ei todellakaan saa. Siitä kannattaisi olla kiitollinen ja yrittää hyödyntää innokkuus mahdollisimman hyvin kaikella ystävyydellä.

Varmasti on raskasta, jos kukaan ei auta silloin, kun sitä apua haluaisi. Raskasta on myös se - toki eri tavalla - kun sitä apua ei ihan oikeasti halua eikä tarvitse, mutta toinen ei ymmärrä, vaikka asiaa yrittäisi kuinka vääntää rautalangasta. Miksi pitäisi, ja miten voisikaan, olla kiitollinen sellaisesta, mikä aiheuttaa pahaa mieltä, ahdistusta, stressiä ja ärtymystä? Silloin sen toisen apua ei henkilön hyväntahtoisuudesta huolimatta voi oikein kanavoida mihinkään hyödylliseenkään.

Toivottavasti sua ei auta kukaan, kun se kerran on noin vastenmielistä. Pitää olla kyllä merkillinen ihminen jos toisten ihmisten auttavaisuus ja hyväntahtoisuus ihan stressiä ja ahdistusta aiheuttaa. Mä en ole täällä Suomessa vielä niin auttavaisia ihmisiä tavannut.

Pointtini oli se, että auttavaisimman ja hyväntahtoisimmankin ihmisen on ymmärrettävä, että ei on ei. Apua kyllä pyydetään, jos sitä tarvitaan, ja pyynnöstä on lupa kieltäytyä. Myös avusta pitää saada kieltäytyä silloin, kun sitä ei tarvita. Jos apua täytyy antaa väkisin, vasten avunsaajan tahtoa, käytös alkaa lähennellä jo pakkomiellettä. Siitä pakottamisesta, toisen yli kävelemisestä ja kieltäytymisestä syyllistämisestä on erittäin vaikeaa olla kiitollinen, vaikka auttajan aikeet olisivat kuinka hyvät.

Meillä myös muuten oikein mukava anoppi tuputtaa kaikenlaista. Kun käydään siellä, haluaa välttämättä antaa ruokaa ja tavaraa mukaan. Vaikka kuinka sanon, että ei tule meillä nyt tuota syötyä, meillä on jääkaappi täynnä ja tiedän, että tuo on sellainen ruoka, että kukaan ei syö, niin ei luovuta. Lopulta teen niin, että otan kaiken vastaan ja laitan roskiin. Sama tavaran kanssa. Perusnuukana anoppi ei voi heittää mitään pois. Hiljattain muistutti miestäni yksistä farkuista, joita mies on käyttänyt asuessaan kotona, noin 20 vuotta sitten. En tiedä, mistä nekin oli kaivettu esille. Olihan ne ehjät ja puhtaat farkut, mutta malliltaan ihan karseat ja sellaiset, että mies ei varmasti niitä tule käyttämään ja tuskin edes jalkaan mahtuu. Olen ymmärtänyt, että kieltäytyminen ei ole vaihtoehto, otan vastaan ja heitä roskiin tai laitan kierrätykseen.

Vierailija kirjoitti:

Hämmästelen näitä yhden tavan lumityö ihmisiä...

Minä en. Kun se auttavainen aatu todella tekee enemmän haittaa kuin hyötyä. Meillä on iso sorapiha, ja jos lumia ei vie kunnolla pitkälle nurmelle, niin lopputalvesta piha on huvennut alle puoleen, loput lumikasojen alla.  Tehkööt muut miten haluavat kotonaan, minun kotonani tehdään kuten minä sanon tai mieluiten ei tehdä, vaan teen itse.

Ajatelkaapa sitä aloittajan anoppia, hänen lapsensa on loukkaantunut vakavasti, voinut olla ehkäpä lähellä kuolemaakin? Kuka äiti ei reagoisi kun hänen lapsi loukkaantuu? Oli se lapsi  sitten 5 tai 50 vuotta.  Ja ehkä tämä anoppi on tyypillinen suomalainen ei osaa puhua tunteistaan tai ei kehtaa, kertoa kuinka huolissaan on, kuinka kovasti säikähtänyt tapahtumaa, joten osoittaan sen rakkauden ja huolen hössöttämällä ja tekemällä asioita. 

Miettikää tilannetta niin että juuri sinun rakas-lapsesi on loukkaantunut vakavasti, mitä tekisit? Miten toimisit?

Meillä on vähän vastaavaa, mm. juuri tuo ruoka touhu ja esim. valokuvia mummo teettää pakettikaupalla ( kaikki huono laatuisia ja samasta kuvakulmasta otettu) ja jakelee näitä sitten. Veljeni suuttui kovasti mummolle, että en halua kuvia ja heitti ne näkyvästi roskiin kun mummo ei ollut uskonut aiemmin, kun oli sanonut että ei tarvitse valokuvia ja teettää itse. Mummo loukkaantui ja itki. Otin veljenkin kuvat ja sanoinettä laitan ne toiseen kansioon lapsille, vaikka kotona heitin kuvat itsekin roskiin koska enhän monilla kappaleilla oikeasti mitään tee. Näin ollen siis tiedän, että mummo ei niitä asioita ilkeyttään tee ja hänelle tulee hyvä mieli kun antaa jotain. Niinpä otan aina kiltisti vastaan mitä tuo (ruuat ym) ja sitten vaan heitän suoraan roskiin jos ei tarvita. Ei siinä maapallo mihinkään näistä muutamista ruokakasseista pilalle mene, anna toisen olla muka hyödyllinen ja jos ei ohjeistus auta. Kaikki voittaa.

Lumen luonnista laittaisin vaikka lumilapion lukkojen taa varastoon. Ei tuota vaihetta välttis kovin kauaa kestä.

Koiralle, sanoisin mummolle että voisiko mieluummin tuoda koiralle vaikka leluja herkkujen sijaan.

Oulusta äitix4mummix2 kirjoitti:

Sanot suoraan että ette apua kaipaa ja tarvitse.

Ohjaat energisen ja ihmiselämää kunnioittavan anopin vapaaehtoisryhmään esim. Yksinhuoltajien tai sellaisiin perheisiin, missä ei isovanhempia, saati muitakaan ylimääräisiä tukiverkoston turvaa.

Hienoa että ymmärrät teidän perheen onnenkantamoisen eli tulette toimeen ilman vetoapua ja siksi on inhimillistä antaa omastaan kun itsellä on yllin kyllin.

Olet avainasemassa kun saat olla junailemassa hyvinvointia sekä anopille että avuntarvitsijoille ❤

Hyvä kiertämään: antaessaan myös saa🏳

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaapa sitä aloittajan anoppia, hänen lapsensa on loukkaantunut vakavasti, voinut olla ehkäpä lähellä kuolemaakin? Kuka äiti ei reagoisi kun hänen lapsi loukkaantuu? Oli se lapsi  sitten 5 tai 50 vuotta.  Ja ehkä tämä anoppi on tyypillinen suomalainen ei osaa puhua tunteistaan tai ei kehtaa, kertoa kuinka huolissaan on, kuinka kovasti säikähtänyt tapahtumaa, joten osoittaan sen rakkauden ja huolen hössöttämällä ja tekemällä asioita. 

Miettikää tilannetta niin että juuri sinun rakas-lapsesi on loukkaantunut vakavasti, mitä tekisit? Miten toimisit?

Tämä hyysäys ei liity mitenkään miehen loukkaantumiseen, muuten kuin että hän on nyt kotona. Samanlainen anoppi on ollut aina. Miehellä on vuorotyö normaalisti niin vierailut ajoittuivat sen mukaan.

Osa ajattelee näköjään että olen kovin kiittämätön. Olen vähän eri mieltä. Olen kyllä kiitollinen jos saan apua tarvittaessa. Tässä ei kuitenkaan ole kyse nyt auttamisesta vaan toisten kotiin ja elämään tunkeutumisesta ja kodin sääntöjen rikkomisesta.

Käymme hänen luonaan joka sunnuntai jo nyt syömässä. Siellä on ruoka, kahvit, pullat, jäätelöt ja karkit odottamassa. Sitten loukkaantuu kun "ei kelpaa". Minä ja lapset itsekin yrittävät selittää ettei jaksa kaikkea mitenkään kerralla. Silti joka sunnuntai sama toistuu ja taas meille ei mikään kelpaa...syödään kyllä hyvin.

Häneltä jos pyytää apua johonkin niin sitten kyllä väsyttää ja on kädet kipeänä jne eli se ns. luvallisen tekemisen keksiminen on tosi vaikeaa. Pitäisi siis olla tosi kiitollinen avusta, jota ei pyydä eikä tarvii mutta sitten pyytää ei voi vanhalta ihmiseltä :-)

Ap

Niille jotka väittää että apu kyllä kelpaa jossei sitä aina ole saanut: minut heitettiin kotoa ulos 15-vuotiaana päivän varoitusajalla. Tätä ennen laitoin itse omat ruokani, kävin kaupassa palkkarahoillani ja saamani kuukausirahan piti riittää omaan ruokaan ja kaikkeen mitä kuukaudessa halusin. En saanut ottaa vanhempien ruoista edes leipäpalaa. Minnekään ei viety tai haettu, vaan talvella kävelin ja menin bussilla (bussikortti itse maksettu) ja kesällä pyörällä. Koulun kanssa en saanut mitään apua, vaan kaikki piti osata itse. Harrastukset olisi myös pitänyt itse maksaa muttei ollut varaa. Kotityöt tein minä ja mm. pesin kaikki pyykit. Sairaana piti mennä kouluun ja mitään ns. hoivaa en koskaan saanut.

Nyt minulla on anoppi, joka toi pahimmillaan päivittäin ruokaa, siivoaa oma-aloitteisesti, lähtee viemään koiraa lenkille meiltä kysymättä, kaivelee kaappeja, järjesti meidän vaate- ja liinavaatekaapit uudelleen kun piti vain ja ainoastaan käydä ruokkimassa kalat, alkaa silittämään vaatekaapista löytyneitä vaatteita ym. "kivaa". Yritti antaa meille myös ihan rahaa pienestä eläkkeestään koska me emme muka pärjää vaikka kummatkin olemme hyväpalkkaisissa ammateissa. Ei, niin sanottu apu ei kelpaa. Olemme aikuisia ihmisiä ja osaamme itse. Miehen kanssa molemmat koemme tämän vähättelevänä ja tunkeilevana. Auttoi kun muutimme 800 km päähän ja mies sanoi todella jämäkästi äidilleen että yhtäkään asiaa ei tehdä ilman lupaa. Joten ei, ei se "apu" aina käy, ei vaikka ei olisi aiemmin apua saanut.

Vierailija kirjoitti:

Niille jotka väittää että apu kyllä kelpaa jossei sitä aina ole saanut: minut heitettiin kotoa ulos 15-vuotiaana päivän varoitusajalla. Tätä ennen laitoin itse omat ruokani, kävin kaupassa palkkarahoillani ja saamani kuukausirahan piti riittää omaan ruokaan ja kaikkeen mitä kuukaudessa halusin. En saanut ottaa vanhempien ruoista edes leipäpalaa. Minnekään ei viety tai haettu, vaan talvella kävelin ja menin bussilla (bussikortti itse maksettu) ja kesällä pyörällä. Koulun kanssa en saanut mitään apua, vaan kaikki piti osata itse. Harrastukset olisi myös pitänyt itse maksaa muttei ollut varaa. Kotityöt tein minä ja mm. pesin kaikki pyykit. Sairaana piti mennä kouluun ja mitään ns. hoivaa en koskaan saanut.

Nyt minulla on anoppi, joka toi pahimmillaan päivittäin ruokaa, siivoaa oma-aloitteisesti, lähtee viemään koiraa lenkille meiltä kysymättä, kaivelee kaappeja, järjesti meidän vaate- ja liinavaatekaapit uudelleen kun piti vain ja ainoastaan käydä ruokkimassa kalat, alkaa silittämään vaatekaapista löytyneitä vaatteita ym. "kivaa". Yritti antaa meille myös ihan rahaa pienestä eläkkeestään koska me emme muka pärjää vaikka kummatkin olemme hyväpalkkaisissa ammateissa. Ei, niin sanottu apu ei kelpaa. Olemme aikuisia ihmisiä ja osaamme itse. Miehen kanssa molemmat koemme tämän vähättelevänä ja tunkeilevana. Auttoi kun muutimme 800 km päähän ja mies sanoi todella jämäkästi äidilleen että yhtäkään asiaa ei tehdä ilman lupaa. Joten ei, ei se "apu" aina käy, ei vaikka ei olisi aiemmin apua saanut.

Sinä selkeästi ymmärrät tilanteen :-) Vähättely lienee juuri se paras termi kuvailemaan, se asenne ettei me kuitenkaan pärjätä tai osata itse ja ettei meidän mielipidettä omassa kodissamme tarvitse kunnioittaa. Sitten valitetaan siitäkin kun on pieni eläke. On sanottu monesti, että meidän eväisiin sitä ainakaan on turha tuhlata yhtään, mutta menee kuin kuuroille korville.

Lapset eivät halua mennä sinne keskenään kylään kun eivät jaksa sitä katkeamatonta hössötystä. Ja anoppi voivottelee ääneen kaikki tuttujen ja puolituttujen sairaudet ja kuolemat, LAPSILLE.

Ikää meillä kuitenkin on 35 ja 41 vuotta ja anoppi on yli 70.

Asuu minunkin vanhemmat tällä samalla paikkakunnalla, mutta eivät koskaan tuolla lailla tuppaudu. Meille on kotona opetettu toisten kunnioitusta. Autetaan heitä ja he tarjoavat myös apuaan, mutta eivät tuputa saati loukkaannu jos emme sitä tarvitse. Ymmärtävät että meillä on oma elämä ja oma koti.

Ei ole ollut ongelmia puolin eikä toisin. Paikkakuntaa ei tulla vaihtamaan, täällä on muuten oikein hyvä asua. Jospa vielä saadaan anoppi järjestykseen :-)

Ap

Vierailija kirjoitti:

peace kirjoitti:

Anoppisi kokee olevansa osa perhettä ja rakastaa teitä tekemällä perheellenne asioita kuvailemallasi tavalla. Haluaa osoittaa rakkauttaan teoin, tavata lapsenlapsiaan päivittäin - saa iloa elämäänsä teistä ja kokee ettei ole häiriöksi kun käy "vain" pihamaallanne puuhailemassa.

On varmasti huomannut ettet välitä hänen tiheistä visiiteistään eikä tule paikalle enää kun olet kotona ja haluaa miellyttää sinua siten.

No niin, mielestäni et rakasta häntä - joko sanot suorat sanat eikä hän enää teillä käy. Välimuotoa ei tässä asiassa ole. Asia on kivulias sinulle koska on henkisen kasvun seuraavan tason asioita. Mieti ratkaisua rauhassa ajan kanssa.

Se henkisen kasvun paikka on kyllä sillä anopilla, eikä aapeella. Ei voi aikuisten ihmisten kotiin mennä huseeraamaan ja ylikävelemään.

Moni narsisti ja läheisriippuvainen myös verhoaa sen valtansa ns. auttamishalun alle...

Toki näin voi olla  myöskin ettei olekaan. Rakastaminen on tässä yhteiskunnassa jotenkin hävinnyt ja ihmisiltä kadoksissa. Ei ole enää yhteistä olemista, jokainen haluaa käpertyä omaan oloon jossa helppo olla joutumatta epämukavuusalueelle. Aina ei ole kyse mielenterveyssairaudesta vaan vastaanottajien elämänkokemattomuudesta, viisauden puutteesta eli jonkinlaisesta lyhytnäköisyydestä ja tietenkin myös avuttomuudesta kohdata aikuisella tasolla toinen aikuinen ja tehdä selväksi asiallisesti mitä halutaan. AP:lle sanoisin että hän on ylitarkka ja yliherkkä ja kontrollihaluinen elämäänsä. Kasvunpaikka.

aikuistenoikeesti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

peace kirjoitti:

Anoppisi kokee olevansa osa perhettä ja rakastaa teitä tekemällä perheellenne asioita kuvailemallasi tavalla. Haluaa osoittaa rakkauttaan teoin, tavata lapsenlapsiaan päivittäin - saa iloa elämäänsä teistä ja kokee ettei ole häiriöksi kun käy "vain" pihamaallanne puuhailemassa.

On varmasti huomannut ettet välitä hänen tiheistä visiiteistään eikä tule paikalle enää kun olet kotona ja haluaa miellyttää sinua siten.

No niin, mielestäni et rakasta häntä - joko sanot suorat sanat eikä hän enää teillä käy. Välimuotoa ei tässä asiassa ole. Asia on kivulias sinulle koska on henkisen kasvun seuraavan tason asioita. Mieti ratkaisua rauhassa ajan kanssa.

Se henkisen kasvun paikka on kyllä sillä anopilla, eikä aapeella. Ei voi aikuisten ihmisten kotiin mennä huseeraamaan ja ylikävelemään.

Moni narsisti ja läheisriippuvainen myös verhoaa sen valtansa ns. auttamishalun alle...

Toki näin voi olla  myöskin ettei olekaan. Rakastaminen on tässä yhteiskunnassa jotenkin hävinnyt ja ihmisiltä kadoksissa. Ei ole enää yhteistä olemista, jokainen haluaa käpertyä omaan oloon jossa helppo olla joutumatta epämukavuusalueelle. Aina ei ole kyse mielenterveyssairaudesta vaan vastaanottajien elämänkokemattomuudesta, viisauden puutteesta eli jonkinlaisesta lyhytnäköisyydestä ja tietenkin myös avuttomuudesta kohdata aikuisella tasolla toinen aikuinen ja tehdä selväksi asiallisesti mitä halutaan. AP:lle sanoisin että hän on ylitarkka ja yliherkkä ja kontrollihaluinen elämäänsä. Kasvunpaikka.

Ei ap:lla tai miehellään ole ongelmia.😂 Anoppi ei tiedä omia rajojaan eikä kunnioita muiden rajoja.

:D Meillä oli koira hoidossa anopilla sillä aikaa ku käytiin synnärillä. Mies sanoi että anna VAIN tätä koiran omaa ruokaa, ei _mitään_ muuta, ja sit vielä LAPUN siihen mukaan samoilla ohjeilla. Mies palas synnäriltä mua ennen ja haki koiran, joka pasko pitkin seiniä ekan päivän kun anoppi "ihan vähän vaan" oli sit jättänyt koiran ruoat syöttämättä ja syöttänyt ihmisruokaa :D Mies oli niin tolkuttoman vihainen, mutta niin vaan oli anoppi 3kk vauvalle "ihan vähän vaan" antanut jätskiä kun vahti 10 minuuttia sitä lasta kesällä, kun oltiin kahvilla. Että mä olin vihanen sille, mutta siitähän se vaan loukkaantuu...Nyt pystyn suhtautumaan jo huumorilla, niissä hormoneissa en. Enkä kyllä luota pätkän vertaa että mun tai miehen ohjeita noudatettais, jos sen vastuulle jotain annetaan. 

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi, en jaksanut lukea koko ketjua mutta tuli sellainen mieleen, että koska anoppi selvästi haluaa teitä auttaa ja huolehtia, olisiko teillä jotain ihan oikeaa hommaa anopille? Esim. pakastimen sulatus, siivous tms. tai voisiko hän tulla teille laittamaan ruokaa (teidän ostamaa) joku iltapäivä ja söisitte yhdessä ja ruoka olisi valmis kun tulet töistä? Tässä ei pahoitettaisi kenenkään mieltä, anoppi saisi tekemistä ja jäisi pois ne teitä harmittavat auttamistavat. Win-win.[/quote

Tää kuulostaa hyvältä idealta!

aikuistenoikeesti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

peace kirjoitti:

Anoppisi kokee olevansa osa perhettä ja rakastaa teitä tekemällä perheellenne asioita kuvailemallasi tavalla. Haluaa osoittaa rakkauttaan teoin, tavata lapsenlapsiaan päivittäin - saa iloa elämäänsä teistä ja kokee ettei ole häiriöksi kun käy "vain" pihamaallanne puuhailemassa.

On varmasti huomannut ettet välitä hänen tiheistä visiiteistään eikä tule paikalle enää kun olet kotona ja haluaa miellyttää sinua siten.

No niin, mielestäni et rakasta häntä - joko sanot suorat sanat eikä hän enää teillä käy. Välimuotoa ei tässä asiassa ole. Asia on kivulias sinulle koska on henkisen kasvun seuraavan tason asioita. Mieti ratkaisua rauhassa ajan kanssa.

Se henkisen kasvun paikka on kyllä sillä anopilla, eikä aapeella. Ei voi aikuisten ihmisten kotiin mennä huseeraamaan ja ylikävelemään.

Moni narsisti ja läheisriippuvainen myös verhoaa sen valtansa ns. auttamishalun alle...

Toki näin voi olla  myöskin ettei olekaan. Rakastaminen on tässä yhteiskunnassa jotenkin hävinnyt ja ihmisiltä kadoksissa. Ei ole enää yhteistä olemista, jokainen haluaa käpertyä omaan oloon jossa helppo olla joutumatta epämukavuusalueelle. Aina ei ole kyse mielenterveyssairaudesta vaan vastaanottajien elämänkokemattomuudesta, viisauden puutteesta eli jonkinlaisesta lyhytnäköisyydestä ja tietenkin myös avuttomuudesta kohdata aikuisella tasolla toinen aikuinen ja tehdä selväksi asiallisesti mitä halutaan. AP:lle sanoisin että hän on ylitarkka ja yliherkkä ja kontrollihaluinen elämäänsä. Kasvunpaikka.

Sinulle on ok, jos joku tulee teille kotiin milloin vain, ja touhuaa siellä omin päin mitä ja miten huvittaa?

Hyvä.

Meille se ei ole ok. Ymmärrätkö, että mieheni on esimerkiksi huutanut, karjunut äidilleen että "Nyt painu jo pois täältä!" ilman että sillä olisi ollut mitään vaikutusta? Minä en niin rumasti pysty sanomaan, en yleensäkään huuda kenellekään. Olen sanonut ja perustellut, etten halua lapsille ja koiralle ylimääräisiä herkkuja. Ne ovat paitsi epäterveellisiä, myös löysentävät koiran mahaa ja se olen kuitenkin minä, joka niitä perskarvoja sitten tuolla pesee. Mielestäni se on jo tarpeeksi iso myönnytys, että karkkipäivän lisäksi lapset saavat sillä meidän sunnuntailounaalla kyllä syödä kaikkea mitä tuputetaan (jos siis haluavat/jaksavat).

Elämänkokemuksiani en tässä ala avaamaan, mutta voin kertoa että nähty on ja koettu on. Ei olla kultalusikka suussa synnytty. Jos tässä anopin osalta olisi rakkaudesta kyse, hän varmaan kyläilisi meillä kun koko perhe on paikalla, eikö? Silloin voisi olla sitä "yhteistä olemista". Mutta ei, hän tulee tänne huseeraamaan vain kun poikansa on kotona. Mieheni on hänen nuorimmaisensa, ja välillä tuntuu että anoppi tuntee minun "vieneen" hänen viimeisimmän poikansa. Koska on se kummallista, että hän tulee tänne meidän kotiin tekemään ns. minun töitä, kun en ole paikalla.

No, huomenna täytyy taas vähän jutella.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi, en jaksanut lukea koko ketjua mutta tuli sellainen mieleen, että koska anoppi selvästi haluaa teitä auttaa ja huolehtia, olisiko teillä jotain ihan oikeaa hommaa anopille? Esim. pakastimen sulatus, siivous tms. tai voisiko hän tulla teille laittamaan ruokaa (teidän ostamaa) joku iltapäivä ja söisitte yhdessä ja ruoka olisi valmis kun tulet töistä? Tässä ei pahoitettaisi kenenkään mieltä, anoppi saisi tekemistä ja jäisi pois ne teitä harmittavat auttamistavat. Win-win.[/quote

Tää kuulostaa hyvältä idealta!

Tähän kommentoinkin aiemmin, että idea on hieno mutta ei onnistu tässä tapauksessa. Koska ne harvat kerrat, kun hänelle on jotain ehdotettu tai jouduttu pyytämään, on alkanut vaan hirmuinen huokailu mihin kaikkialle koskee, väsyttää kun ei osaa tarpeeksi nukkua, on kylmä/kuuma/liukasta/märkää jne.

On tunne, että hän haluaa kyllä poikaansa lellitellä (joka taas EI sitä halua) mutta ei meitä sinänsä perheenä. Aika usein hän tuo esim. pizzaa, yhden, pojalleen. Siitä ei riitä edes palasta meille jokaiselle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Hämmästelen näitä yhden tavan lumityö ihmisiä...

voihan se tulipalokin olla väärin samutettu.

t.anoppi, jota kehutaan, kun tarvitaan apua ja muulloin haukutaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi, en jaksanut lukea koko ketjua mutta tuli sellainen mieleen, että koska anoppi selvästi haluaa teitä auttaa ja huolehtia, olisiko teillä jotain ihan oikeaa hommaa anopille? Esim. pakastimen sulatus, siivous tms. tai voisiko hän tulla teille laittamaan ruokaa (teidän ostamaa) joku iltapäivä ja söisitte yhdessä ja ruoka olisi valmis kun tulet töistä? Tässä ei pahoitettaisi kenenkään mieltä, anoppi saisi tekemistä ja jäisi pois ne teitä harmittavat auttamistavat. Win-win.[/quote

Tää kuulostaa hyvältä idealta!

Tähän kommentoinkin aiemmin, että idea on hieno mutta ei onnistu tässä tapauksessa. Koska ne harvat kerrat, kun hänelle on jotain ehdotettu tai jouduttu pyytämään, on alkanut vaan hirmuinen huokailu mihin kaikkialle koskee, väsyttää kun ei osaa tarpeeksi nukkua, on kylmä/kuuma/liukasta/märkää jne.

On tunne, että hän haluaa kyllä poikaansa lellitellä (joka taas EI sitä halua) mutta ei meitä sinänsä perheenä. Aika usein hän tuo esim. pizzaa, yhden, pojalleen. Siitä ei riitä edes palasta meille jokaiselle.

Ap

Meillä on muuten ihan sama. Äitini jankkaa miten haluaa auttaa. Sitten kun pyysin että voisi silittää yhden puseron, jos tosiaan haluaa auttaa, oli soittanut koko suvun läpi miten "vanha ihminen pakotetaan kivilattialle seisomaan koko päiväksi".