Lue keskustelun säännöt.
Ylihuolehtiva anoppi
Miniä
23.02.2017 |
Ensiksi, anoppini on mukava, lämminsydäminen ja ihan hauska tyyppi.
En haluaisi valittaa MUTTA...
Anoppi asuu valitettavan lähellä, niin lähellä että jaksaa kävellä meille. Hän tulee päivällä ilmoittamatta (minä olen töissä päivät, mies nyt sairauslomalla), tuo meille ruokaa (!), koiralle herkkuja vaikka on kielletty, limpparia, pullaa, karkkia ym. herkkuja jotka eivät normaalisti kuulu meillä arkeen. Lapsia meillä on 2, kouluikäisiä jo. 3. syntyy kesällä.
Nyt hän on keksinyt "auttaa" minua myös esim. lumitöissä. Kiva. Muuten ei mitään mutta eihän iäkäs ihminen niitä jaksa kuin vähän siirrellä, tukkien kaikki tekemäni väylät jotta saadaan KOKO talven lumet mahdollisimman helposti kolattua. Eli tein tänäänkin tuplatyöt kun ensin siirtelin hänen tekemiään, jo tiivistyneitä kekoja pidemmälle.
Mies on hänelle sanonut. Monesti. Ja tosi rumastikin minun mielestäni välillä. Mutta ei auta ei. Hän pitää miestäni ihan pikkupoikana edelleen. Kaikki mitä hän sanoo, anoppi vaan naurahtelee eikä ota tosissaan. Nyt kun on sairauslomalla niin anoppi kai luulee etteihän osaa käydä kaupassa ja/tai syödä täällä itsekseen. Saati että osaisi tehdä ruokaa myös lapsille. Eikä mieheni ole mikään äidin tossukka, anoppi vaan yksinkertaisesti ei kuuntele, ohittaa täysin.
Kerran olen hänelle soittanut, kun toi kaupasta meille kassillisen jo valmiiksi viimeisen käyttöpäivän tuotteita. Sanoin vaan että kiitos, mutta emme tarvitse kun emme ehdi syödä niitä. Että hukkaan menee (ja koiralle) ja kyllä me ruokamme voimme ostaa ihan itse.
No, hän loukkaantui tietenkin "Niin onhan teillä tietenkn varaa ostaa parempia ruokia kuin minulla..." Joo no ei ollut siitä kyse. Silloin hän piti 2 viikkoa mykkäkoulua, ja sen jälkeen ei ole meillä sattunut käymäänkään muuten kuin että minä olen yleensä poissa...
Minua, meitä suututtaa lähinnä, ettei ihminen kuuntele eikä kunnioita meidän perheen tapoja juuri esim. ruokailun suhteen. Mies ei oikeasti kerkeä väliin kun koiralla on jo herkkutikut suussa ja seuraavana päivänä maha löysällä. Tästä(kin) on sanottu monta monituista kertaa mutta ei, ei mene jakeluun. Pihalle hän saattaa vaan ilmestyä puuhastelemaan niin ettei ollenkaan käy edes ovella. Siis kun olen töissä.
En haluaisi olla ilkeä, enkä haluaisi pahoittaa hänen mieltään turhaan. Mutta miten löytää keskitie tässä? Tiedän ettei hän tarkoita pahaa mutta kun tämä on MEIDÄN koti ja MEIDÄN perhe. Hyviä vinkkejä yli-innokkaan anopin koulimiseen?
Kommentit (75)
Lähestymiskielto oli meillä ainoa, joka tepsi. Ei heti ekana vuonna, mutta tokan ja kolmannen vuoden jälkeen.
Ei mitään rajoja ollut ennen sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monelle (vanhemmalle )ihmiselle rakkaus voi olla yhtä kuin ruoka .
Entäs jos kokeilisitte joskus toisinpäin , veisit tekemääsi ruokaa anopille tms., loukaantuisiko siitäkin?
Kokeilisin vielä vedota anopin taloudellisuuteen: kun me ei ehditä syödä niitä niin on haaskausta tuhlata niihin.
Lumityöt ymmärrän hyvin sinun kannaltasi, olen itsekin joutunut tilanteisiin joissa homma olisi jo tehty jos siinä ei olisi ollut vanhempaa apuria.Tässä on myös loukkaantumisen riski eikä tarvitse olla mikään kasikymppinen venäyttääkseen selkänsä .
Anoppisi ehkä hakee tietoisesti tai tiedostamatta sisältöä tyhjään elämäänsä "auttamisellaan" ja hänellä ei kenestä muusta huolehtia ja ei ole osannut lopettaa huolehtimista niin kohdistaa sitten koko potentiaalinsa teihin .
Onko sun anopilla joku mt-ongelma? Ei vaikuta normaalilta, ettei usko mitään, mitä sanotaan.
Sanot suoraan että ette apua kaipaa ja tarvitse.
Ohjaat energisen ja ihmiselämää kunnioittavan anopin vapaaehtoisryhmään esim. Yksinhuoltajien tai sellaisiin perheisiin, missä ei isovanhempia, saati muitakaan ylimääräisiä tukiverkoston turvaa.
Hienoa että ymmärrät teidän perheen onnenkantamoisen eli tulette toimeen ilman vetoapua ja siksi on inhimillistä antaa omastaan kun itsellä on yllin kyllin.
Olet avainasemassa kun saat olla junailemassa hyvinvointia sekä anopille että avuntarvitsijoille ❤
Anoppisi kokee olevansa osa perhettä ja rakastaa teitä tekemällä perheellenne asioita kuvailemallasi tavalla. Haluaa osoittaa rakkauttaan teoin, tavata lapsenlapsiaan päivittäin - saa iloa elämäänsä teistä ja kokee ettei ole häiriöksi kun käy "vain" pihamaallanne puuhailemassa.
On varmasti huomannut ettet välitä hänen tiheistä visiiteistään eikä tule paikalle enää kun olet kotona ja haluaa miellyttää sinua siten.
No niin, mielestäni et rakasta häntä - joko sanot suorat sanat eikä hän enää teillä käy. Välimuotoa ei tässä asiassa ole. Asia on kivulias sinulle koska on henkisen kasvun seuraavan tason asioita. Mieti ratkaisua rauhassa ajan kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua naurattaa mun anoppi, kun lähdettiin porukalla tyhjentään yhtä vanhaa mökkiä. Anoppi soitti miehelleni että muista pukea lämpimästi päälle , kalsarit ja toppahousut ja pipo kanssa :-) mies on 41v ja muutenkin höösää miehen ympärillä kuin tää ois pikkupoika. Kai se on tyhjän elämän täyttämistä tai yksin jäämisen pelkoa. En tiedä, Ja anoppini suutahti minulle kun mies valitti nälkää ja sanoin että vastahan me syötiin, kai jaksat olla pari tuntia ilman naposteltavaa. Täytyy hänen pienen saada ruokaa nälkään
Yksi tapa millä voisi uskoa, että mies sanoo että soittaa poliisit poistamaan jos näkee pihalla. Se on periaatteessa luvaton tunkeutuminen toisen tontille mitään ilmoittamatta. Ja oikeasti soittaa, se voisi tepsiä kun näkee että olette tosissanne. Ja sitten ehkä ymmärtää että olette tosissanne muissakin asioissa. Tai sanotte, ettei sitten hänellä ole mitään asiaa teille, miksi mies edes avaa ovea? Tai onko hänellä avain tai ovi aina auki? Avain pois tai ovi aina lukkoon.
Minulla on aivan järkyttävä anoppi mutta poikansa on sanonut sen verran pahasti jos on tarvinnut, että uskoo. Ja muutimme myös useamman sadan kilometrin päähän, toimii.
Kun välimatkaa oli vain kymmeniä kilometrejä, ilmestyi ilmoittamatta, mutta lopetti sen kun voivoteltiin että kun ei nyt käy tai ollaan lähdössä. Sitten oikeasti lähdettiin vaikka kauppaan ja viivyteltiin. Jos oli vielä pihassa kun tultiin takaisin niin sanottiin että ei nyt käy ja ovi kiinni.
Kymmenisen minuuttia jaksoi ihmetellä pihalla ja haahuilla ja soitella ovikelloa ja koputella ikkunoihin mutta sitten ymmärsi häipyä. Teki tuon kaksi vai kolme kertaa ja joka kerta sama kohtelu, inhoamme molemmat mieheni kanssa yllätysvieraita.
Yleensähän se meneekin niin, etteivät anopit usko miniöitään, vaan poikansa pitää sanoa, ehkä rumastikin. Meillä esim. kun vaihdoin vaipan esikoiselta anoppilassa, niin heti anoppi ryntäsi mieheni luo, että "eikös tuo vaippa nyt mennyt liian tiukalle, mee nyt kattomaan kun se on ihan huonosti". Mies katsoi vaipan ja totesi kylmästi äidilleen että hyvin se on, älä puutu. Ja kaikki mitä tein vauvan kanssa, meni äkkiä mieheni luo, että nyt kyllä tekee väärin, kato nyt, kato. Kerran sitten mieheni huusi äidilleen tästä ihan kunnolla ja kirosi suurinpiirtein alimpaan helvettiin, sen jälkeen anoppi ei ole arvostellut.
Jos minä sanon jotain, ei usko. Esim. että lapsi vierastaa tosi paljon, ei voi suoraan rynnätä ottamaan syliin. Anopin vastaus: "No kylläpäs voi, ei tuo minun poikanikaan koskaan vierastanut, pitää vain totuttaa. Tule syliin mummin kulta!" Ja ryntäsi ottamaan lasta syliin. Ihan hirveä huuto ja hätä siitä tuli lapselle, tietysti. Eikä meinannut antaa itkevää ja rimpuilevaa lasta minun syliini. Antoi kuitenkin kun vain otin.
Ei ihmekään silti ettei poikansa vierastanut, kun hänellä oli kolme hoitajaa kun äitiään ei oikein kiinnostanut, niin ei tietenkään luonut syvää kiintymyssuhdetta kehenkään. Tästäkin anoppi sai aika puhuttelun pojaltaan, sen jälkeen kun harvoin nähdään on tyytynyt (tietysti itkua tihrustaen) katselemaan lapsen leikkejä, jos tämä uskaltaa leikkiä.
Uskon lapsen muistavan tuon episodin, koska heti kun näkee anopin ryntää äkkiä isänsä tai minun syliini eikä oikein uskalla leikkiä paitsi sylissä ihan vähän ja koko ajan tarkkailee anoppia. Muiden vieraiden kanssa tätä ongelmaa ei ole ollut, kun ovat antaneet lapsen rauhassa katsella ja itse tulla luokse jos hänestä siltä tuntuu.
Sitten anoppi nyt tietysti itkee aina, että miksi lapsemme vihaa häntä ja onko hän niin huono mummu. Hänelle on sanottu, että ihan itse aiheutti sen väkisin pitämällä sylissä kun lasta pelotti, mutta ei usko, eihän näin pieni voi sellaista muistaa ja sitä vain pitäisi totuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
peace kirjoitti:
Anoppisi kokee olevansa osa perhettä ja rakastaa teitä tekemällä perheellenne asioita kuvailemallasi tavalla. Haluaa osoittaa rakkauttaan teoin, tavata lapsenlapsiaan päivittäin - saa iloa elämäänsä teistä ja kokee ettei ole häiriöksi kun käy "vain" pihamaallanne puuhailemassa.
On varmasti huomannut ettet välitä hänen tiheistä visiiteistään eikä tule paikalle enää kun olet kotona ja haluaa miellyttää sinua siten.
No niin, mielestäni et rakasta häntä - joko sanot suorat sanat eikä hän enää teillä käy. Välimuotoa ei tässä asiassa ole. Asia on kivulias sinulle koska on henkisen kasvun seuraavan tason asioita. Mieti ratkaisua rauhassa ajan kanssa.
Se henkisen kasvun paikka on kyllä sillä anopilla, eikä aapeella. Ei voi aikuisten ihmisten kotiin mennä huseeraamaan ja ylikävelemään.
Moni narsisti ja läheisriippuvainen myös verhoaa sen valtansa ns. auttamishalun alle...
Mä en ymmärrä mistä sä oikeastaan valitat. Ainahan ihmisistä on vähän vaivaa ja vastusta. Toi sun anoppis kuitenkin kuulostaa ihan siedettävälle ja kivallekin jopa.
Mä en ole saanut sukulaisilta apua juuri koskaan. Ei se kuule niin kamalan kivaa ole kun on ihan pakko huolehtia ja vastata ihan kaikesta ihan itse koko ajan. Kun tietää, että kukaan ei toisi meille kotiin kauppakassia vaikka henki lähtis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksi tapa millä voisi uskoa, että mies sanoo että soittaa poliisit poistamaan jos näkee pihalla. Se on periaatteessa luvaton tunkeutuminen toisen tontille mitään ilmoittamatta. Ja oikeasti soittaa, se voisi tepsiä kun näkee että olette tosissanne. Ja sitten ehkä ymmärtää että olette tosissanne muissakin asioissa. Tai sanotte, ettei sitten hänellä ole mitään asiaa teille, miksi mies edes avaa ovea? Tai onko hänellä avain tai ovi aina auki? Avain pois tai ovi aina lukkoon.
Minulla on aivan järkyttävä anoppi mutta poikansa on sanonut sen verran pahasti jos on tarvinnut, että uskoo. Ja muutimme myös useamman sadan kilometrin päähän, toimii.
Kun välimatkaa oli vain kymmeniä kilometrejä, ilmestyi ilmoittamatta, mutta lopetti sen kun voivoteltiin että kun ei nyt käy tai ollaan lähdössä. Sitten oikeasti lähdettiin vaikka kauppaan ja viivyteltiin. Jos oli vielä pihassa kun tultiin takaisin niin sanottiin että ei nyt käy ja ovi kiinni.
Kymmenisen minuuttia jaksoi ihmetellä pihalla ja haahuilla ja soitella ovikelloa ja koputella ikkunoihin mutta sitten ymmärsi häipyä. Teki tuon kaksi vai kolme kertaa ja joka kerta sama kohtelu, inhoamme molemmat mieheni kanssa yllätysvieraita.
Yleensähän se meneekin niin, etteivät anopit usko miniöitään, vaan poikansa pitää sanoa, ehkä rumastikin. Meillä esim. kun vaihdoin vaipan esikoiselta anoppilassa, niin heti anoppi ryntäsi mieheni luo, että "eikös tuo vaippa nyt mennyt liian tiukalle, mee nyt kattomaan kun se on ihan huonosti". Mies katsoi vaipan ja totesi kylmästi äidilleen että hyvin se on, älä puutu. Ja kaikki mitä tein vauvan kanssa, meni äkkiä mieheni luo, että nyt kyllä tekee väärin, kato nyt, kato. Kerran sitten mieheni huusi äidilleen tästä ihan kunnolla ja kirosi suurinpiirtein alimpaan helvettiin, sen jälkeen anoppi ei ole arvostellut.
Jos minä sanon jotain, ei usko. Esim. että lapsi vierastaa tosi paljon, ei voi suoraan rynnätä ottamaan syliin. Anopin vastaus: "No kylläpäs voi, ei tuo minun poikanikaan koskaan vierastanut, pitää vain totuttaa. Tule syliin mummin kulta!" Ja ryntäsi ottamaan lasta syliin. Ihan hirveä huuto ja hätä siitä tuli lapselle, tietysti. Eikä meinannut antaa itkevää ja rimpuilevaa lasta minun syliini. Antoi kuitenkin kun vain otin.
Ei ihmekään silti ettei poikansa vierastanut, kun hänellä oli kolme hoitajaa kun äitiään ei oikein kiinnostanut, niin ei tietenkään luonut syvää kiintymyssuhdetta kehenkään. Tästäkin anoppi sai aika puhuttelun pojaltaan, sen jälkeen kun harvoin nähdään on tyytynyt (tietysti itkua tihrustaen) katselemaan lapsen leikkejä, jos tämä uskaltaa leikkiä.
Uskon lapsen muistavan tuon episodin, koska heti kun näkee anopin ryntää äkkiä isänsä tai minun syliini eikä oikein uskalla leikkiä paitsi sylissä ihan vähän ja koko ajan tarkkailee anoppia. Muiden vieraiden kanssa tätä ongelmaa ei ole ollut, kun ovat antaneet lapsen rauhassa katsella ja itse tulla luokse jos hänestä siltä tuntuu.
Sitten anoppi nyt tietysti itkee aina, että miksi lapsemme vihaa häntä ja onko hän niin huono mummu. Hänelle on sanottu, että ihan itse aiheutti sen väkisin pitämällä sylissä kun lasta pelotti, mutta ei usko, eihän näin pieni voi sellaista muistaa ja sitä vain pitäisi totuttaa.
Tai sitten lapsi vaistoaa sinun vihamielisyyden
Hyvä konsti appivanhempien ja nuorenparin väleissä on se, että molemmat pyytävät apua tarvitessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hämmästelen näitä yhden tavan lumityö ihmisiä...
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä mistä sä oikeastaan valitat. Ainahan ihmisistä on vähän vaivaa ja vastusta. Toi sun anoppis kuitenkin kuulostaa ihan siedettävälle ja kivallekin jopa.
Mä en ole saanut sukulaisilta apua juuri koskaan. Ei se kuule niin kamalan kivaa ole kun on ihan pakko huolehtia ja vastata ihan kaikesta ihan itse koko ajan. Kun tietää, että kukaan ei toisi meille kotiin kauppakassia vaikka henki lähtis.
Kurja juttu, että olisit kaivannut apua sukulaisilta, muttet ole sitä saanut. Joistakin ihmisistä se avun antaminen tuntuu kuitenkin ahdistavalta tuputtamiselta. Eipä se tunne siitä muuksi muutu, vaikka joku toinen sitä apua haluaisi ja kadehtisikin. Vähän sama kuin vapaaehtoinen ja tahaton lapsettomuus: on surullista, että kaikki lapsia haluavat eivät voi niitä saada, mutta ei hedelmällisen vapaaehtoisesti lapsettoman silti pidä tai tarvitse alkaa lapsia tehtailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä keino päästä pois liiallisesta vieraiden kyläillystä on muuttaa niin kauas, ettei anoppi tai muutkaan sukulaiset ole yhtenään tunkemassa kylään. Joku 100 kilsaa saattas riittää hyvin jopa 50 km.
Yks anoppi täällä, yleensä me anopitkin kuolllaan jossain vaiheessa. Itse en tuppaa enkä tuputa apuani. Käydään kylässä silloin tällöin autetaan jos pyydetään, muuten saavat elellä rauhassa. Lapsenlapsia otetaan välillä yökylään.
Toinen miniä on kiitollinen kaikesta, toinen ei kiitoksen sanaa ikinä sano, valittaa vaan. Eli on miniöissäkin eroa
Vierailija kirjoitti:
Yks anoppi täällä, yleensä me anopitkin kuolllaan jossain vaiheessa. Itse en tuppaa enkä tuputa apuani. Käydään kylässä silloin tällöin autetaan jos pyydetään, muuten saavat elellä rauhassa. Lapsenlapsia otetaan välillä yökylään.
Toinen miniä on kiitollinen kaikesta, toinen ei kiitoksen sanaa ikinä sano, valittaa vaan. Eli on miniöissäkin eroa
Ja omat poikasi olet kasvattanut tuppisuiksi jotka kumpikaan ei kiitä?
Kyllä minä anopistani välitän.
Hän on meille tervetullut kyllä.
Minusta olisi kuitenkin ihan kohtuullista, jos hän ilmoittaisi tulostaan.
On myös väärin, että hän syöttää koiraa salaa ja esim. piilottaa lapsille herkkuja heidän reppuihinsa/kaappeihinsa - salaa paitsi minulta, myös omalta pojaltaan! Eli tietää kyllä tekevänsä väärin mutta tekee silti. Meillä siis on karkkipäivä ollut aina mutta hän ei sitä kunnioita.
Ulkohommista sen verran, että ei kai se ole kohtuuton vaatimus, että saisimme ihan itse omaan pihaamme istuttaa kukat ja tehdä pihatyöt? Toki apu kelpaa jos haluaa auttaa mutta ei kai kenenkään pihaan ole tapana mennä omin nokkineen? Vai onko teillä?
Eikä hän siis käy meillä edes lasten vuoksi, koska kun käy niin käy aamupäivällä kun lapsetkin koulussa. Vie miehelle ruokaa, jota hän ei halua ja touhuaa kuin kotonaan. Mies on todella rumastikin hänelle sanonut että ei saa, mutta kun ei usko.
En siis halua anopista missään tapauksessa eroon. Mutta mielestäni hän ylittää sopivuuden rajoja räikeästi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yks anoppi täällä, yleensä me anopitkin kuolllaan jossain vaiheessa. Itse en tuppaa enkä tuputa apuani. Käydään kylässä silloin tällöin autetaan jos pyydetään, muuten saavat elellä rauhassa. Lapsenlapsia otetaan välillä yökylään.
Toinen miniä on kiitollinen kaikesta, toinen ei kiitoksen sanaa ikinä sano, valittaa vaan. Eli on miniöissäkin eroa
Ja omat poikasi olet kasvattanut tuppisuiksi jotka kumpikaan ei kiitä?
Kumpikin poikani kiittää ja pyytää myös apua jos tarvitsee. Myös minä voin pyytää apua pojiltani, jos joskus sitä tarvitsen. Poikiini minulla on loistavat välit, ja toiseen miniään, toisen kanssa olen kohtelias ja ystävällinen, en moiti enkä kohtele huonosti.
Meillä siskoni teki tuota, kun lapset oli pieniä. Jos esim olin kipeänä, marssi vain sisään ja alkoi jopa siirrellä huonekaluja, huseerasi ja siivoili, penkoi kaapit ja hyllyt. Sekaantui huonejärjestykseemme, liimaili kynsilakaöla muumihahmoja ulko-oveen kun hänen mielestään lapsiperheen kodin pitää näyttää kodilta, kehitti oman "ruokintasysteemin" lapsille eli tyylin, että joka kerta kun lapsi avaa suunsa (puhuakseen), hän tunkee sinne ruokaa.
Pikkulahjoja (eli käyttökelvotonta krääsää) ja herkkuja tulvi ovista ja ikkunoista.
Täysin mielipuolista.
Vinkkejä en osaa sanoa mutta vaikuttaa kyllä tosi rasittavalta.
Mikä se onkin joillain että niitä herkkuja pitää tunkea aina ja joka paikkaan?